Kun elämään tulee uutta sisältöä ja syntyy uusia muistoja, olo on enemmän iloinen ja vähemmän surullinen. Se, että pystyn olemaan ajattelematta Einon kuolemaa, on välttämätöntä, jotta jaksaisin arjessa. En tiedä, tuleeko aika, jolloin pystyn kohtaamaan kaikki muistot ja tunteet millä hetkellä hyvänsä ja suhtautumaan niihin asioina, jotka olen kokenut tässä elämässä. Vielä en pysty.
Ilmarilla
oli äskettäin kuusivuotisneuvola eli viimeinen neuvolakäynti. Aloin sen jälkeen
käydä läpi neuvolakorttejamme, mietin missä niitä säilytettäisiin ja mikä olisi
looginen järjestys. Avasin jokaisen vuorollaan nähdäkseni, mikä kortti on
kyseessä. Käteeni sattui lopulta Einon neuvolakortti. Tajusin, ettei sitä ollut
avattu Einon kolmevuotisneuvolan jälkeen. Aloin selailla sitä lueskellen
tekstejä hajamielisesti. Yhtäkkiä se tapahtui, jouduin toiseen maailmaan. Se ei
ollut mikään yksittäinen muisto, vaan olin vain äkkiä aivan keskellä
välittömästi Einon kuoleman jälkeistä tunnelmaa. Koko tuska vyöryi ylitseni
aivan kuin ei olisi koskaan hälvennytkään vaan odottanut vaan tilaisuutta
musertaa minut uudelleen. Suljin kortin nopeasti ja työnsin sen takaisin
muovitaskuun, ja sinne se tunnelma jäi. Sain taas kiinni nykyhetkestä ja olin
taas se, mitä olen jo viime aikoina alkanut pitää omana itsenäni.
En tiedä,
voinko sanoa käsitelleeni surua ansiokkaasti, kun en voi edes Eino
neuvolakorttia katsoa. Tunne-elämäni kulkee muutenkin välillä vuoristorataa.
Saan outoja takaumia milloin mistäkin menneisyyden tapahtumista. Juttelin
hiljattain puistossa eläkeiässä olevan naisen kanssa, joka oli muutamia vuosia
sitten jäänyt leskeksi. Hän kuvaili puolison menetyksen aiheuttamaa surua ja
sanoi, että tietyissä tilanteissa ”ne muistot tulevat jännästi lähelle”. Sitä
vain on taas siinä. Minulla näitä kokemuksia tulee paitsi Einon kuolemaa
seuranneista ajoista, paljon myös lasten vauva-ajoista. Kai se liittyy synnytyksen
jälkeiseen hormonaaliseen tilaan, aistit ovat herkistyneet ja tulee väkeviä
muistoja. Lastenklinikalla huomaan saavani esimerkiksi tietyistä käytävän
pätkistä ja joistakin hajuista hyvin voimakkaita aikamatkatuntemuksia. Se
kaikki, mitä olen joskus tiettynä hetkenä aistinut, on tallentunut mieleeni
aivan sellaisenaan, ja sopivan ärsykkeen tullessa tilanne on taas läsnä.
Kukkivat
syreenit tuovat mieleeni aina sen alkukesän, jolloin Eino oli juuri syntynyt ja
jäänyt Lastenklinikalle minun kotiutuessa sairaalasta. Olin ollut
synnytysvuodeosastolla viisi päivää, jotka olivat tuntuneet useilta vuosilta.
Olin siirtynyt aivan uuteen todellisuuteen. Jossain sairaala-alueen tuntumassa
kai oli syreeni, koska muistan katselleeni violetteja kukkia, tunteneeni
huumaavan tuoksun ja ajatelleeni mielessäni, että kas vain, on tullutkin kesä.
Se ei silloin sopinut mielentilaani, mutta epäilemättä auttoi jonkunlaisen
tasapainon tapaisen säilymistä. Viljan syntyessä pimeä vuodenaika lietsoi
synnytyksen jälkeistä masennusta. Mutta vaikka Einon ja Viljan varhaiset
vauva-ajat olivat raskaita ja monelta osin synkkiäkin kausia, muistot niiltä
ajoilta eivät ole pelkästään epämiellyttäviä. Olen oppinut ymmärtämään täysin
sanonnan ”aika kultaa muistot” konseptin. Ihmismieli on niin rakentunut, että
kurjienkin muistojen ympärille pyrkii tulemaan kultareunus. Se on varmasti
jokin alkukantainen selviytymiskeino, synkkiä muistoja kun useimpien ihmisten
elämän varrelle mahtuu. Einon kuoleman aiheuttamat tuntemukset ovat kuitenkin
vielä tämän selviytymismekaniikan ulottumattomissa.
Oli elämä
ennen Einoa ja elämä Einon kanssa. Sitten tuli elämä Einon jälkeen. Pääasia on,
että on elämää. Se ei koskaan tule olemaan samanlaista kuin ennen, mutta nyt on
joka tapauksessa ihana kesä, minkä tuoman ilon toivon mahdollisimman monen
surun runtelemankin kokevan.
Eino oppi juoksemaan "kovaa" toukokuussa 2007. |
Löysin tämän blogin vasta nyt ensimmäisen kerran ja aloin lukemaan alusta lähtien...aina viimeiseen kirjoitukseen asti...kyyneleille ei ollut tulla loppua.
VastaaPoista