Einon kuolemasta tulee ensi viikolla kuluneeksi kolme vuotta. Se kuulostaa pitkältä ajalta sikäli, että monessa mielessä surutyöni toistaa täsmälleen samaa rataansa kuin ensimmäisinä viikkoina. Kolme vuotta olen vatvonut mielessäni, olisinko voinut jotenkin paremmin auttaa Einoa. En edelleenkään saa rauhaa monilta Einon kuolemaan liittyviltä kysymyksiltä. Voin edelleen mainiosti viettää unettoman yön, jos illalla ennen nukkumaan menoa erehdyn päästämään mieleeni Einon kuolinhetket. Yksi sekunnin murto-osankin vilkaisu vaikkapa Einon hautajaisista otettuihin kuviin riittää siirtämään minut keskelle niitä tunteita, joita kenenkään ei pitäisi joutua tuntemaan, mutta joiden kanssa silloin jouduin elämään.
Einon viimeisten päivien ajatteleminen on minusta edelleen melko pelottavaa ja epämiellyttävää. Päädyn yleensä pohtimaan, oliko Einossa jotain, mikä minun olisi pitänyt huomata, tai sitten yksinkertaisesti suren sitä, että en saa niitä mukavia ja huolettomia päiviä takaisin. Tiedän, että muistojen pitäisi lohduttaa, mutta en vielä täysin ymmärrä tämän lauseen sisältöä. Samalla olen yhä enemmän päätynyt suremaan sitäkin, että suuri osa Einon elämään liittyvistä muistoista ei ole täysin normaaleja pikkupojan kanssa vietetyn ajan muistoja. Einon sairauden takia Eino joutui kärsimään, ja meille vanhemmillekin elämä oli paljon vaikeampaa ja stressaavampaa kuin olisi voinut olla. Tajusin toki jo Einon eläessä, että terveen lapsen kanssa olisi paljon helpompaa, mutta nyt tajuan tämän vieläkin paremmin, koska olen saanut kokea Ilmarin vanhemmuuden. Nyt vasta kunnolla tajuan, että Einon ja Viljan kanssa kokemamme ongelmat ovat terveiden lasten vanhemmille käsittämättömiä. Olen hyvin kiitollinen Ilmarista, hän on minulle todellinen henkireikä, arkeani kannatteleva voima, kanavani normaaliin elämään ja kanssakäymiseen toisten ihmisten kanssa.
Mitä Viljaan tulee, on tietenkin vain odotettava ja seurattava, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olen oppinut nauttimaan hyvistä hetkistä ja luomaan niitä lisää. Keskityn ratkomaan keskeisimpiä arjen pulmia ja arvostan jokaista pientäkin helpotuksen tuovaa muutosta. Välillä virkistyn uskottelemalla itselleni, ettei elämä muutu tästä enää vaikeammaksi. Toisaalta haluan asennoitua niin, etten liikoja mieti tulevaa ja käsittelen ongelmat vasta sitten, kun ne ovat ajankohtaisia, ja näiden kahden filosofian välillä haen jonkinlaista tasapainoa. Joka tapauksessa, Viljan sairaus on monessa mielessä aika vaikeahoitoinen ja toistaiseksi se määrää suurelta osin niin arjen kuin juhlien ja matkojenkin järjestelyistä. On monia niin hirvittäviä sairauksia, etten niiden rinnalla valita mistään, mutta toisaalta on monia sellaisiakin vakavina pidettyjä sairauksia, joihin olisin oikopäätä valmis Viljan sairauden vaihtamaan. Osittain kyseessä voi toki olla ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella –ilmiö, mutta uskon olevani myös oikeassa arvellessani, että jo selkeän ennusteen - ainakin suotuisan sellaisen - olemassaolo sairauden kulkua ja potilaan elämänkaarta koskien keventää mieltä. Me joudumme sietämään niin kovin paljon epätietoisuutta.
Ajoittain pysähdyn kysymään itseltäni, olenko kaiken kokemani seurauksena katkeroitunut. Katkeruus on tunne, jonka en soisi hallitsevan elämääni ja jota en myöskään haluaisi lapsilleni välittää. Haluaisin pystyä näkemään elämän valoisat puolet ja olla tuhlaamatta elämää turhaan kiukutteluun. En halua olla kyyninen ilonpilaaja, jonka parissa toiset ihmiset eivät uskalla kunnolla rentoutua ja pitää hauskaa. Liioin en halua lasteni kasvavan uskomaan, että elämästä nauttiminen on jotenkin väärin ja suu mutrussa kulkevat ovat fiksumpia kuin muut. Periaatteessa olen sitä mieltä, että oli ihminen kokenut mitä hyvänsä, jonkinlainen myönteisyys olisi säilytettävä. Ei kannata päästää ukkospilveä majailemaan pään päälle ja loputtomiin surra sellaista, mille ei mitään voi. Tärkeä askel on oppia olemaan vertaamatta elämäänsä siihen, mitä muut ovat saaneet.” Onni on lähtöisin ihmisestä itsestään” on kulunut lause, mutta totta. Kun keskittyy omaan elämäänsä, kateuskin väistyy. Sille en kuitenkaan voi edelleenkään mitään, että jos joku kuvailee minulle elämän (omansa tai jonkun toisen) raskautta kolmen elävän ja terveen lapsen kanssa tyylillä ”sinähän et tästä voi mitään ymmärtää kun itselläsi on niin helppoa”, muutun häijyksi. Harmittelen huonoa käytöstäni jälkeenpäin, koska pääsääntöisesti ihmiset eivät lausahduksillaan ja tyyleillään tarkoita pahaa, ja, viitaten kappaleen alkuosaan, mieluummin haluaisin olla mukava juttukumppani kuin väisteltävä noita-akka.
