Lupa tappaa

Katsoin äskettäin eutanasiaa käsittelevän elokuvan ”Jack Kevorkian – Tohtori Kuolema”, jonka innoittamana nyt kirjoitan. Elokuvaa sinänsä en kommentoi kuin sanalla hyvä :)

Ihmisellä on mahdollisuus valita itselleen hoitomuodoksi lääkärin tekemä eutanasia vain muutamassa maassa (Wikipedian mukaan ainakin Ruotsissa, Alankomaissa ja Belgiassa). Suomessa on esiintynyt eutanasian puolestapuhujia, mutta eutanasia ei ole saanut lain hyväksyntää . Lain mukaan potilaan on saatava riittävää oireenmukaista perushoitoa ja hänen ihmisarvoaan kunnioittavaa huolenpitoa myös kuoleman lähestyessä, kun hänen sairautensa ennustetta ei enää voida käytettävissä olevilla hoidoilla parantaa. Toisaalta lääkäri ei saa tällaisessa tilanteessa päättää ihmisen fyysisiä ja henkisiä tuskia. Siispä sanoisin, että laki ihmisarvoisesta kohtelusta on pelkkää sanahelinää.

Yhdysvalloissa tohtori Kevorkianin kimppuun hyökkäsivät vanhoilliset, uskontoon nojaavat poliitikot. Suomen poliittista ilmapiiriä ei voi syyttää kristillisestä vanhoillisuudesta. Itse asiassa tässä ollaan jopa päinvastaisella tolalla, kuten erittäin liberaali ja julkisuudessa niukasti kritisoitu aborttilainsäädäntömme osoittaa. Kertauksen vuoksi, Suomessahan käytännössä kuka tahansa raskaana oleva saa halutessaan abortin. Eli toisin sanoen: Äiti saa halutessaan antaa lääkärin tappaa terveen sikiön, jolla olisi mahdollisuus onnelliseen elämään hyödyllisenä yhteiskunnan jäsenenä (älkää kiemurrelko, tämä on totuus). Sen sijaan ihminen ei saa itse päättää kuolemastaan tilanteessa, jossa ihminen on parantumattomasti sairas, kärsii jatkuvasta kivusta eikä voi nauttia omasta elämästään, eikä hyödytä tai tule hyödyttämään yhteiskuntaa millään tavoin. Yhdysvalloissa esiintyvät konservatiiviset liikkeet vastustavat tyypillisesti hirveästi sekä aborttia että eutanasiaa. Tämä on minusta vastenmielistä, mutta tällainen toiminta on sentään loogista. Suomessa olet keskiaikainen puritaani, jos kehtaat kannattaa aborttilainsäädännön tiukentamista edes joiltain osin. Siis maassa, jossa ihmiselämää pidetään niin koskemattomana, ettei kuoleva vanhus saa antaa lääkärin nopeuttaa kärsimystensä loppumista. Tämä jos jokin on oksettavaa kaksinaismoralismia.

Eutanasia sallimisen kannattajia on Suomessakin epäilemättä paljon. Onko lainsäädäntömme nykytilanteessa kyse poliittisen tahdon puutteesta? Eutanasian salliminen ei toisi valtiolle lisämenoja – päinvastoin, vaikkakin mainittakoon se itsestään selvä seikka, ettei eutanasiaa laillistettaisi sen mahdollisia säästöjä tuovan vaikutuksen takia, vaan puhtaasti eettisistä syistä. Toivon, myös itsekkäin perustein, että asia saataisiin kuntoon. Nykylain vallitessa ajatus vanhenemisesta on hieman pelottava.

Eläville ja kuolleille

Katsoimme hiljattain mieheni kanssa elokuvan Eläville ja kuolleille, ensimmäistä kertaa. Siispä sitä nyt muutamalla rivillä kommentoin.

Tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa kerrotaan perheestä, jonka kahdesta lapsesta nuorempi kuolee viisivuotiaana räjähdysmäisessä autopalossa, joka oli saanut alkunsa autoon jääneestä sytyttimestä. Suremaan jäävät isä, äiti ja isoveli, jotka kaikki myös ovat olleet paikalla onnettomuuden tapahtuessa. Perheen elämää seurataan noin vuoden ajan pikkuveljen kuoleman jälkeen.

Elokuva on tavoittanut lapsikuolemaperheen tunnelman hämmästyttävän hyvin. Näyttelijät ovat vakuuttavia, etenkin Jaakko-isää näyttelevän Hannu-Pekka Björkmanin roolisuoritus on todella vaikuttava. Elokuvassa pureudutaan lapsen menetyksen ytimeen rehdin koruttomasti, asiaan kuulumatonta dramatiikkaa välttäen. Surun vaikutus parisuhteeseen ja perhedynamiikkaan tuodaan esille erityisen ansiokkaasti. Hollywoodmyytti, jossa tragedia yhdistää perheen ja yksioikoisesti vahvistaa perheen sisäisiä siteitä, puretaan. Elokuva on aito ja suorapuheinen. Eloon jääneen sisaruksen asemaa lapsikuolemaperheessä kuvataan tarkasti.

