Vilja neljä vuotta

Vilja juhlii tänään syntymäpäivää, jota Eino ei koskaan saavuttanut. Viljan syntymän muisto ei edelleenkään ole mukava, mutta myönteistä syntymäpäivässä on ainakin se, että Viljan syntymästä on jo neljä vuotta.

Vastasyntynyt vauva syö ja nukkuu, ja hoidollinen työläys hallitsee vauvan kanssa olemista kokonaisvaltaisesti. Työläästäkin vauvasta on toki iloa, mutta ei sellaista, mitä terveestäkin vauvasta ei olisi vähintään yhtä paljon. Terveeseen vauvan verrattaessa sairas jää aina kakkoseksi. Kun olen miettimällä miettinyt, olen tullut siihen tulokseen, että sairaalla vauvalla voi olla tuuheampi tukka kuin terveellä, mutta missään muussa asiassa sairas vastasyntynyt ei voi olla tervettä ”parempi”. Vauva kehittyy omaan tahtiinsa. Kehitystä voi tukea, mutta varsinaisesti vauva ei saa taitoja harjoituttamalla.

Neljävuotiaan kanssa on toisin. Viljan synnynnäinen vartalohypotonia – joka hidasti kaikkia vauva- ja taaperoiän motorisia kehitysvaiheita – näkyy edelleen liikunnallisten taitojen oppimisen haasteena, mutta Vilja on kuitenkin myös kuin kuka tahansa ikäisensä eli oppii tekemällä. Viljalla on reipas asenne. Lasten vertailu on paheellista, mutta olen häpeilemättä ylpeä siitä, että Viljalla lopultakin on joitain liikunnallisia taitoja, joita kaikilla terveilläkään neljävuotiailla ei ole. Hän osaa uida kellukkeiden kanssa ja pyöräillä apupyörillä. Vilja on myös oppinut luistelemaan ja hiihtämään ainakin siinä määrin, että pysyy pystyssä ja etenee.

Lisäksi lapsen kasvaessa motorisen kehityksen rinnalle tulee muutakin uusien asioiden oppimista, missä lapsi voi näyttää kykyjään. Vilja on kiinnostunut kirjaimista ja sanoista, kuten Einokin oli. Vilja tunnistaa kirjaimet ulkonäöltä ja hahmottaa korvakuulolta, millä kirjaimella sanat alkavat. Hän osaa kirjoittaa joitakin sanoja - muun muassa listan yhdeksästätoista päiväkotikaveristaan. Numerot hän osaa luetella ainakin kahteenkymmeneenyhdeksään. 

Edellä mainitsemani ylpeyden aiheet keventävät sitä henkistä taakkaa, jonka Viljan sairaus ja sen tuomat ongelmat aiheuttavat. Vilja itse iloitsee ainakin siitä, että hän on nyt neljävuotias. Joulussa on myös Viljan mielestä paljon hauskaa ja jännittävää. Eilen oli päiväkodin joulujuhla, ja nyt leivotaan omaa syntymäpäiväjuhlaa varten. Piparkakkujen paistaminen on vuodenajan kestosuosikki. Lapsen ilon kautta joulu aukeaa myös aikuiselle. Samoin lapsen ilo tekee hauskan syntymäpäivästä, vaikka ensimmäisestä syntymäpäivästä ei niin hilpeitä muistoja olisikaan.

Rauhallista joulun aikaa kaikille!

Kas, on tullut kesä

Pari vuotta sitten saatoin olla tyytyväinen siihen, että olen oppinut elämään surun kanssa. Nyt alan yhä paremmin ymmärtää, ettei muuta surun helpottamista oikeastaan olekaan. Surun kanssa oppii elämään, mutta se ei pääty koskaan.

Kun elämään tulee uutta sisältöä ja syntyy uusia muistoja, olo on enemmän iloinen ja vähemmän surullinen. Se, että pystyn olemaan ajattelematta Einon kuolemaa, on välttämätöntä, jotta jaksaisin arjessa. En tiedä, tuleeko aika, jolloin pystyn kohtaamaan kaikki muistot ja tunteet millä hetkellä hyvänsä ja suhtautumaan niihin asioina, jotka olen kokenut tässä elämässä. Vielä en pysty.

