tag:blogger.com,1999:blog-271596110168999142.post418965496320268262..comments2023-04-22T23:35:39.895+03:00Comments on Muistoja ja tätä päivää: SikiödiagnostiikkaSusanna Salonenhttp://www.blogger.com/profile/13487908636351018522noreply@blogger.comBlogger1125tag:blogger.com,1999:blog-271596110168999142.post-83017209377623586602008-05-09T23:03:00.000+03:002008-05-09T23:03:00.000+03:00Haluaisin heittää muutaman mielipiteen aborttiasia...Haluaisin heittää muutaman mielipiteen aborttiasiaan. Sikiödiagnostiikkaa on helppoa arvioida ja arvostella ulkopuolisen silmin. Siinä asiassa olen samaa mieltä, että Suomessa sikiön abortointi alkuraskaudessa lienee turhan helppoa. Itselläni ei ole kokemusta, mutta voisin kuvitella, että senkun marssitaan vain lääkärin pakeille. Seuraavaksi jo kiidätetään kaavintaan tai lääkkeelliseen raskauden keskeytykseen. Olisi suotavaa, että abortin tekeminen olisi vaikeampaa. Vastaan tulee ainakin resurssien puute lääkärikunnassa ja valtion varoissa. Jos esim. ajateltaisiin, että olisi jonkinlainen katumusaika ja lääkärissä tulisi käydä kaksi kertaa ennen aborttiluvan saantia. Tällainen systeemi varmasti pistäisi innokkaat pehkuissa peuhaajat hieman miettimään seurauksia. Tosin on varmasti myös niin, että suurin osa abortin tehneistä äideistä kokee jonkinlaista surua asian johdosta. Ajatuksen tasolla asia on erilainen kuin todellisuudessa. Tunteita on vaikea etukäteen yrittää simuloida.<BR/><BR/>Raskausviikolle 24 sallitut abortit herättävät suurta paheksuntaa. Esim.Downin syndrooma katsotaan sairaudeksi, jossa voidaan antaa aborttilupa. Monien äitien ja isien mielestä Down-lapsen abortointi on hyvin tuomittavaa. On vaikea tietää etukäteen, kuinka vakavasti lapsi on sairas. Joka tapauksessa Down-lapset lienevät myös aikuisina tietyllä tapaa holhouksen alaisia. Sairas lapsi vaatii äidin ja isän sitoutumista lapsensa hoitoon koko loppuelämäksi. Lisäksi jää surullinen ajatus siitä, mitä tapahtuu vanhempien kuoleman jälkeen. Kuka hoitaa rakastetun lapsen?<BR/><BR/>Itse olen synnyttänyt hyvin vakavasti perinnöllisesti sairaan lapsen. Ennen synnytystä lääkäriltä saadun arvion mukaan lapsen kuolema synnytyksen jälkeen oli vääjäämätöntä. Äitinä usko lapsen selviämiseen oli yliluonnollisen voimakas, toisaalta pelko vakavasti sairaan lapsen kärsimyksistä kummitteli taustalla. Ei auttanut usko, toivo eikä rakkaus: lapsemme elämä päättyi juuri kun se oli orastamassa.<BR/><BR/>Olen myös kokenut sen suuren tuskan uuden raskauden alkamisesta, mihin liittyy tuska mahdollisesta vakavasta kuolemaan johtavasta sairaudesta. Rakkaus ja epäoikeudenmukaisuuden viha kohtaavat elämän alkulähteellä. Sen tunteen tietävät vain ne, jotka ovat sen kokeneet. Niin raskasta surua ja pelkoa ei voi toisaalla kokea. Onni onnettomuudessa oli sikiödiagnostiikka, joka vapautti meidät toisen menehtyvän lapsen kahleesta. Erikseen tosin tulee mainita, että synnytyksessä kuolleen lapsen perheessä, riemukasta raskautta ei tunneta, vaikka todennäköisimmät riskitekijät olisi suljettukin pois.<BR/><BR/>Tällä tekstillä haluan vain tuoda julki, että ennen tuomitsemista täytyisi ottaa asioiden taustoista selvää. Todellisuus ei aina ole niin yksioikoista. Kuvasit Susanna mielestäni hyvin kirjoituksessasi sitä, että abortin tekeminen ei välttämättä ole rakkaudettomuutta. Naulan kantaan. <BR/><BR/>T: EveAnonymousnoreply@blogger.com