Minun ei ole vaikea löytää elokuvasta samaistumiskohteita. Tunnistan itseni isässä, joka kerta toisensa jälkeen soittaa poliisille kysyäkseen onnettomuustutkinnan edistymisestä. Niin minäkin tein Einon kuolinsyytutkinnan suhteen, saadakseni jonkin kaikenkattavan synninpäästön. Kuten Jaakko, minäkään en sitä lopulta saanut. Vasta itse tapahtuneen hyväksymällä olen voinut lievittää tuskaani. Itseään liekillä polttava isä ehkäpä karmii jotakuta, minä tuon kohtauksen nähdessäni aloin hihittää helpotuksesta. Tähän asti olin pitänyt itseäni täysin kieroutuneena, koska olen maannut pää peiton alla vastaavissa simulaatiotilanteissa. En tiedä, mikä siihen pakottaa. Yritänkö vakuutella itselleni, että ei tämä ole epämiellyttävää? Kyllähän se on. Vai onko kyse vain jonkinlaisesta hyvityksestä? Vanhemman itsensä kokema tuska ei vähennä tuskaa, jonka lapsi mahdollisesti on joutunut kokemaan, mutta ilmeisesti en ole ainoa vanhempi, joka tarvitsee tällaisia rituaaleja. Elokuvassa tuodaankin hyvin esille se, että kaikki, mitä sureva itse pitää tarpeellisena, on saatava käydä läpi.

Lapsikuolemaperheessä tyypillisesti eteen tulevia tilanteita esitellään useita. Vanhemman halu vaihtaa työpaikkaa tai muuttaa toiselle paikkakunnalle lienee klassikko. Monet joutunevat kokemaan esimerkiksi hajamielisyyttä, jäljelle jääneen lapsen menetyksen pelkoa ja läheisten vaikeutta ymmärtää tilannetta. Voin vain ihmetellä sitä, miten yhteen elokuvaan onkin saatu näin kompaktisti sijoitettua niin monia lapsen kuolemaan liittyviä tunteita ja ongelmia, ja vieläpä juuri niitä, joista puhuminen on kaikkein vaikeinta. Yksi selitys elokuvan onnistumiselle on luonnollisesti se, että elokuvan käsikirjoitus on tehty tiiviissä yhteistyössä lapsensa menettäneen perheen kanssa.

Uskoisin, että lapsikuolemaa käsittelevänä elokuvana Eläville ja kuolleille on ainutlaatuinen. Saa huomauttaa, jos olen väärässä :). Sitä en osaa sanoa, nauttiiko elokuvan katselemisesta, mikäli ei suoranaisesti hae vertaistukea ja välineitä surun käsittelyyn. Silloin elokuva voi tuntua hyvin synkältä ja ahdistavalta. Myöskään en tiedä, kuinka moni näkee elokuvan kohtauksissa mustaa huumoria. Itse nauroin useita kertoja. Voisin kuvitella, ettei ainakaan sellainen, joka itse ei ole menettänyt lasta, kovin herkästi salli itsensä ruveta hilpeäksi elokuvaa katsoessaan. Minuun synkkä huumori puree, ja näen sitä ehkä sielläkin, missä sitä ei ole tarkoitettu nähtävän. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö surisi aivan yhtä syvästi kuin kuka tahansa muukin, ja koska itse tiedän tämän, uskallan nauraa kotisohvallani, jos minusta siltä tuntuu.

Vaikea sanoa, olisinko saanut elokuvasta näin paljon irti, jos olisin katsonut sen heti Einon kuoleman jälkeen. Joka tapauksessa suosittelen elokuvaa ainakin kaikille lapsen menetyksen kokeneille, riippumatta surun tuoreudesta.

Einon hauta 23.10.2011

Luonnon ihme

Pahimman syksyahdistukseni hellitettyä olen alkanut taas nauttia tästä vuodenajasta. Kuten olen aiemminkin kertonut, se ei ole minulle uutta, vaan pidin jo lapsena syksyä parhaana vuodenaikana. Syksyinen maisema on aina kiehtonut minua. Nykyisin näen syksyssä muutakin ylvästä. Syksyssä havainnollistuu elämän ja kuoleman kaunis yhteys.

