maanantai 15. helmikuuta 2010

Suru, joka ei vanhene

Viime aikoina ne, jotka ovat vasta nyt kuulleet perheemme yhden lapsen kuolleen, eivät yleensä ole suoraan ilmaisseet osanottoaan, käyttämällä siis esimerkiksi lausetta ”otan osaa” tai muuta vastaavaa. He ovat toki ilmaisseet ymmärtävänsä, että olemme kokeneet suuren menetyksen ja varmasti suremme vieläkin, mutta tietyssä mielessä Einon kuolema uutisena on vanhentunut.

Olen miettinyt, miltä tuoreeseen tilanteeseen tarkoitettu osanotto korvissani nyt kuulostaisi, ja tullut siihen tulokseen, että sen haluaisin kuulla kaikkein mieluiten. Se osoittaisi sanojan ymmärtävän, että lapsen kuolema on eri asia kuin esimerkiksi isovanhemman, vanhemman tai muun rakkaan jotakuinkin vuorollaan toteutunut poistuminen. Oletettavasti useimmat ymmärtävätkin, mutta häkeltyvät tilanteesta – eihän heillä ole ollut aikaa syväanalysoida aihetta aivan samaan tapaan kuin minulla. Minä tiedän liian hyvin, että lapsen kuolema ei vanhene.

Se muistuttaa säännöllisesti painajaisissa, jotka ovat karumpia kuin normaalit vanhemmuuden pelkoihin liittyvät. Näinhän minä ennen Einon kuolemaakin joskus painajaisia, joissa jommallekummalle lapselleni uhkasi käydä jotakin ikävää. Mutta en nähnyt painajaisia, joissa tuijotan lapseni ruumista tietäen, etten voi enää tehdä mitään, mikä lasta auttaisi. Uutuutena on toisaalta tullut painajaisia, joissa unessa elottomana näyttäytynyt lapsi todellisuudessa voikin hyvin. Painajaiset, joista on mahdollista herätä, eivät ole pahoja.

Valvetilassa se, että surun kanssa pystyy elämään, merkitsee minulle lähinnä taitoa olla ajattelematta kaiken aikaa pahimpiin seikkoihin liittyviä yksityiskohtia. Jos annan itseni ajatella Einon kasvoja, joita en enää ikinä kosketa ja joilta en enää saa pyyhkiä yhtäkään kyyneltä, tunnen surun aivan yhtä viiltävänä kuin kaksi ja puoli vuotta sitten. Muistan vielä tarkalleen, miltä Einon hiukset ja iho tuntuivat, ja samalla kun muisto satuttaa, pelkään sitä, että jonain päivänä en enää muista.

Nelivuotisuhman karkeuttama Ilmari on haastanut minut arvioimaan, pystynkö elämään jokaisen päivän sellaisella asenteella, että lapseni saattaa kuolla seuraavana yönä. No, en pysty. Lähes päivittäin tulee kasvatustilanteiden tuoksinassa hetkiä, joista soimaisin itseäni kuukausikausia, jos Ilmari kuolisi. Silloin olisin vakuuttunut siitä, että neljävuotias on täydellinen pikkuihminen, jonka kaikilla teoilla ja valinnoilla on puhtaan hyveellinen tarkoitus. Se, että kaikki heikot hetket on mahdollista unohtaa ja korvata paremmilla, on ylellisyyttä, josta saatoin Einon kuoltua vain haaveilla.





Lumi peittona 31.1.2010










5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Minä täällä itken ihan valtoimenaan. Miten kauniisti olette Einosta hautakiveen kirjoittaneet...

Ehkä luettuani kirjoituksiasi, ehkä äitiyteenkin kuuluvana asiana, olen alkanut itse pohtia juuri samaa kuin sinäkin. Myös meidän nelivuotias on haastava uhmansa kanssa. Välillä ei tule oltua ihan aikuinen. Ja sitten mieleen tulee, mitäs jos... Voi mikä paha mieli tuleekaan yhteenotoista, kun olen sortunut korottamaan liikaa ääntäni.... Maailman kauhein ajatus. Sitten muistan taas pitkän aikaa olla kiitollinen siitä, mitä minulla on ja toivoa, etten koskaan joutuisi kokemaan mitään niin kauheaa.

Kaikkea hyvää sinulle Susanna, voimia koko teidän perheelle. Te olette joutuneet kokemaan sen, mitä yksikään vanhempi ei koskaan haluaisi kokea. Surusta suurimman. Otan osaa.

Amy

Susanna Salonen kirjoitti...

Kiitos, ja lumista talven jatkoa!

Heluna kirjoitti...

Niin samanlaisia ajatuksia uutisen vanhenemisesta (vuodelta 2005) sekä kahden pienemmän (joista toinen vanhempi nyt 3 v) kanssa arjessa seilatessa. Välillä tosiaan miettii, että voinko olla näin tiukka lapselle, kun ei tosiaan tiedä josko hänkin sattuisi sairastumaan vakavasti ja kuolemaan. Mutta eihän niin tosiaan voi elää. Pakko se on yrittää lapset kasvattaa sen mukaan, että niistä tulisi yhteiskuntakelpoisia yksilöitä ja että saisivat elää pitkän ja onnellisen elämän.

Ja samaa mieltä hautakivitekstistä. Miksi me emme älynneet laittaa siihen jotain noin kaunista?

Susanna Salonen kirjoitti...

Jep, yhtenä päivänä juuri tajusin senkin, miksi minusta tuntuu niin hirveän kurjalta viedä Ilmaria jäähylle. Olen joutunut huomaamaan, että lapsen elämä voi olla hyvin lyhyt ja päättyä hyvin äkisti, enkä siksi haluaisi, että Ilmari tuhlaa elämäänsä jäähymatolla istuen. Välillä melkein haluaisin Ilmarinkin tajuavan sen, mutta onnihan se oikeasti on, ettei moista tajua. Ja todella naurettavaa itse ajatella niin, sille ei vain joskus mitään voi.

Mitä hautakivikirjoitukseen tulee, en voi ottaa kunniaa itselleni, teksti on kokonaisuudessaan mieheni ideoima. Kaunis minustakin..

Anonyymi kirjoitti...

Voi Susanna, tuli taas niin paha olo puolestasi. Tuollaisa mitä sinulle äitinä on tapahtunut, ei kenenkään saisi joutua kokemaan. Eikä kenenkään pienen ihmisen saisi kuolla elämänsä alkutaipaleella. Otan osaa suruusi.
Elly