Ilmarilla oli äskettäin kuusivuotisneuvola eli viimeinen neuvolakäynti. Aloin sen jälkeen käydä läpi neuvolakorttejamme, mietin missä niitä säilytettäisiin ja mikä olisi looginen järjestys. Avasin jokaisen vuorollaan nähdäkseni, mikä kortti on kyseessä. Käteeni sattui lopulta Einon neuvolakortti. Tajusin, ettei sitä ollut avattu Einon kolmevuotisneuvolan jälkeen. Aloin selailla sitä lueskellen tekstejä hajamielisesti. Yhtäkkiä se tapahtui, jouduin toiseen maailmaan. Se ei ollut mikään yksittäinen muisto, vaan olin vain äkkiä aivan keskellä välittömästi Einon kuoleman jälkeistä tunnelmaa. Koko tuska vyöryi ylitseni aivan kuin ei olisi koskaan hälvennytkään vaan odottanut vaan tilaisuutta musertaa minut uudelleen. Suljin kortin nopeasti ja työnsin sen takaisin muovitaskuun, ja sinne se tunnelma jäi. Sain taas kiinni nykyhetkestä ja olin taas se, mitä olen jo viime aikoina alkanut pitää omana itsenäni.

En tiedä, voinko sanoa käsitelleeni surua ansiokkaasti, kun en voi edes Eino neuvolakorttia katsoa. Tunne-elämäni kulkee muutenkin välillä vuoristorataa. Saan outoja takaumia milloin mistäkin menneisyyden tapahtumista. Juttelin hiljattain puistossa eläkeiässä olevan naisen kanssa, joka oli muutamia vuosia sitten jäänyt leskeksi. Hän kuvaili puolison menetyksen aiheuttamaa surua ja sanoi, että tietyissä tilanteissa ”ne muistot tulevat jännästi lähelle”. Sitä vain on taas siinä. Minulla näitä kokemuksia tulee paitsi Einon kuolemaa seuranneista ajoista, paljon myös lasten vauva-ajoista. Kai se liittyy synnytyksen jälkeiseen hormonaaliseen tilaan, aistit ovat herkistyneet ja tulee väkeviä muistoja. Lastenklinikalla huomaan saavani esimerkiksi tietyistä käytävän pätkistä ja joistakin hajuista hyvin voimakkaita aikamatkatuntemuksia. Se kaikki, mitä olen joskus tiettynä hetkenä aistinut, on tallentunut mieleeni aivan sellaisenaan, ja sopivan ärsykkeen tullessa tilanne on taas läsnä.

Kukkivat syreenit tuovat mieleeni aina sen alkukesän, jolloin Eino oli juuri syntynyt ja jäänyt Lastenklinikalle minun kotiutuessa sairaalasta. Olin ollut synnytysvuodeosastolla viisi päivää, jotka olivat tuntuneet useilta vuosilta. Olin siirtynyt aivan uuteen todellisuuteen. Jossain sairaala-alueen tuntumassa kai oli syreeni, koska muistan katselleeni violetteja kukkia, tunteneeni huumaavan tuoksun ja ajatelleeni mielessäni, että kas vain, on tullutkin kesä. Se ei silloin sopinut mielentilaani, mutta epäilemättä auttoi jonkunlaisen tasapainon tapaisen säilymistä. Viljan syntyessä pimeä vuodenaika lietsoi synnytyksen jälkeistä masennusta. Mutta vaikka Einon ja Viljan varhaiset vauva-ajat olivat raskaita ja monelta osin synkkiäkin kausia, muistot niiltä ajoilta eivät ole pelkästään epämiellyttäviä. Olen oppinut ymmärtämään täysin sanonnan ”aika kultaa muistot” konseptin. Ihmismieli on niin rakentunut, että kurjienkin muistojen ympärille pyrkii tulemaan kultareunus. Se on varmasti jokin alkukantainen selviytymiskeino, synkkiä muistoja kun useimpien ihmisten elämän varrelle mahtuu. Einon kuoleman aiheuttamat tuntemukset ovat kuitenkin vielä tämän selviytymismekaniikan ulottumattomissa.