Syksyn kauneus alkaa heti syyskuun alussa, jolloin puihin ilmestyy ensimmäisiä keltaisia ja punaisia lehtiä. Näiden ohella pihlajan-, ruusun- ja muiden marjojen eri sävyiset punaiset ja oranssit luovat upean kontrastin vielä vallitsevalle vihreälle, ja taivaan ollessa sininen luonto on värikkäämpi kuin kauneimpanakaan keskikesän hetkenä. Kun kesän suloinen lämpö ja lähestyvän talven kylmyys kietoutuvat yhteen, tuloksena on ihmeellisen raikas ja miellyttävä ilma. Syksyllä kesä ja talvi kohtaavat, leikittelevät ja hurjastelevatkin, mutta osaavat myös tehdä sovinnon ja muodostaa rauhallisen symbioosin. Yhdessä ne valmistelevat huikean näytöksen, ruskan. Kumpikaan ei siihen yksin pystyisi. Se on luonnon palkinto ihmisille, jotka eivät kesän päättyessä jätä pohjolaa vaan ovat valmiita kohtaamaan lumen ja jään.

Ainakin jokainen, jolla on lapsia, tietää, että myös vesilammikot ja kura ovat lähestulkoon parasta maailmassa. Suomalainen vaateteollisuus osaa huolehtia siitä, ettei sadekelin tarvitse merkitä likomärkiä vaatteita. Lause ”vesi on välttämätöntä elämälle” on itsestäänselvyydessään lähes kielellinen kömmähdys, mutta on tämä tosiasia silti hyvä muistaa. Älkäämme antako sateen ja tuulen lannistaa. Kostea maa tuoksuu täyteläiselle, ja syksyn sato tuo edullista vaihtelua ruokapöytään. Sumuinen maisema sävähdyttää, ja syysmyrskyissä luonto esittelee voimiaan.

Pimeys melkein unohtuu kevään ja kesän aikana. Syyskuussa on taas aika muistella, mitä se outo tietyllä hetkellä ulkoa kuuluva hurina on (ainakin meidän lähistömme katuvalot hurisevat hetken syttyessään) ja missä ovat kodin eri sähkövalot. Pimeydestä en oikein tosissani keksi hyvää sanottavaa. Se saa olon tuntumaan yksinäiseltä ja avuttomalta. Onneksi minulla on lapset, joiden mielestä pimeässä on jännittävää ja jotka odottavat innolla tähtien näkemistä ja sitä, että tulee pimeää jo ulkona ollessa. Ja myönnän toki itsekin, että vaikka uskon pimeyden pääsääntöisesti olevan epäterveellinen asiaintila, niin pimeydessä on myös tunnelmallinen elementtinsä.

Syksyyn kuuluvat lapsiperheissä yleensä jossain määrin uudet kuviot. Onnellisesti tänä syksynä muutokset ovat meidän perheessämme olleet yleisesti ottaen myönteisiä. Vilja on aloittanut päiväkerhon, johon Eino ei ehtinyt. Vilja on ollut ensimmäisestä kerrasta alkaen sujuvasti kerhoryhmän toiminnassa mukana, joten epäilemättä myös Eino seitsemän kuukautta vanhempana olisi pärjännyt hyvin.

Omiin loppukesän ja alkusyksyn harrastuksiini on kuulunut muun muassa sosiaaliseen mediaan tutustuminen. Ylivoimaisesti parhaiten olen perehtynyt Facebookiin. En kirjoittele Facebookiin päivittäin, mutta kerron kuitenkin etenkin Viljan kuulumisista enemmän kuin täällä blogissani. Otan mielelläni kaverikseni erityislapsi- ja lapsikuolemaperheiden vanhempia, eli minulle saa lähettää kaveripyyntöjä. Nimeni on puuduttavan yleinen, mutta löydyn helposti profiilikuvani avulla. Jos epäilet nimesi olevan minulle ennestään tuntematon, niin laita kaveripyynnön mukana viesti, jossa kerrot parilla sanalla, miksi haluat kaverikseni (Esim. jos kuulut jompaankumpaan yllä mainitsemistani viiteryhmistä). En ota kaverikseni minulle tuntemattomia ihmisiä, jotka eivät kaveripyyntöä lähettäessään paljasta mitään itsestään. En myöskään harjoita itsesensuuria, mutta siihen lienevät blogiani lukevat jo tottuneet :).

Hyvää syksyn jatkoa!

18.9.2011

Neljä vuotta mukana, neljä vuotta poissa

Eino oli odotusaika mukaan lukien kanssani neljä vuotta. Pian hän on ollut poissa yhtä pitkään. Neljän vuoden yhdessäolon päättymisen jättämiä haavoja parannellaan kuitenkin yhä, enkä edelleenkään usko, että nämä koskaan paranevat täysin.

