Arkista aherrusta

En ole kirjoittanut tänne pitkiin aikoihin. Syy ei lainkaan ole se, etteikö kirjoitettavaa olisi ollut vaan aivan raadollinen ajanpuute. Pitkien kotiäitivuosien jälkeen työelämä ja sen tuoma säännöllinen kiire on tuntunut lähes lohdulliselta.

Normaalin arjen pyörittäminen sinänsä on minulle kuin elämän erävoitto. Einon syntymän, Einon kuoleman ja Viljan syntymän hallitsemien vuosien aikana esimerkiksi työssä käyminen ja talon rakentaminen tuntuivat hyvin kaukaisilta asioilta - ehkä jonkun muun elämään kuuluvilta, muttei minun. Nyt olen toista vuotta työelämässä, ja reilu kuukausi sitten muutimme Einolaan, jonne pitkään suunnitteilla ollut hirsitalo on noussut viimeisten kahden vuoden aikana. Olen nauttinut maaseudun hiljaisuudesta ja rauhallisesta maisemasta. Iloinen asia on lasten omat, tilavat huoneet, joissa leikit kukoistavat. Ilmari alotti koulun elokuussa uudella alueella jo ennen muuttoa, samoin Viljan päiväkodin vaihdos ajoitettiin myös siihen niin, ettei kesken kauden tarvinnut muuton takia enää näitä lisämuutoksia tehdä. Lapset ovatkin sopeutuneet uuteen ihan mukavasti. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, olen itse muutoskammoinen, ja  muutto hirvittikin minua jo kauan etukäteen. Alkurysäys on nyt mennyt ilman kovin suuria tunnekuohuja,  ja yritän ajatella sen olevan ainakin jossain määrin hyvä enne elämälle uudessa kodissa.

Viljan sairaus tuo arkeemme omat vaikeutensa, joiden hahmottuminen ja päivittyminen elää kaiken aikaa. Verrattuna esimerkiksi Einon vauva-aikaan perheellämme on nyt etuna se, että rinnallamme on runsaasti vertaistukea, jota olemme saaneet muun muassa Aivolisäkepotilasyhdistys Sellan kautta. Työni erityisluokan ohjaajana koen antavan arvokkaan toisen näkökulman siihen, mitä erityislapsuus merkitsee lapselle itselleen ja tämän läheisille. Ymmärrän sen, että päiväkoti ja koulu ovat olemassa kaikkia lapsia varten, eikä yhden erityislapsen jokin erityistarve voi muokata koko muun laitoksen toimintaa. Vanhemman vastuu on painottaa, mistä asioista lapsi ei voi joustaa, ja toisaalta selittää, mitkä asiat ovat tavoitteita, joiden jokapäiväisen toteutumisen ei tarvitse mennä yleisen linjan tavoitteiden edelle. Joka tapauksessa näen ilman muuta lapsen edun olevan se, että hän elää mahdollisimman normaalisti ikäryhmänsä osana, vaikkakin erityistarpeineen.

En pohdiskele, ainakaan enää, kovin paljon sitä, millaista Einon elämästä olisi tullut, jos hän ei olisi kuollut. Liioin en pohdiskele juurikaan, millaista meidän elämämme olisi, jos Eino eläisi. Pöyristyttävää tai ei, saatan ilman huonoa omaatuntoa ajatella vaikkapa, että onneksi meillä on vain kaksi lasta, koska näinkin on riittävän työlästä. Tietenkään en sillä tarkoita, ettenkö toivoisi Einon elävän. Tämä vain ei ole vaihtoehto, joten olen sekä järjen että alita
junnan tasolla alkanut sisäistää, että voin nauttia elämästäni sellaisena kuin se on. Samalla olen lakannut tuntemasta kateutta toisia perheitä kohtaan. En tiedä, johtuuko tämä osittain siitä, että olen kuullut Einon kuolemaa seuranneiden vuosien aikana niin surullisia tarinoita, lukenut niin julmista ihmiskohtaloista, että itsesäälin tunteeni on lievittynyt. Voi myös olla, että ajan kuluessa mieleeni on palautunut monet muut elämän mahdolliset suuret murheet. Joka tapauksessa tiedän, että kateuden ja vihan väistymiseen on ainakin yksi puhtaasti myönteinen syy, nimittäin se, että koen saavani iloa ja tyydytystä jokapäiväisestä elämästäni. Olen oppinut elämään tiedostaen sen tosiasian, että tulevaisuus on aina epävarma. Minun ei tarvitse verrata itseäni muihin (vaikka se joskus onkin hauskaa, eikä  kiellettyä sekään, ainakaan, jos osaa pitää mahdollisen itselleen edullisen havainnon tyylikkäästi omana tietonaan).

