tiistai 5. kesäkuuta 2012

Kas, on tullut kesä

Pari vuotta sitten saatoin olla tyytyväinen siihen, että olen oppinut elämään surun kanssa. Nyt alan yhä paremmin ymmärtää, ettei muuta surun helpottamista oikeastaan olekaan. Surun kanssa oppii elämään, mutta se ei pääty koskaan.

Kun elämään tulee uutta sisältöä ja syntyy uusia muistoja, olo on enemmän iloinen ja vähemmän surullinen. Se, että pystyn olemaan ajattelematta Einon kuolemaa, on välttämätöntä, jotta jaksaisin arjessa. En tiedä, tuleeko aika, jolloin pystyn kohtaamaan kaikki muistot ja tunteet millä hetkellä hyvänsä ja suhtautumaan niihin asioina, jotka olen kokenut tässä elämässä. Vielä en pysty.

Ilmarilla oli äskettäin kuusivuotisneuvola eli viimeinen neuvolakäynti. Aloin sen jälkeen käydä läpi neuvolakorttejamme, mietin missä niitä säilytettäisiin ja mikä olisi looginen järjestys. Avasin jokaisen vuorollaan nähdäkseni, mikä kortti on kyseessä. Käteeni sattui lopulta Einon neuvolakortti. Tajusin, ettei sitä ollut avattu Einon kolmevuotisneuvolan jälkeen. Aloin selailla sitä lueskellen tekstejä hajamielisesti. Yhtäkkiä se tapahtui, jouduin toiseen maailmaan. Se ei ollut mikään yksittäinen muisto, vaan olin vain äkkiä aivan keskellä välittömästi Einon kuoleman jälkeistä tunnelmaa. Koko tuska vyöryi ylitseni aivan kuin ei olisi koskaan hälvennytkään vaan odottanut vaan tilaisuutta musertaa minut uudelleen. Suljin kortin nopeasti ja työnsin sen takaisin muovitaskuun, ja sinne se tunnelma jäi. Sain taas kiinni nykyhetkestä ja olin taas se, mitä olen jo viime aikoina alkanut pitää omana itsenäni.
En tiedä, voinko sanoa käsitelleeni surua ansiokkaasti, kun en voi edes Eino neuvolakorttia katsoa. Tunne-elämäni kulkee muutenkin välillä vuoristorataa. Saan outoja takaumia milloin mistäkin menneisyyden tapahtumista. Juttelin hiljattain puistossa eläkeiässä olevan naisen kanssa, joka oli muutamia vuosia sitten jäänyt leskeksi. Hän kuvaili puolison menetyksen aiheuttamaa surua ja sanoi, että tietyissä tilanteissa ”ne muistot tulevat jännästi lähelle”. Sitä vain on taas siinä. Minulla näitä kokemuksia tulee paitsi Einon kuolemaa seuranneista ajoista, paljon myös lasten vauva-ajoista. Kai se liittyy synnytyksen jälkeiseen hormonaaliseen tilaan, aistit ovat herkistyneet ja tulee väkeviä muistoja. Lastenklinikalla huomaan saavani esimerkiksi tietyistä käytävän pätkistä ja joistakin hajuista hyvin voimakkaita aikamatkatuntemuksia. Se kaikki, mitä olen joskus tiettynä hetkenä aistinut, on tallentunut mieleeni aivan sellaisenaan, ja sopivan ärsykkeen tullessa tilanne on taas läsnä.
Kukkivat syreenit tuovat mieleeni aina sen alkukesän, jolloin Eino oli juuri syntynyt ja jäänyt Lastenklinikalle minun kotiutuessa sairaalasta. Olin ollut synnytysvuodeosastolla viisi päivää, jotka olivat tuntuneet useilta vuosilta. Olin siirtynyt aivan uuteen todellisuuteen. Jossain sairaala-alueen tuntumassa kai oli syreeni, koska muistan katselleeni violetteja kukkia, tunteneeni huumaavan tuoksun ja ajatelleeni mielessäni, että kas vain, on tullutkin kesä. Se ei silloin sopinut mielentilaani, mutta epäilemättä auttoi jonkunlaisen tasapainon tapaisen säilymistä. Viljan syntyessä pimeä vuodenaika lietsoi synnytyksen jälkeistä masennusta. Mutta vaikka Einon ja Viljan varhaiset vauva-ajat olivat raskaita ja monelta osin synkkiäkin kausia, muistot niiltä ajoilta eivät ole pelkästään epämiellyttäviä. Olen oppinut ymmärtämään täysin sanonnan ”aika kultaa muistot” konseptin. Ihmismieli on niin rakentunut, että kurjienkin muistojen ympärille pyrkii tulemaan kultareunus. Se on varmasti jokin alkukantainen selviytymiskeino, synkkiä muistoja kun useimpien ihmisten elämän varrelle mahtuu. Einon kuoleman aiheuttamat tuntemukset ovat kuitenkin vielä tämän selviytymismekaniikan ulottumattomissa.
Oli elämä ennen Einoa ja elämä Einon kanssa. Sitten tuli elämä Einon jälkeen. Pääasia on, että on elämää. Se ei koskaan tule olemaan samanlaista kuin ennen, mutta nyt on joka tapauksessa ihana kesä, minkä tuoman ilon toivon mahdollisimman monen surun runtelemankin kokevan.
Eino oppi juoksemaan "kovaa" toukokuussa 2007.


1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Löysin tämän blogin vasta nyt ensimmäisen kerran ja aloin lukemaan alusta lähtien...aina viimeiseen kirjoitukseen asti...kyyneleille ei ollut tulla loppua.