Oli elämä ennen Einoa ja elämä Einon kanssa. Sitten tuli elämä Einon jälkeen. Pääasia on, että on elämää. Se ei koskaan tule olemaan samanlaista kuin ennen, mutta nyt on joka tapauksessa ihana kesä, minkä tuoman ilon toivon mahdollisimman monen surun runtelemankin kokevan.

Eino oppi juoksemaan "kovaa" toukokuussa 2007.

Pakkaspojan riehuessa

Vilja on pian saman ikäinen kuin Eino oli kuollessaan. Einon elämän viimeisten kuukausien muistot eivät ole olleet ihan yhtä lähellä kuin Ilmarin ollessa siinä iässä, varmaankin siksi, että vuodenaika on eri. Tai sitten siksi, että aikaa on jo kulunut enemmän. Mutta kyllä ne muistot siinä pyörivät, arjessa mukana. Kuten Ilmarinkin ollessa kolmevuotias, olen nauttinut siitä, että olen saanut nähdä Viljan oppivan samoja asioita, joita Eino opetteli viimeisinä kuukausinaan. Kaikissa kolmessa lapsessani on ollut joitain yhteisiä piirteitä ja joitain eroavaisuuksia.

Varastoamme on järkeistetty monien sellaisten asioiden osalta, joista luopuminen vielä muutama vuosi sitten tuntui mahdottomalta ajatukselta. Myimme Viljalle lyhyeksi käyneen pinnasängyn, jossa Eino nukkui noin kymmenenkuisesta kuolemaansa asti – tosin ei kuolinyönään. Vilja nukkuu nyt jatkettavassa lastensängyssä, joka ostettiin Einolle vähän ennen Einon kuolemaa ja jossa Eino nukkui vain muutamat päiväunet. Päiväuniaikaan uusi sänky oli Einosta hauska, mutta iltaisin Eino nosteli tyynyn, peiton ja nallen päättäväisesti pinnasänkyyn ja odotteli vieressä, että joku nostaa myös hänet. Einon kuolemaa edeltävänä iltana olin päättänyt, että kun tulemme siltä mökkireissulta kotiin, puramme pinnasängyn ja opetamme Einon ”isojen lasten” sänkyyn. Ajattelin, että se on Einolle itselle mukavampi, jos hän vaikkapa herää juuri kun olen hoitamassa Ilmarin aamupesuja. Sittemmin Ilmari, joka ei lainkaan suostunut nukkumaan pinnasängyssä, nukkui jatkettavassa lastensängyssä lähes neljä vuotta, ennen kuin sänky siirtyi Viljalle.

Lahjoitin vaatekeräykseen sinänsä vielä yhtenä kappaleena olevan mutta melko ohueksi kuluneen talvihaalarin, jota Eino käytti viimeisen talvensa. Eino oli talvellakin innokas ulkoilija, vaikka ensimmäiset jäiset kelit aiheuttivatkin pientä epäröintiä. Nykyvinkkelistäni tuntuu uskomattomalta nyt muistella, miten vähän Eino kaksivuotistalvenaan sairasteli. Viljan kanssa elo- ja huhtikuun välisen ajan flunssa- ja korvatulehduskierre on ollut jatkuva ongelma ensimmäisestä syksystä alkaen, ja tuntuupa tuo olevan melko yleinen syndrooma perusterveilläkin lapsilla. Einolla oli kaksivuotistalvenaan tasan kaksi flunssaa, toinen marras- ja toinen maaliskuussa, eikä jälkimmäiseen liittynyt edes korvatulehdusta. Eli ilmeisesti haalari ainakin piti riittävän lämpimänä. Tuo haalari jäi Einon ainoaksi varsinaiseksi talviulkoiluhaalariksi, ja vielä Ilmarin käytön jälkeen haalarin poisheittäminen tuntui niin mahdottomalta ratkaisulta, että äitini ompeli siihen paikat muutamaan puhki kuluneeseen kohtaan. Nyt haalarin jäätyä Viljalle pieneksi osasin kuitenkin olla säilömättä sitä enää kellariimme.