Aika lievittää monia kipuja, mutta jotkut tuntuvat kestävän. Viime talvena vuoden 2004 tsunamikatastrofin vuosipäivän aikoihin lapsensa hyökyaaltoon menettänyt äiti suri sitä, että lapsen oli pitänyt kuolla hukkumalla. Tämä äiti uskoi hukkumiskuoleman olevan hirvein mahdollinen, niin painajaismaiselta tuntui äidistä ajatus tukehtumisen tunteesta ja turhasta hengen haukkomisesta vesimassojen alla. Huomasin ohjelmaa silmäillessäni olevani jollain tasolla kateellinen tälle äidille. Tämä oli itsellenikin sen verran pöyristyttävä havainto, että tulin miettineeksi syitä. Luulen, että aika monet vanhemmat kokevat, että juuri heidän tapansa menettää lapsi oli kaikkein pahin. Oma perusteluni hukkumiskuoleman kadehtimiselle on vain se, että silloin ainakin vanhemmat varmuudella tietävät, että lapsi on kuollut hyvin nopeasti ja melko tuskattomasti. Hukkumiskuoleman patofysiologia tunnetaan tarkasti. Tiedetään, että tajuttomuus seuraa nopeasti upoksiin joutuessa ja uhri saavuttaa miellyttävän, kivuttoman tilan. Minua jäytää epätietoisuus Einon kuolemaa edeltäneitä tapahtumia koskien. Kärsikö hän, ja kuinka pahasti ja pitkään?

Välittömästi Einon kuoleman jälkeen kadehdin myös niitä vanhempia, joiden lapsi oli kuollut syöpään tai muuhun enemmän tai vähemmän pitkään kestäneeseen sairauteen. Mielessäni takoi vain se, että olisin halunnut päästä hyvästelemään Einon. Tämän haaveen olen saanut nyttemmin hävitettyä täysin, se oli alusta asti itsekäs ja järjetön. Oman lapsen hyvästeleminen kuolemalle on niin hirveä asia, että on parempi, jos sitä ei tarvitse tehdä – vaikka sitten lapsesta joutuisi eroamaan ilman hyvästejä. Sitä paitsi lapsen kärsimyksien seuraaminen sivusta kuukausien, jopa vuosien, ajan on epäilemättä piina, jota sitä kokematon tuskin voi tai haluaa edes kuvitella. Ero äkkikuoleman ja sairauteen kuolemisen välillä on ennen kaikkea siinä, että äkkikuolemassa kaikki surutyö tehdään kuoleman jälkeen. Pahin kauhun tunne, tempaisu pois turvallisesta maailmasta, tulee lapsen sairastuessa vakavasti epäilemättä silloin, kun sairaus ja sen ennuste käyvät ilmi. Kun lapsi kuolee äkillisesti, tuntuu hetkellisesti, että mikä tahansa käänne olisi ollut vähemmän murskaava, vaikka sitten tieto lapsen kuolemaan johtavasta sairaudesta. Kuitenkin tämän kauhun kokeneena voin kuvitella, että sen käsittely silloin, kun pitäisi tukea ja rohkaista lasta, on varmasti vielä raskaampaa kuin silloin, kun voi rauhassa käpertyä itseensä.

Kesästä olen osannut nauttia täysin siemauksin. Aurinkoon, lintujen lauluun ja kevyessä kesätuulessa humiseviin koivuihin vielä joskus liittynyt surun taakka on poissa, ja tilalla pelkkää mielihyvää, jonka valo ja lämpö saavat aikaan. Muistan, miltä maisema näytti Einon kuolemaa seuraavana päivänä. Opin silloin uusia värejä. Niitä olivat musta taivaan sininen, musta ruohon ja lehtien vihreä, sekä omituinen musta kultainen, joka oli surullinen versio siitä kultaisesta hohteesta, joka aurinkoisena päivänä sävyttää kaikkea muuta. Nyt maisema näyttää taas siltä, miltä kesäisen maiseman kuuluukin näyttää. Viimeksi itkin – en kovin pitkä aika sitten – iloa siitä, että huomasin ajattelevani jotain Einon vauva-aikana tapahtunutta asiaa ja se tuntui hyvältä. Einon kuoleman jälkeen en pitkään aikaan uskonut, että Einon elämän muisteleminen voisi jonain päivänä tuntua minusta aidosti mukavalta.

Lepää rauhassa, Eino.

Seitsemän vuotta Einon syntymästä

Eino täyttäisi huomenna seitsemän vuotta. Seitsemän vuoden takaisia tunnelmia muistellessani mieleeni ei valitettavasti palaudu mitään kovin ihanaa. Yliaikakontrollissa oli jo havaittu sikiön selvä kasvunhidastuma, ja aavistelin pahaa. Mutta niitä painajaismaisia hetkiä, joita tulimme kohtaamaan, en synnytystä odottaessani osannut kuvitella.

Jos Eino vielä eläisi, päivittelisin varmaan syntymäpäivähulinoiden paljoutta ja korvista pursuavaa kakkujen leipomista, sillä Ilmarihan on myös toukokuussa syntynyt ja saanut tänä vuonna mummikummikekkereiden lisäksi ensimmäiset kaverisynttärinsä. Eino olisi ilmoitettu kouluun, ja koulun alkamista mietittäisiin varmasti kovasti. Lasten kasvattaminen ja heidän tulevaisuutensa pohtiminen tuntuu päivä päivältä ajankohtaisemmalta. Lapsen menettäminen kuolemalle ei ole ainoa isku, joka vanhempia voi kohdata. Pyrin kysymään säännöllisesti itseltäni, mitä odotan elossa olevien lasteni elämältä. Mitkä ovat tavoitteet, mitä voi pitää hyväksyttävänä saavutuksena? Jos vertaan itseäni vanhempana omiin vanhempiini, pidän omana etunani sitä, että en toivo lapsilleni aivan samanlaista elämää kuin itse olen elänyt. Uskoisin, että tästä lähtökohdasta lapseni eivät voi tuottaa minulle kovin helposti pettymystä. Sitä sen sijaan en tiedä, millaisen roolimallin pystyn lapsilleni antamaan. Liian täydellistä en ainakaan.