Itsetuntoni vahvistuttua olen huomannut myös ärsyyntymiskynnykseni kohonneen selvästi. Tuntuu sanalla sanoen mukavalta, kun toisten ihmisten sanomiset tai sanomatta jättämiset eivät enää yleensä ärsytä, tai loukkaa. Ärsyyntyminen tai loukkaantuminen ei yleensä kannata, vaikkakaan en pidä tavoitteena sitä, että ihminen ei ärsyynny tai loukkaanu koskaan - tällöin on vaarana arvostelukyvyn sumeneminen ja se, että kyseinen ihminen päästää oman tai läheistensä elämän sotkeentumaan pahastikin. Elämässä on aina pidettävä mielessä, mitkä ovat kantavia rakenteita. Niiden turvaamiseksi on tarvittaessa taisteltava kaikin keinoin.

28.7.2013

 

 

Vilja neljä vuotta

Vilja juhlii tänään syntymäpäivää, jota Eino ei koskaan saavuttanut. Viljan syntymän muisto ei edelleenkään ole mukava, mutta myönteistä syntymäpäivässä on ainakin se, että Viljan syntymästä on jo neljä vuotta.

Vastasyntynyt vauva syö ja nukkuu, ja hoidollinen työläys hallitsee vauvan kanssa olemista kokonaisvaltaisesti. Työläästäkin vauvasta on toki iloa, mutta ei sellaista, mitä terveestäkin vauvasta ei olisi vähintään yhtä paljon. Terveeseen vauvan verrattaessa sairas jää aina kakkoseksi. Kun olen miettimällä miettinyt, olen tullut siihen tulokseen, että sairaalla vauvalla voi olla tuuheampi tukka kuin terveellä, mutta missään muussa asiassa sairas vastasyntynyt ei voi olla tervettä ”parempi”. Vauva kehittyy omaan tahtiinsa. Kehitystä voi tukea, mutta varsinaisesti vauva ei saa taitoja harjoituttamalla.

Neljävuotiaan kanssa on toisin. Viljan synnynnäinen vartalohypotonia – joka hidasti kaikkia vauva- ja taaperoiän motorisia kehitysvaiheita – näkyy edelleen liikunnallisten taitojen oppimisen haasteena, mutta Vilja on kuitenkin myös kuin kuka tahansa ikäisensä eli oppii tekemällä. Viljalla on reipas asenne. Lasten vertailu on paheellista, mutta olen häpeilemättä ylpeä siitä, että Viljalla lopultakin on joitain liikunnallisia taitoja, joita kaikilla terveilläkään neljävuotiailla ei ole. Hän osaa uida kellukkeiden kanssa ja pyöräillä apupyörillä. Vilja on myös oppinut luistelemaan ja hiihtämään ainakin siinä määrin, että pysyy pystyssä ja etenee.

Lisäksi lapsen kasvaessa motorisen kehityksen rinnalle tulee muutakin uusien asioiden oppimista, missä lapsi voi näyttää kykyjään. Vilja on kiinnostunut kirjaimista ja sanoista, kuten Einokin oli. Vilja tunnistaa kirjaimet ulkonäöltä ja hahmottaa korvakuulolta, millä kirjaimella sanat alkavat. Hän osaa kirjoittaa joitakin sanoja - muun muassa listan yhdeksästätoista päiväkotikaveristaan. Numerot hän osaa luetella ainakin kahteenkymmeneenyhdeksään. 

Edellä mainitsemani ylpeyden aiheet keventävät sitä henkistä taakkaa, jonka Viljan sairaus ja sen tuomat ongelmat aiheuttavat. Vilja itse iloitsee ainakin siitä, että hän on nyt neljävuotias. Joulussa on myös Viljan mielestä paljon hauskaa ja jännittävää. Eilen oli päiväkodin joulujuhla, ja nyt leivotaan omaa syntymäpäiväjuhlaa varten. Piparkakkujen paistaminen on vuodenajan kestosuosikki. Lapsen ilon kautta joulu aukeaa myös aikuiselle. Samoin lapsen ilo tekee hauskan syntymäpäivästä, vaikka ensimmäisestä syntymäpäivästä ei niin hilpeitä muistoja olisikaan.