Joidenkin Einon kuolemasta seuranneiden tunne-elämän vammojen osalta koen viimeisten kuukausien aikana alkaneeni saada vähän takaisin sitä, mikä oli. Tämä myönteinen muutos on hätkähdyttänyt siinä mielessä, että monia suuria henkisiä haittoja en oikeastaan ole edes pannut merkille ennen kuin nyt, kun ne ovat hieman alkaneet korjaantua. Tuntuu kurjalta tajuta taas menettäneensä jotain, toisaalta on toki mukava huomata, että jotain voi saada takaisinkin, kaikesta huolimatta. Normaalit keskustelut toisten ihmisten kanssa ovat tärkeitä. Nykyisin en yleensä ota Einoa puheeksi tutustuessani uusiin ihmisiin esimerkiksi Ilmarin harrastusten kautta, jos tämän puheenaiheen vain voin sujuvasti välttää. Tyly totuus vain on, että lapsen kuolema ei ole aihe, jolla hankitaan seuraa kotiäitipiireissä. En silti koskaan valehtelisi, että Ilmari on esikoisemme tai että meillä on kaksi lasta, enkä estelisi Ilmaria puhumasta Einosta. Totta kai Eino on vahvasti perheemme elämässä mukana, ja tulee aina olemaan.
Ajankäytöllisistä syistä johtuen blogikirjoitteluni tulee ehkä nykyisestäänkin hieman vähenemään seuraavina kuukausina. Aion kuitenkin jatkossakin avautua silloin tällöin ja epäilemättä edelleen milloin mistäkin aiheesta. Hyvää loppukesää kaikille lukijoille!
"Sinun kanssasi onnemme jaamme, ja iskut kohtalon."
6.8.2007, kotipihallamme.
Tuntuu tyhmältä ja ehkä sinusta asiattomaltakin olla huolissaan omasta lapsenlapsestaan, joka on diabeetikko. Hän on kuitenkin vasta syksyllä 6 vuotta täyttävä ja hänellä on kaksoissisar, joka on täysin terve.
VastaaPoistaTällainen asia ehkä onnistuu huomaamaan esim. sen, että diabetes ei ole kuolemanvakava sairaus, kunhan sen vain hoitaa oikein.
Paljon, paljon voimia teille nyt ja tulevaan.
Asun teitä aika lähellä :D
Hei ja voimia myös sinulle, lapsenlapsellesi ja läheisillenne.
VastaaPoistaOlen tavannut paljon diabeetikkolapsia, koska heitä hoidetaan samoissa yksiköissä kuin aivolisäkkeen vajaatoimintaa sairastavia lapsia. Olen huomannut, että lapsen diabetes vaatii vanhemmilta paljon taitoa ja monien asioiden muistamista, ja monessa mielessä koenkin saaneeni vertaistukea diabeetikkolasten vanhemmilta. Hoitokäytännöissä on tiettyjä yhtäläisyyksiä, esim. pistokset ja se, että elämän on oltava monessa mielessä säännöllistä ja kaikki poikkeava, kuten matkustelu, vaatii huolellisen suunnittelun ja valmistelun. Lasta ei niin vain jätetä hoitoon. On perheelle todella arvokasta, jos isovanhemmat ovat elämässä mukana. Huolta ei tietenkään kannata liian paljon kantaa, vaan muistaa vaan se, että sairaus on hoidettava tunnollisesti.
Oikein hyvää alkavaa syksyä!
Hei Susanna,
VastaaPoistaolen jo pitkän aikaa lukenut blogiasi, se on ollut itselleni todella tärkeä lohtu ja "kanssakulkija" omassa surutyössäni. Meidän lapsemme kuolemasta on nyt reilu vuosi, hänkin vietti lyhyen elämänsä kovin sairaana. Ajatukseni ovat hyvin usein kulkeneet samoja ratoja, kuin blogisi perusteella sinunkin.
Haluaisin kiittää näistä teksteistäsi. Kirjoitat hyvin ja ajatuksella, myös muista asioista!
Hyvää syksyä sinulle ja perheellesi.
Hei ja kiitos myönteisestä palautteesta. On aina rauhoittavaa kuulla, ettei ole ainoa tällaisia ajatuksia pyörittelevä, vaikka toisaalta toki tätä ei muille toivokaan...
VastaaPoistaVoimia sinulle ja perheellesi, ja hyvää syksyn jatkoa.