Viime viikonloppuna katselin haudalla pientä kaivinkonetta, jolla Eino joskus leikki. Muistin erityisesti erään kesäpäivän, jolloin Eino oli kaksivuotias ja Ilmari pieni vauva, ja olimme kävelyllä. Einon pihalelut olivat mukana vaunujen tavaratilassa, ja pysähdyimme varjoisaan paikkaan, jotta Eino voisi hetken leikkiä. Muistan, miten Eino lastasi havunneulasia kaivinkoneen kauhaan. Muistan vaatteetkin, jotka Einolla oli päällä. Tämä mielikuva lähes elävänä silmieni edessä siinä, missä olikin Einon hauta, ei jostain syystä – liekö aikaa kulunut jo sen verran – aiheuttanut musertavaa surua vaan lähinnä hämmennyksen siitä, miten arvaamatonta elämä todellakin on. Olemme tässä maailmankaikkeudessa ja elämiemme kohtaloissa kaikesta kyvykkyydestämme huolimatta niin kovin pieniä ja avuttomia. Elämä tekee loppujen lopuksi mitä se haluaa, emme me sitä hallitse, vaikka joskus saatamme kuvitellakin niin. Olemme elämän orjia, emme sen isäntiä. Orjalla saattaa mennä pitkään hyvin, jos hän osaa miellyttää isäntäänsä, mutta milloin tahansa isännän oikku saattaa johtaa piiskaamiseen tai kaulan katkaisuun. Elämänhallintaahan opetetaankin, eikä siinä mitään, tässä on hyvä tarkoitus. Mutta valheellista silti on kuvitella, että todella hallitsisimme jotakin. Tämänkin toivon muistavani vanhempana, ennen kuin syyllistän lapseni heidän epätäydellisen elämänsä takia.

Kaikista kokemistani vaikeuksista huolimatta, tai ehkä niiden vuoksi, vanhemmuus tuntuu minusta tällä hetkellä oikein hyvältä. Liiankin hyvältä kai monen ulkopuolisen mielestä, sillä en haluaisi olla juurikaan erossa lapsistani. Voin kuvitella jossain vaiheessa haluavani tehdä työtä kodin ulkopuolella, sillä perhepäivähoitajan toimi ei välttämättä ole ihanteellinen siinä vaiheessa, kun omat lapset ovat kouluikäisiä ja kaipaisivat koulupäivän jälkeen rentoutumista. Mutta minun on vaikea kuvitella, että aidosti haluaisin lähteä vapaa-ajallani jonnekin ilman yhtäkään omaa lasta. Tällaisen myöntäminen tuntuu yhteiskunnassamme kielletyltä. Vaikka kuinka kehuttaisiin sitoutumista lapsiin, niin moitteita tulee siitä, että ”äiti ei huolehdi omasta jaksamisestaan”. En ymmärrä, miten jaksamistani parantaisi biletys tai se, että teen yksin samoja asioita, joita voin tehdä lasten kanssa. Mainittakoon, että joskus teen asioita yksin ja nautin siitä. Esimerkiksi Ilmarin joutuessa tottelemattomuusraivarikierteeseen kesken kauppaan lähdön nautin siitä, että jätän mieheni hoitamaan tilanteen ja suljen oven poikani punajuurenväristen kasvojen edestä. On hetkiä, jolloin lapset eivät ole ihania.

Myöhästynyt äitienpäiväonnittelu kaikille äideille!

Kohti kevättä

Uusi lumiukko on tehty, kauden viimeisetkin hiihtokilpailut hiihdetty ja korvatulehduksia hoidettu. Katse on nyt kohti kevättä, mihin tiiviisti liittyvät tänä vuonna eduskuntavaalit.