Rauhallista joulun aikaa kaikille!

Kas, on tullut kesä

Pari vuotta sitten saatoin olla tyytyväinen siihen, että olen oppinut elämään surun kanssa. Nyt alan yhä paremmin ymmärtää, ettei muuta surun helpottamista oikeastaan olekaan. Surun kanssa oppii elämään, mutta se ei pääty koskaan.

Kun elämään tulee uutta sisältöä ja syntyy uusia muistoja, olo on enemmän iloinen ja vähemmän surullinen. Se, että pystyn olemaan ajattelematta Einon kuolemaa, on välttämätöntä, jotta jaksaisin arjessa. En tiedä, tuleeko aika, jolloin pystyn kohtaamaan kaikki muistot ja tunteet millä hetkellä hyvänsä ja suhtautumaan niihin asioina, jotka olen kokenut tässä elämässä. Vielä en pysty.

Ilmarilla oli äskettäin kuusivuotisneuvola eli viimeinen neuvolakäynti. Aloin sen jälkeen käydä läpi neuvolakorttejamme, mietin missä niitä säilytettäisiin ja mikä olisi looginen järjestys. Avasin jokaisen vuorollaan nähdäkseni, mikä kortti on kyseessä. Käteeni sattui lopulta Einon neuvolakortti. Tajusin, ettei sitä ollut avattu Einon kolmevuotisneuvolan jälkeen. Aloin selailla sitä lueskellen tekstejä hajamielisesti. Yhtäkkiä se tapahtui, jouduin toiseen maailmaan. Se ei ollut mikään yksittäinen muisto, vaan olin vain äkkiä aivan keskellä välittömästi Einon kuoleman jälkeistä tunnelmaa. Koko tuska vyöryi ylitseni aivan kuin ei olisi koskaan hälvennytkään vaan odottanut vaan tilaisuutta musertaa minut uudelleen. Suljin kortin nopeasti ja työnsin sen takaisin muovitaskuun, ja sinne se tunnelma jäi. Sain taas kiinni nykyhetkestä ja olin taas se, mitä olen jo viime aikoina alkanut pitää omana itsenäni.

En tiedä, voinko sanoa käsitelleeni surua ansiokkaasti, kun en voi edes Eino neuvolakorttia katsoa. Tunne-elämäni kulkee muutenkin välillä vuoristorataa. Saan outoja takaumia milloin mistäkin menneisyyden tapahtumista. Juttelin hiljattain puistossa eläkeiässä olevan naisen kanssa, joka oli muutamia vuosia sitten jäänyt leskeksi. Hän kuvaili puolison menetyksen aiheuttamaa surua ja sanoi, että tietyissä tilanteissa ”ne muistot tulevat jännästi lähelle”. Sitä vain on taas siinä. Minulla näitä kokemuksia tulee paitsi Einon kuolemaa seuranneista ajoista, paljon myös lasten vauva-ajoista. Kai se liittyy synnytyksen jälkeiseen hormonaaliseen tilaan, aistit ovat herkistyneet ja tulee väkeviä muistoja. Lastenklinikalla huomaan saavani esimerkiksi tietyistä käytävän pätkistä ja joistakin hajuista hyvin voimakkaita aikamatkatuntemuksia. Se kaikki, mitä olen joskus tiettynä hetkenä aistinut, on tallentunut mieleeni aivan sellaisenaan, ja sopivan ärsykkeen tullessa tilanne on taas läsnä.

Kukkivat syreenit tuovat mieleeni aina sen alkukesän, jolloin Eino oli juuri syntynyt ja jäänyt Lastenklinikalle minun kotiutuessa sairaalasta. Olin ollut synnytysvuodeosastolla viisi päivää, jotka olivat tuntuneet useilta vuosilta. Olin siirtynyt aivan uuteen todellisuuteen. Jossain sairaala-alueen tuntumassa kai oli syreeni, koska muistan katselleeni violetteja kukkia, tunteneeni huumaavan tuoksun ja ajatelleeni mielessäni, että kas vain, on tullutkin kesä. Se ei silloin sopinut mielentilaani, mutta epäilemättä auttoi jonkunlaisen tasapainon tapaisen säilymistä. Viljan syntyessä pimeä vuodenaika lietsoi synnytyksen jälkeistä masennusta. Mutta vaikka Einon ja Viljan varhaiset vauva-ajat olivat raskaita ja monelta osin synkkiäkin kausia, muistot niiltä ajoilta eivät ole pelkästään epämiellyttäviä. Olen oppinut ymmärtämään täysin sanonnan ”aika kultaa muistot” konseptin. Ihmismieli on niin rakentunut, että kurjienkin muistojen ympärille pyrkii tulemaan kultareunus. Se on varmasti jokin alkukantainen selviytymiskeino, synkkiä muistoja kun useimpien ihmisten elämän varrelle mahtuu. Einon kuoleman aiheuttamat tuntemukset ovat kuitenkin vielä tämän selviytymismekaniikan ulottumattomissa.

