Syysmietelmiä

Harkitsin ensimmäisen kerran elämässäni lähes tosissani kirjan kirjoittamista. Innoittajana toimi joku aika sitten katsomani dokumentti ihmisistä, jotka saavat epämiellyttäviä hermosto- ja sydänoireita sähkömagneettisesta säteilystä. Dokumentti herätti ainakin minun mielessäni paljon kysymyksiä, kuten, tuleeko ongelma mahdollisesti yleistymään tulevaisuudessa huomattavasti? Ovatko jo nyt jotkut ihmisten psykosomaattisina pidetyt oireet, kuten jatkuva päänsärky, saman sairauden lievempi esiaste? Onko sittenkään järkevää luopua kaikesta ei-sähköisestä viestinnästä ja tietojenkäsittelystä? Mielestäni tässä olisi kasassa aika hyvät ainekset kunnon futuristiseen scifijännäriin. Sivilisaatio luhistuisi, kun valtaosa ihmisistä lakkaisi sietämästä sähkölaitteita. Vakavasti ottaen, ehkä kannattaisi tutkia jo sairastuneita ihmisiä perusteellisesti, yrittää selvittää löytyisikö esimerkiksi hermoston välittäjäaineista joitakin yhdistäviä tekijöitä ja sitten laajentaa tutkimusta vielä oireettomiin ihmisiin, aluksi niihin, jotka esimerkiksi työnsä takia altistuvat erityisen paljon sähkömagneettiselle säteilylle. Ehkä ennusteiden laatimiseen ja hoito- ja ennaltaehkäisykeinojen tutkimiseen kannattaisi panostaa. Onhan varsin järkeenkäypää, että jokin sellainen, johon ihminen ei evoluution varrella ole joutunut sopeutumaan, aiheuttaa terveydellisiä haittoja.

Ei tule juurikaan sellaisia päiviä, jolloin jokin uutisotsikoissa ei muistuttaisi toisesta länsimaita uhkaavasta katastrofista. Kuulun siihen joko vähemmistöön tai enemmistöön, joka pelkää islamin tuhoavan suomalaisen kulttuurin. Eräs tuoreehko uutinen kertoo suomalaisvanhempien alkaneen siirtää lapsiaan pois kouluista, joissa on paljon maahanmuuttajalapsia. Tässä ei tietenkään sinänsä ole ihmettelemistä. Se, että kantaväestö vaihtaa maisemaa maahanmuuttajien osuuden noustessa riittävän suureksi, on kansainvälisesti katsoen monikulttuurisilla alueilla varsin normaali ilmiö. Uutisen otsikko, ”Turkulaiskoulujen eriarvoistumisessa asenneongelma”, kertoo ainakin toimittajan asenteesta. Uutinen keskittyy pitkälti moittimaan asenneongelmaisia suomalaisvanhempia, jotka eivät suostu ymmärtämään monikulttuurisuuden ihanuutta. Minun on jotenkin vaikea uskoa, että vanhemmat ilman erityistä syytä siirtäisivät lapsiaan pois koulusta, jossa lapset viihtyvät ja saavat hyvää opetusta. Ylen teksti-tv:n vastaavassa uutisessa oli maininta siitä, että kouluvaihtojen pelätään vievän pohjan suomalaisten hyvältä kouluosaamiselta. Eli koska vanhemmat siirtävät lapsiaan kouluihin, joissa heillä on oppimisrauha, menee pohja suomalaisten osaamiselta? Hmm… Sähkömagneettisen säteilyn terveyshaittaongelmaa ei ratkaista leimaamalla oireilevat hulluiksi, eikä monikulttuurisuuden ongelmia ratkaista syyttämällä lapsistaan välittäviä suomalaisvanhempia.

Perhe-elämässämme syksy on ollut oikeastaan aika positiivinen yllätys. Viljan hoito on työlästä ja sitovaa kuten Einonkin hoito vastaavassa iässä oli, mutta olen osannut nauttia siitä, että minulla on nyt kotona isompikin lapsi. Se, että olen saanut tehdä Ilmarin kanssa monia sellaisia asioita, joita Einon kanssa vasta suunnittelin tekeväni, on tuottanut enemmän riemua kuin surua. Suru on edelleen voimakkaasti läsnä, se on kalvanut ja muuttanut minua, mutta se ei enää jatkuvasti aiheuta kokonaisvaltaista ahdistusta. Pystyn elämään elämisen arvoiselta tuntuvaa elämää niillä osilla, jotka minusta ovat jäljellä. Elämän sujuvuutta ovat edesauttaneet paljon kotona oleva mies sekä asuinpaikkakuntamme lukuisat Ilmarin ikäisille suunnatut kerhot ja muut harrastusmahdollisuudet. Sekä tietysti Ilmari, joka ajoittaisesta ei niin lievästäkään kotiuhmailusta huolimatta on kodin ulkopuolella pääsääntöisesti kuin enkeli – sanan hilpeässä merkityksessä. Olen toisaalta perusolemukseltani paljon surullisempi kuin ennen Einon kuolemaa, mutta toisaalta saan varsin arkipäiväisistä asioista enemmän iloa kuin olisin aiemmin uskonut olevan mahdollista. Niin imelältä kuin se kuulostaakin, jokainen aamu on minulle ihme. Niukkaunisenkin yön jälkeen tuntuu käsittämättömän hienolta kuulla Ilmarin iloisen äänen huudahtavan: ”Mä olen herännyt!” Muistan aivan liian hyvin, kuinka eri tavallakin aamu voi alkaa.





Eino ja ruska syksyllä 2006