Olen äänestänyt perussuomalaisia eduskuntavaaleissa jo kahdesti. On ollut mielenkiintoista seurata puolueen kannatuksen kasvua: yhtäkkiä en kuulukaan enää marginaaliseen ja hieman omituiseen vähemmistöön, vaan olen aikeissa äänestää puoluetta, jonka vaalien jälkeen ennustetaan kuuluvan suurimpiin. Nyt Timo Soinin saavutettua massojen suosion on suorastaan nostalgista muistella ensimmäistä kertaa, jolloin Soinista kuulin. Silloin eduskuntavaalit 2003 lähestyivät, ja täytin kirjaston tietokoneella muutaman vaalikoneen. Nimi Timo Soini esiintyi useamman listan kärkipäässä, ja otin enemmän selvää Soinista ja hänen ajamastaan politiikasta. En ollut ajatellut lainkaan, että äänestäisin perussuomalaisia, en ollut kovin kiinnostunut koko puolueesta tai uskonut sen ajavan tärkeinä pitämiäni asioita. Otettuani asioista selvää muutin kuitenkin mieleni ja päädyin äänestämään "sitä jotain Timo Soinia". Kuten hyvin tiedetään, Soini pääsi tuolloin eduskuntaan, osittain onnistuneen vaaliliiton avustuksella, ja perussuomalaisten nousu alkoi.

Viime eduskuntavaalien alla in ja cool oli haukkua perussuomalaisten ehdokkaita ja kannattajia rasisteiksi ja natseiksi. Maahanmuuttopolitiikka oli silloin vielä aihe, jota pyrittiin kaikin keinoin hyssyttelemään ja siinä aika hyvin onnistuttiinkin. Perussuomalaiset lisäsivät edustajapaikkojaan, mutta pysyivät pienenä puolueena, ja kannattajajoukkokin lienee vielä tässä vaiheessa ollut melko hajanainen, valtaa pitävien puolueiden tyyliin vaihtelevin tavoin kyllästyneiden ihmisten muodostama ryhmä. Kuitenkin melko pian, vuosien 2007 ja 2008 aikana, pato murtui ja perussuomalaisten kannatus lähti nopeaan nousuun. Vuoden 2008 kunnallisvaalit olivat suuri voitto paitsi puolueelle, myös ja ennen kaikkea maahanmuuttokriittisyydelle. Suhteellisesti melko suuri määrä maahanmuuttopolitiikkaan muutoksia ajavia, kansallismielisiä ehdokkaita valittiin. Maahanmuuttokriittisyys lakkasi olemasta vaiettu aihe.

Nyt perussuomalaisten kannatuksen hipoessa pariakymmentä prosenttia rasisti- ja natsikortteja heilutellaan enää harvoin. Toki vannoutunut suvaitsevaisto jaksaa aihetta edelleen vatvoa, mutta laajalti on myös ymmärretty se, että viidesosaa äänestäjistä ei voi nimittää rasisteiksi ilman asiallisia perusteita. Sen sijaan paniikki perussuomalaisten suosion johdosta on tietenkin yltynyt, ja perussuomalaisten linjan moittiminen tuntuu olevan etenkin sdp:n keskuudessa terapiamuoto. Nyt suosittu moitteiden aihe on väittää perussuomalaisen politiikan pahentavan Suomen velkaantumista. Muiden muassa Jutta Urpilainen on kommentoinut perussuomalaisten vaaliohjelmaa sanomalla, että Soinin tie on Kreikan tie. Perussuomalaisten ohjelma on siis demarien mukaan kallis ja ajaisi Suomen vararikkoon.

Olen vertaillut perussuomalaisten ja sdp:n vaaliohjelmia, enkä ole löytänyt yhtäkään kohtaa, jossa sdp toimisi säästeliäämmin kuin perussuomalaiset. Sosiaaliturva paranisi molemmissa ohjelmissa - sillä erolla, että sdp rajat ylittävän solidaarisuusperiaatteensa velvoittamana antaisi hyvän sosiaaliturvan kaikille muillekin kuin suomalaisille. Kumpikaan puolue ei tässä vaiheessa keventäisi ansioverotusta mutta kiristäisi korkeiden pääomatulojen verottamista. Ehkä Urpilainen ja kumppanit tarkoittavat kalliilla sitä, että perussuomalaiset eivät ajaisi alas Suomen maatalouselinkeinoa? Demarien leipä kasvanee kaupassa, sen verran vähän tuntuu kyseistä puoluetta maatalous kiinnostavan. Tai kentien sdp ylpeilee verotulojen kasvattamisella erilaisten energia- ja ympäristöverojen muodossa? Varmaan toisivatkin lisätuloja, jos oletetaan, että teollisuus säilyisi veronkorotusten jälkeen nykyisellään. Ongelma vain on, että kansainvälisesti katsoen kohtuuttomien verojen määrääminen ilmastonsuojelun nimissä johtaa vain siihen, että tuotanto siirretään maihin, jotka viis veisaavat ympäristönsuojelusta. Siinä sivussa Suomi menettää työpaikkoja sekä verotuloja ja köyhtyy. Perussuomalaisten vaaliohjelmasta löysin tavoitteen Suomen talouden parantamisesta pitkällä tähtäimellä. Ehkä sellainen on myös sdp:n vaaliohjelmassa, mutta kaiken kaikkiaan vaaliohjelman lukeminen kokonaisuudessaan internetissä osoittautui liian suureksi haasteeksi. Kenties tietokoneeni ilmaisi poliittisen kantansa?