Oli elämä ennen Einoa ja elämä Einon kanssa. Sitten tuli elämä Einon jälkeen. Pääasia on, että on elämää. Se ei koskaan tule olemaan samanlaista kuin ennen, mutta nyt on joka tapauksessa ihana kesä, minkä tuoman ilon toivon mahdollisimman monen surun runtelemankin kokevan.

Eino oppi juoksemaan "kovaa" toukokuussa 2007.

Pakkaspojan riehuessa

Vilja on pian saman ikäinen kuin Eino oli kuollessaan. Einon elämän viimeisten kuukausien muistot eivät ole olleet ihan yhtä lähellä kuin Ilmarin ollessa siinä iässä, varmaankin siksi, että vuodenaika on eri. Tai sitten siksi, että aikaa on jo kulunut enemmän. Mutta kyllä ne muistot siinä pyörivät, arjessa mukana. Kuten Ilmarinkin ollessa kolmevuotias, olen nauttinut siitä, että olen saanut nähdä Viljan oppivan samoja asioita, joita Eino opetteli viimeisinä kuukausinaan. Kaikissa kolmessa lapsessani on ollut joitain yhteisiä piirteitä ja joitain eroavaisuuksia.

Varastoamme on järkeistetty monien sellaisten asioiden osalta, joista luopuminen vielä muutama vuosi sitten tuntui mahdottomalta ajatukselta. Myimme Viljalle lyhyeksi käyneen pinnasängyn, jossa Eino nukkui noin kymmenenkuisesta kuolemaansa asti – tosin ei kuolinyönään. Vilja nukkuu nyt jatkettavassa lastensängyssä, joka ostettiin Einolle vähän ennen Einon kuolemaa ja jossa Eino nukkui vain muutamat päiväunet. Päiväuniaikaan uusi sänky oli Einosta hauska, mutta iltaisin Eino nosteli tyynyn, peiton ja nallen päättäväisesti pinnasänkyyn ja odotteli vieressä, että joku nostaa myös hänet. Einon kuolemaa edeltävänä iltana olin päättänyt, että kun tulemme siltä mökkireissulta kotiin, puramme pinnasängyn ja opetamme Einon ”isojen lasten” sänkyyn. Ajattelin, että se on Einolle itselle mukavampi, jos hän vaikkapa herää juuri kun olen hoitamassa Ilmarin aamupesuja. Sittemmin Ilmari, joka ei lainkaan suostunut nukkumaan pinnasängyssä, nukkui jatkettavassa lastensängyssä lähes neljä vuotta, ennen kuin sänky siirtyi Viljalle.

Lahjoitin vaatekeräykseen sinänsä vielä yhtenä kappaleena olevan mutta melko ohueksi kuluneen talvihaalarin, jota Eino käytti viimeisen talvensa. Eino oli talvellakin innokas ulkoilija, vaikka ensimmäiset jäiset kelit aiheuttivatkin pientä epäröintiä. Nykyvinkkelistäni tuntuu uskomattomalta nyt muistella, miten vähän Eino kaksivuotistalvenaan sairasteli. Viljan kanssa elo- ja huhtikuun välisen ajan flunssa- ja korvatulehduskierre on ollut jatkuva ongelma ensimmäisestä syksystä alkaen, ja tuntuupa tuo olevan melko yleinen syndrooma perusterveilläkin lapsilla. Einolla oli kaksivuotistalvenaan tasan kaksi flunssaa, toinen marras- ja toinen maaliskuussa, eikä jälkimmäiseen liittynyt edes korvatulehdusta. Eli ilmeisesti haalari ainakin piti riittävän lämpimänä. Tuo haalari jäi Einon ainoaksi varsinaiseksi talviulkoiluhaalariksi, ja vielä Ilmarin käytön jälkeen haalarin poisheittäminen tuntui niin mahdottomalta ratkaisulta, että äitini ompeli siihen paikat muutamaan puhki kuluneeseen kohtaan. Nyt haalarin jäätyä Viljalle pieneksi osasin kuitenkin olla säilömättä sitä enää kellariimme.