En mielelläni tunnusta omaavani taikauskoisia taipumuksia, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei Viljan sairastuminen kovaan vatsatautiin äskettäin olisi ollut poikkeuksellisen epämiellyttävää. Näin Viljan voinnissa herkästi yhteyksiä Einon viimeiseen päivään. Lopulta Vilja kuitenkin toipui, kuten muutkin perheenjäsenet, ja kokonaisuudessaan en ole antanut kylmän ringin päästä pilaamaan talveamme. Viljakin on nyt ensimmäistä kertaa nauttinut mainitusta vuodenajasta, hän ei ole säikkynyt pakkasta eikä liukkautta, ja lumessa tarpominenkin jo onnistuu. Vilja on lasketellut rohkeasti pulkkamäessä ja opetellut hiihtämään. Hän on avustanut innolla pihallamme jököttävien lumiukkojen tekemisessä. Kuraisen alkutalven jälkeen ulkoilukelit ovat olleet täällä Vihdissäkin mitä parhaimmat. Lunta lienee nyt lähes yhtä paljon kuin kahtena edellisenä talvena, Einon hautakivikin on suurelta osin lumen peitossa. Tangon päässä roikkuvaa lyhtyä ei kylläkään ole vielä tarvinnut kaivaa esiin lumesta, kuten kävi kerran viime talvena – vai olisiko ollut sitä edellisenä. Lyhdyssä palava kynttilä pitää lyhdyn ympäristön sulana, mutta kerran viikossa viemämme iso öljykynttilä ei pala aivan koko viikkoa, vain neljä tai viisi päivää. Silloin lumipyry oli sattunut juuri niille päiville, jolloin lyhdyssä ei ollut enää tulta, ja onnistunut siten peittämään koko lyhdyn.

En varmaan ikinä pääse eroon taidosta hahmottaa joka hetki se, miten häilyvä on raja niiden tilanteiden välillä, että kaikki on hyvin tai että kaikki on romahtanut. Se tieto on olemassa joka aamu, varsinkin lasten sairastellessa. Tieto on mukana lasten ollessa ulkona mitä moninaisimpien vaarojen ympäröiminä. Ja hetkittäin se voi vyöryä mieleen aivan tavallisessa, hyvinkin turvallisessa olotilassa. En silti ole erityisen varovainen vanhempi. En kai loppujen lopuksi jaksaisi sellaista, se olisi perusluonteeni vastaista. Haluan luottaa lasteni arviointikykyyn ja taitoihin ja antaa heille mahdollisuuden onnistumisen tunteeseen. Tällä en tarkoita ihannoivani lasten hyvin pitkälle vietyä omatoimisuutta tai varhaista itsenäistymistä, päinvastoin näitä asioita hehkutetaan mielestäni etenkin teini-ikäisten kohdalla vähän liikaa. Yhdessä tekeminen on arvokas asia, ja lapsen on tärkeä tietää, että perhe pitää aina hänen puoliaan ja auttaa vaikeuksissa.

Ilmarin on – oletettavasti monien muiden lasten tavoin – usein vaikea lopettaa hauskoja puuhia. Äskettäin selitin hänelle, että emme tee hauskoja asioita vain siksi, että ne ovat tekemishetkellä hauskoja, vaan myös siksi, että näistä hetkistä jää mukavia muistoja. Hauskuuden päättymistä ei kannata surra. Mukavat muistot tuovat hyvän mielen siihen hetkeen asti, jolloin on uudestaan hauskaa.

Eino lumitöissä 30.1.2007