Selvä se, vaalien alla kilpailu äänestäjien suosiosta on kovaa, ja houkuttelevin keino parantaa omaa asemaa on moittia muita. Keskinäinen arvostelu kuuluu ilman muuta asiaankin, ja sananvapauden henkeen sisältyy velvollisuus kestää epämukavatkin kommentit. Perustelemattomat jankkaukset hatusta vedetyistä aiheista vain ovat tympeää luettavaa. Mikäli medialta ajoittain unohtuvat hyvän maun rajat, toivottavasti äänestäjät säilyttävät kuitenkin ryhtinsä.

Käy äänestämässä, ja tee se heti ensimmäisenä ennakkoäänestyspäivänä, jos silloin pystyt. Esimerkiksi oma tai lapsen sairastuminen on riittävän ikävää muutenkin, ei kannata tämän lisäksi joutua harmittelemaan sitä, että äänioikeus jäi käyttämättä. Mieti myös, ketä äänestät. Vaalikoneet ovat mainio keino kartoittaa ehdokkaiden näkemyksiä. Kommentit kannattaa lukea ainakin muutaman vaalikoneen antaman listan alkupääläisen osalta.

Omaa ehdokastani ei näissäkään vaaleissa tarvitse hakea kaukaa :)

Lumiukkojen muistolle

Nyt käytän blogiani kuten päiväkirjaa kuuluukin: vuodatan asiasta, josta läheiseni ovat epäilemättä saaneet kuulla vähintäänkin tarpeekseen ja joka tuskin sen enemmin liikuttaa suurtakaan yleisöä, mutta joka ei kuitenkaan lakkaa vaivaamasta minun mieltäni.

Asumme tiiviissä lähiössä, kuitenkin melko rauhallisessa pienkerrostaloyhtiössä, jossa on hyvin miellyttävä piha-alue. Kesäaikaankin se on mukavasti parkkipaikasta, kadusta ja ohikulkijoista erillään, mutta etenkin runsaslumisena talvena suuri osa pihasta jää niin hyvin suojaan, että siellä saattaa lähes unohtaa ulkomaailman. Koska pihaa eivät talvella käytä muut kuin taloyhtiömme harvat lapsiperheet, piha tuntuu lähes omalta. Tälle viihtyisälle alueelle oli mukavaa tänäkin talvena, viime talven tapaan, tehdä lumiukko heti ensimmäisellä suojasäällä. Teimme yhden ison isilumiukon ja pienen vauvalumiukon. Näytti siltä, että lumiukkojen elämänkaaresta muodostuisi talvisten säiden ansiosta ennätyksellisen pitkä. Kaari kuitenkin katkesi perjantain ja lauantain välisenä yönä hyvin kurjalla tavalla.

Lauantaina Ilmari katseli ulos ikkunasta ja totesi lumiukkojen sulaneen. Minua nauratti, pakkastahan oli parikymmentä astetta. Vilkaisin kuitenkin ulos ja hämmästyksekseni lumiukot todella olivat kadonneet. Vähän ison ukon alaosaa oli vain jäljellä. Menin pihalle ja näin ison ukon vartalon melko lähellä, pää oli myös vieressä rikki potkittuna. Vauvalumiukko löytyi kauempaa pihalta, se oli potkaistu katki vähän kaulan alapuolelta. Ottaen huomioon lumiukkojen, etenkin isomman, koko ja jäinen rakenne, teko oli vaatinut melkoisesti voimaa. Tuskin olisi onnistunut minulta. Juuri ja juuri jaksoin kierittää ison ukon vartalon kauemmas, mistä lapset eivät sitä löytäisi. Kannoin sinne muutkin jäännökset ja peittelin lumella. Lumiukkojen vanhan sijaintipaikan luona näkyi aikuisen miehen talvikenkien jälkiä.

Toki ne olivat vain lumiukkoja. Henkilökohtaisessa elämässäni, puhumattakaan suuremmista kuvioista, pitäisi olla paljon tärkeämpääkin mietittävää kuin kaksi lumesta koottua hahmoa, jotka olisivat joka tapauksessa sulaneet noin puolessatoista kuukaudessa. Jostain syystä tämä tapahtuma kuitenkin mursi minut. Koko pimeän vuodenajan olen jaksanut säilyttää reippaan mielen ja myönteisen ajattelun. Olen nauttinut runsaslumisesta talvesta ja auringon laskiessa keskittynyt kotimme seinien sisäpuolella hehkuvaan valoon ja lämpöön. Juuri sinä lauantaiaamuna, ennen ilkityön havaitsemista, olin herätessäni huomannut, kuinka valoisaa jo on. Ilmarin flunssa tuntui hävinneen yhdessä yössä, ja Viljan korvatulehdus näytti olevan parantumassa. Muutaman jommankumman lapsen osalta itkuisen yön jälkeen olimme taas vaihteeksi kaikki nukkuneet hyvin. Tunsin iloista keveyttä, talvesta selviäminen tuntui helpolta. Muserrus lumiukkojen johdosta kuvastanee sitä, kuinka kovilla aivot ovat pitkän pimeän vuodenajan juuri läpikäyneinä. Tapahtuma oli myös itseni lähelle osuva muistutus siitä sinänsä toki aiemminkin hyvin tiedossani olleesta, erittäin lannistavasta tosiasiasta, että maailmassa, myös Suomessa ja rauhallisillakin alueilla, elää ihmisiä, jotka ovat agressiivisia ja pahantahtoisia.