En mielelläni tunnusta omaavani taikauskoisia taipumuksia, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei Viljan sairastuminen kovaan vatsatautiin äskettäin olisi ollut poikkeuksellisen epämiellyttävää. Näin Viljan voinnissa herkästi yhteyksiä Einon viimeiseen päivään. Lopulta Vilja kuitenkin toipui, kuten muutkin perheenjäsenet, ja kokonaisuudessaan en ole antanut kylmän ringin päästä pilaamaan talveamme. Viljakin on nyt ensimmäistä kertaa nauttinut mainitusta vuodenajasta, hän ei ole säikkynyt pakkasta eikä liukkautta, ja lumessa tarpominenkin jo onnistuu. Vilja on lasketellut rohkeasti pulkkamäessä ja opetellut hiihtämään. Hän on avustanut innolla pihallamme jököttävien lumiukkojen tekemisessä. Kuraisen alkutalven jälkeen ulkoilukelit ovat olleet täällä Vihdissäkin mitä parhaimmat. Lunta lienee nyt lähes yhtä paljon kuin kahtena edellisenä talvena, Einon hautakivikin on suurelta osin lumen peitossa. Tangon päässä roikkuvaa lyhtyä ei kylläkään ole vielä tarvinnut kaivaa esiin lumesta, kuten kävi kerran viime talvena – vai olisiko ollut sitä edellisenä. Lyhdyssä palava kynttilä pitää lyhdyn ympäristön sulana, mutta kerran viikossa viemämme iso öljykynttilä ei pala aivan koko viikkoa, vain neljä tai viisi päivää. Silloin lumipyry oli sattunut juuri niille päiville, jolloin lyhdyssä ei ollut enää tulta, ja onnistunut siten peittämään koko lyhdyn.

En varmaan ikinä pääse eroon taidosta hahmottaa joka hetki se, miten häilyvä on raja niiden tilanteiden välillä, että kaikki on hyvin tai että kaikki on romahtanut. Se tieto on olemassa joka aamu, varsinkin lasten sairastellessa. Tieto on mukana lasten ollessa ulkona mitä moninaisimpien vaarojen ympäröiminä. Ja hetkittäin se voi vyöryä mieleen aivan tavallisessa, hyvinkin turvallisessa olotilassa. En silti ole erityisen varovainen vanhempi. En kai loppujen lopuksi jaksaisi sellaista, se olisi perusluonteeni vastaista. Haluan luottaa lasteni arviointikykyyn ja taitoihin ja antaa heille mahdollisuuden onnistumisen tunteeseen. Tällä en tarkoita ihannoivani lasten hyvin pitkälle vietyä omatoimisuutta tai varhaista itsenäistymistä, päinvastoin näitä asioita hehkutetaan mielestäni etenkin teini-ikäisten kohdalla vähän liikaa. Yhdessä tekeminen on arvokas asia, ja lapsen on tärkeä tietää, että perhe pitää aina hänen puoliaan ja auttaa vaikeuksissa.

Ilmarin on – oletettavasti monien muiden lasten tavoin – usein vaikea lopettaa hauskoja puuhia. Äskettäin selitin hänelle, että emme tee hauskoja asioita vain siksi, että ne ovat tekemishetkellä hauskoja, vaan myös siksi, että näistä hetkistä jää mukavia muistoja. Hauskuuden päättymistä ei kannata surra. Mukavat muistot tuovat hyvän mielen siihen hetkeen asti, jolloin on uudestaan hauskaa.

Eino lumitöissä 30.1.2007

Lupa tappaa

Katsoin äskettäin eutanasiaa käsittelevän elokuvan ”Jack Kevorkian – Tohtori Kuolema”, jonka innoittamana nyt kirjoitan. Elokuvaa sinänsä en kommentoi kuin sanalla hyvä :)

Ihmisellä on mahdollisuus valita itselleen hoitomuodoksi lääkärin tekemä eutanasia vain muutamassa maassa (Wikipedian mukaan ainakin Ruotsissa, Alankomaissa ja Belgiassa). Suomessa on esiintynyt eutanasian puolestapuhujia, mutta eutanasia ei ole saanut lain hyväksyntää . Lain mukaan potilaan on saatava riittävää oireenmukaista perushoitoa ja hänen ihmisarvoaan kunnioittavaa huolenpitoa myös kuoleman lähestyessä, kun hänen sairautensa ennustetta ei enää voida käytettävissä olevilla hoidoilla parantaa. Toisaalta lääkäri ei saa tällaisessa tilanteessa päättää ihmisen fyysisiä ja henkisiä tuskia. Siispä sanoisin, että laki ihmisarvoisesta kohtelusta on pelkkää sanahelinää.

Yhdysvalloissa tohtori Kevorkianin kimppuun hyökkäsivät vanhoilliset, uskontoon nojaavat poliitikot. Suomen poliittista ilmapiiriä ei voi syyttää kristillisestä vanhoillisuudesta. Itse asiassa tässä ollaan jopa päinvastaisella tolalla, kuten erittäin liberaali ja julkisuudessa niukasti kritisoitu aborttilainsäädäntömme osoittaa. Kertauksen vuoksi, Suomessahan käytännössä kuka tahansa raskaana oleva saa halutessaan abortin. Eli toisin sanoen: Äiti saa halutessaan antaa lääkärin tappaa terveen sikiön, jolla olisi mahdollisuus onnelliseen elämään hyödyllisenä yhteiskunnan jäsenenä (älkää kiemurrelko, tämä on totuus). Sen sijaan ihminen ei saa itse päättää kuolemastaan tilanteessa, jossa ihminen on parantumattomasti sairas, kärsii jatkuvasta kivusta eikä voi nauttia omasta elämästään, eikä hyödytä tai tule hyödyttämään yhteiskuntaa millään tavoin. Yhdysvalloissa esiintyvät konservatiiviset liikkeet vastustavat tyypillisesti hirveästi sekä aborttia että eutanasiaa. Tämä on minusta vastenmielistä, mutta tällainen toiminta on sentään loogista. Suomessa olet keskiaikainen puritaani, jos kehtaat kannattaa aborttilainsäädännön tiukentamista edes joiltain osin. Siis maassa, jossa ihmiselämää pidetään niin koskemattomana, ettei kuoleva vanhus saa antaa lääkärin nopeuttaa kärsimystensä loppumista. Tämä jos jokin on oksettavaa kaksinaismoralismia.

Eutanasia sallimisen kannattajia on Suomessakin epäilemättä paljon. Onko lainsäädäntömme nykytilanteessa kyse poliittisen tahdon puutteesta? Eutanasian salliminen ei toisi valtiolle lisämenoja – päinvastoin, vaikkakin mainittakoon se itsestään selvä seikka, ettei eutanasiaa laillistettaisi sen mahdollisia säästöjä tuovan vaikutuksen takia, vaan puhtaasti eettisistä syistä. Toivon, myös itsekkäin perustein, että asia saataisiin kuntoon. Nykylain vallitessa ajatus vanhenemisesta on hieman pelottava.

Eläville ja kuolleille

Katsoimme hiljattain mieheni kanssa elokuvan Eläville ja kuolleille, ensimmäistä kertaa. Siispä sitä nyt muutamalla rivillä kommentoin.

Tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa kerrotaan perheestä, jonka kahdesta lapsesta nuorempi kuolee viisivuotiaana räjähdysmäisessä autopalossa, joka oli saanut alkunsa autoon jääneestä sytyttimestä. Suremaan jäävät isä, äiti ja isoveli, jotka kaikki myös ovat olleet paikalla onnettomuuden tapahtuessa. Perheen elämää seurataan noin vuoden ajan pikkuveljen kuoleman jälkeen.

Elokuva on tavoittanut lapsikuolemaperheen tunnelman hämmästyttävän hyvin. Näyttelijät ovat vakuuttavia, etenkin Jaakko-isää näyttelevän Hannu-Pekka Björkmanin roolisuoritus on todella vaikuttava. Elokuvassa pureudutaan lapsen menetyksen ytimeen rehdin koruttomasti, asiaan kuulumatonta dramatiikkaa välttäen. Surun vaikutus parisuhteeseen ja perhedynamiikkaan tuodaan esille erityisen ansiokkaasti. Hollywoodmyytti, jossa tragedia yhdistää perheen ja yksioikoisesti vahvistaa perheen sisäisiä siteitä, puretaan. Elokuva on aito ja suorapuheinen. Eloon jääneen sisaruksen asemaa lapsikuolemaperheessä kuvataan tarkasti.