Jos lumiukot olisivat olleet kadun varressa tai avoimella pihalla, jonka läheisyydessä on runsaasti ohikulkua, teon voisi laittaa humalaisten ja uhoa tirskuvien teinien tilille. Joukossa tyhmyys tiivistyy, hetken päähänpisto ja niin edelleen. Mutta ottaen huomioon lumiukkojen sijainti ja se, että lämpötila oli sinä yönä - 25 astetta, teko on ollut erittäin harkittu. Kukaan ei ole ollut siinä kohdassa sattumalta siihen aikaan. Örveltävän teinijengin mahdollisuuden sulkee pois sekin, että nukuin itse tällä puolella taloa, maan tasalla, heti ikkunan vieressä ja parvekelasit poikkeuksellisesti auki. En ole niin sikeäuninen, ettenkö olisi herännyt, jos paikalta olisi kuulunut yksikin huuto tai edes normaalia puhetta tai naurua. Ilkityö on suunniteltu ja menty yön tultua toteuttamaan, epämukavista olosuhteista huolimatta. Tämä kertoo mielestäni jostakin niin kieroutuneesta ja pahansuovasta mielestä, että en ole hetken vihan kuohahduksen jälkeen kyennyt tuntemaan kuin uuvuttavaa surua. Naapurisopumme on ollut jonkun aikaa huono. Sitä ovat edesauttaneet monet pienet eripurat muun muassa piha-alueen käytön suhteen, ja myönnän, etten itse ole ollut säyseimmästä päästä roskaamisesta ja tupakoinnista nalkuttaessani. Toki kyse ei välttämättä ollut henkilökohtaisesta kostosta, mutta mikäli oli, tekijää voisi melkeinpä kutsua neroksi. Hän onnistui pahoittamaan mieleni perusteellisesti vahingoittamatta kuitenkaan ihmisiä tai omaisuutta rikosoikeudellisessa merkityksessä.

Olen tähän asti ollut oikein tyytyväinen asuinpaikkaamme. Ajoittaiset naapuririidat, silloin tällöin puhjenneet sotatilatkin, ovat mielestäni olleet kestettävissä oleva hinta siitä, että olemme saaneet asua hyvin lähellä lapsiperheelle tarpeellisia palveluja, mutta silti varsin rauhallisesti. Viimeisten seitsemän vuoden aikana on ollut hyvä, että huoltoyhtiö on hoitanut kunnossapidon ja liikenneyhteydet Helsinkiin ovat olleet vaivattomat. Pieni asunto on ollut eduksi kotitöiden määrän (= ei ylettömästi siivottavaa) ja lasten vahtimisen (ovat käytännössä lähes näköpiirissä, tein mitä tahansa) kannalta. Meillä on upea tontti keskellä maaseutua, mutta miljoonavelalliseksi ja kappaleen alkuosassa mainitut edut menettäneeksi perheenäidiksi ryhtyminen ei ole toistaiseksi tuntunut kiireelliseltä. Lumiukkojen pahoinpitelyn jälkeen olin kuitenkin lähes tulkoon valmis nostamaan lapion toiselle ja kuokan toiselle olalle ja kahlaamaan umpihangessa tontillemme perustuskuoppaa kaivamaan. Rakennusblogi siis ehkä myöhemmin luvassa.

Kun katselen paikkaa, jossa lumiukot vielä hetki sitten olivat, mielessäni alkaa väkisinkin pyöriä lause "Kuinka joku saattoi?" Vaikka tietenkin tiedän, että monikin saattaa, ja saattaa paljon pahempaakin. Ainoana valon pilkahduksena asiassa voisi ehkä nähdä sen, että kykyni surra näin voimakkaasti kahta lumiukkoa kertonee, etten ole vaipunut kyynisyyteen. Toisaalta voinee ajatella niinkin, että tällaisen asian murehtiminen on merkki traumatisoituneesta ja huonosti hallinnassa olevasta psyykkeestä. Joka tapauksessa olemme Ilmarin kanssa päättäneet, että heti seuraavan nollakelin tullessa rakennamme, tällä kertaa aivan parvekkeemme viereen, uudet lumiukot niiden tilalle, jotka juoksivat lumiukkomaahan pakoon tuhmia aikuisia.

Näin iloisesti lumiukot hymyilivät loppuun asti. Ilmarin hymy onneksi sammui vain tilapäisesti. Kuva otettu 15.1.