Minun ei ole vaikea löytää elokuvasta samaistumiskohteita. Tunnistan itseni isässä, joka kerta toisensa jälkeen soittaa poliisille kysyäkseen onnettomuustutkinnan edistymisestä. Niin minäkin tein Einon kuolinsyytutkinnan suhteen, saadakseni jonkin kaikenkattavan synninpäästön. Kuten Jaakko, minäkään en sitä lopulta saanut. Vasta itse tapahtuneen hyväksymällä olen voinut lievittää tuskaani. Itseään liekillä polttava isä ehkäpä karmii jotakuta, minä tuon kohtauksen nähdessäni aloin hihittää helpotuksesta. Tähän asti olin pitänyt itseäni täysin kieroutuneena, koska olen maannut pää peiton alla vastaavissa simulaatiotilanteissa. En tiedä, mikä siihen pakottaa. Yritänkö vakuutella itselleni, että ei tämä ole epämiellyttävää? Kyllähän se on. Vai onko kyse vain jonkinlaisesta hyvityksestä? Vanhemman itsensä kokema tuska ei vähennä tuskaa, jonka lapsi mahdollisesti on joutunut kokemaan, mutta ilmeisesti en ole ainoa vanhempi, joka tarvitsee tällaisia rituaaleja. Elokuvassa tuodaankin hyvin esille se, että kaikki, mitä sureva itse pitää tarpeellisena, on saatava käydä läpi.

Lapsikuolemaperheessä tyypillisesti eteen tulevia tilanteita esitellään useita. Vanhemman halu vaihtaa työpaikkaa tai muuttaa toiselle paikkakunnalle lienee klassikko. Monet joutunevat kokemaan esimerkiksi hajamielisyyttä, jäljelle jääneen lapsen menetyksen pelkoa ja läheisten vaikeutta ymmärtää tilannetta. Voin vain ihmetellä sitä, miten yhteen elokuvaan onkin saatu näin kompaktisti sijoitettua niin monia lapsen kuolemaan liittyviä tunteita ja ongelmia, ja vieläpä juuri niitä, joista puhuminen on kaikkein vaikeinta. Yksi selitys elokuvan onnistumiselle on luonnollisesti se, että elokuvan käsikirjoitus on tehty tiiviissä yhteistyössä lapsensa menettäneen perheen kanssa.

Uskoisin, että lapsikuolemaa käsittelevänä elokuvana Eläville ja kuolleille on ainutlaatuinen. Saa huomauttaa, jos olen väärässä :). Sitä en osaa sanoa, nauttiiko elokuvan katselemisesta, mikäli ei suoranaisesti hae vertaistukea ja välineitä surun käsittelyyn. Silloin elokuva voi tuntua hyvin synkältä ja ahdistavalta. Myöskään en tiedä, kuinka moni näkee elokuvan kohtauksissa mustaa huumoria. Itse nauroin useita kertoja. Voisin kuvitella, ettei ainakaan sellainen, joka itse ei ole menettänyt lasta, kovin herkästi salli itsensä ruveta hilpeäksi elokuvaa katsoessaan. Minuun synkkä huumori puree, ja näen sitä ehkä sielläkin, missä sitä ei ole tarkoitettu nähtävän. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö surisi aivan yhtä syvästi kuin kuka tahansa muukin, ja koska itse tiedän tämän, uskallan nauraa kotisohvallani, jos minusta siltä tuntuu.

Vaikea sanoa, olisinko saanut elokuvasta näin paljon irti, jos olisin katsonut sen heti Einon kuoleman jälkeen. Joka tapauksessa suosittelen elokuvaa ainakin kaikille lapsen menetyksen kokeneille, riippumatta surun tuoreudesta.

Einon hauta 23.10.2011

Luonnon ihme

Pahimman syksyahdistukseni hellitettyä olen alkanut taas nauttia tästä vuodenajasta. Kuten olen aiemminkin kertonut, se ei ole minulle uutta, vaan pidin jo lapsena syksyä parhaana vuodenaikana. Syksyinen maisema on aina kiehtonut minua. Nykyisin näen syksyssä muutakin ylvästä. Syksyssä havainnollistuu elämän ja kuoleman kaunis yhteys.

Syksyn kauneus alkaa heti syyskuun alussa, jolloin puihin ilmestyy ensimmäisiä keltaisia ja punaisia lehtiä. Näiden ohella pihlajan-, ruusun- ja muiden marjojen eri sävyiset punaiset ja oranssit luovat upean kontrastin vielä vallitsevalle vihreälle, ja taivaan ollessa sininen luonto on värikkäämpi kuin kauneimpanakaan keskikesän hetkenä. Kun kesän suloinen lämpö ja lähestyvän talven kylmyys kietoutuvat yhteen, tuloksena on ihmeellisen raikas ja miellyttävä ilma. Syksyllä kesä ja talvi kohtaavat, leikittelevät ja hurjastelevatkin, mutta osaavat myös tehdä sovinnon ja muodostaa rauhallisen symbioosin. Yhdessä ne valmistelevat huikean näytöksen, ruskan. Kumpikaan ei siihen yksin pystyisi. Se on luonnon palkinto ihmisille, jotka eivät kesän päättyessä jätä pohjolaa vaan ovat valmiita kohtaamaan lumen ja jään.

Ainakin jokainen, jolla on lapsia, tietää, että myös vesilammikot ja kura ovat lähestulkoon parasta maailmassa. Suomalainen vaateteollisuus osaa huolehtia siitä, ettei sadekelin tarvitse merkitä likomärkiä vaatteita. Lause ”vesi on välttämätöntä elämälle” on itsestäänselvyydessään lähes kielellinen kömmähdys, mutta on tämä tosiasia silti hyvä muistaa. Älkäämme antako sateen ja tuulen lannistaa. Kostea maa tuoksuu täyteläiselle, ja syksyn sato tuo edullista vaihtelua ruokapöytään. Sumuinen maisema sävähdyttää, ja syysmyrskyissä luonto esittelee voimiaan.

Pimeys melkein unohtuu kevään ja kesän aikana. Syyskuussa on taas aika muistella, mitä se outo tietyllä hetkellä ulkoa kuuluva hurina on (ainakin meidän lähistömme katuvalot hurisevat hetken syttyessään) ja missä ovat kodin eri sähkövalot. Pimeydestä en oikein tosissani keksi hyvää sanottavaa. Se saa olon tuntumaan yksinäiseltä ja avuttomalta. Onneksi minulla on lapset, joiden mielestä pimeässä on jännittävää ja jotka odottavat innolla tähtien näkemistä ja sitä, että tulee pimeää jo ulkona ollessa. Ja myönnän toki itsekin, että vaikka uskon pimeyden pääsääntöisesti olevan epäterveellinen asiaintila, niin pimeydessä on myös tunnelmallinen elementtinsä.

Syksyyn kuuluvat lapsiperheissä yleensä jossain määrin uudet kuviot. Onnellisesti tänä syksynä muutokset ovat meidän perheessämme olleet yleisesti ottaen myönteisiä. Vilja on aloittanut päiväkerhon, johon Eino ei ehtinyt. Vilja on ollut ensimmäisestä kerrasta alkaen sujuvasti kerhoryhmän toiminnassa mukana, joten epäilemättä myös Eino seitsemän kuukautta vanhempana olisi pärjännyt hyvin.

Omiin loppukesän ja alkusyksyn harrastuksiini on kuulunut muun muassa sosiaaliseen mediaan tutustuminen. Ylivoimaisesti parhaiten olen perehtynyt Facebookiin. En kirjoittele Facebookiin päivittäin, mutta kerron kuitenkin etenkin Viljan kuulumisista enemmän kuin täällä blogissani. Otan mielelläni kaverikseni erityislapsi- ja lapsikuolemaperheiden vanhempia, eli minulle saa lähettää kaveripyyntöjä. Nimeni on puuduttavan yleinen, mutta löydyn helposti profiilikuvani avulla. Jos epäilet nimesi olevan minulle ennestään tuntematon, niin laita kaveripyynnön mukana viesti, jossa kerrot parilla sanalla, miksi haluat kaverikseni (Esim. jos kuulut jompaankumpaan yllä mainitsemistani viiteryhmistä). En ota kaverikseni minulle tuntemattomia ihmisiä, jotka eivät kaveripyyntöä lähettäessään paljasta mitään itsestään. En myöskään harjoita itsesensuuria, mutta siihen lienevät blogiani lukevat jo tottuneet :).

Hyvää syksyn jatkoa!

18.9.2011