Olen välillä miettinyt, mitä peloilla ja pelkäämisellä oikeastaan tarkoitetaan. Kun minulta kysytään, pelkäänkö menettäväni vielä toisenkin lapseni, niin on toki selvää, että vastaus on myönteinen. Kuinka muka voisin vastata, että ei, en pelkää? Kuinka kukaan vanhempi voisi vastata niin? Sikäli kyseisen kysymyksen esittäminen on hirveän turhaa. Mutta sillä kenties tarkoitetaankin jotain vähän muuta.
Pelkäämisen määritelmään kuulunee se, millä tavoin kyseinen pelko vaikuttaa elämään. Kuten onko fyysisiä oireita, esimerkiksi liiallista unettomuutta tai stressin tunnetta. Tai onko ihminen pelon takia estynyt tekemään jotain, mikä pitäisi pystyä tekemään, jotta sujuva elämä olisi mahdollista. Voisin esimerkiksi ajatella, että korkeiden paikkojen pelkääminen on aika normaalia ja itsesuojeluvaistoon kuuluvaa. Mutta jos ei pysty menemään kylään, koska kyläilypaikka sijaitsee kerrostalon kuudennessa kerroksessa, niin voitaneen puhua elämää jossain määrin haittaavasta pelosta. Tai, sairauksia aiheuttavien mikrobien pelkääminen on oikein suotavaa, mutta jos joutuu tämän pelon takia pesemään hampaansa viisi kertaa päivässä ja keittämään hammasharjansa ennen ja jälkeen jokaisen rupeaman, kyseessä lienee haitallinen pelko. Toisaalta pelko-sanaa kuulee nykyisin käytettävän paljon yhteiskunnallisessa keskustelussa synonyymina realismiin perustuville ajatuksille, jolloin tarkoituksena on luoda negatiivinen kuva kyseisten ajatusten esittäjästä. Tämä lienee yksi syy, miksi en mielelläni takerru pelko-sanaan lapsen menetyksestäkään puhuessani. Enhän pelkää tuntematonta, vaan aivan oikeasti tiedän, että lapsi voi kuolla. Se on tosiasia, ei mikään ajatuskummajainen.
Pelkojen perimmäinen tarkoitus on auttaa ihmistä suojelemaan itseään ja lähimmäisiään. Pelottomuus ei ole hyvä asia. Nykyään moni viettää aika turvallista elämää, minkä vuoksi turvallisuuden ja turvattomuuden välinen raja saattaa olla hieman hämärtynyt. Esimerkiksi sanontaa ”ei se siihen kuole” kuulee viljeltävän aika huolettomasti, myös lasten kyseessä ollessa. En edelleenkään kavahda sanonnan käyttämistä joissakin tilanteissa. Esimerkiksi lapsi ei kuole, jos hän joskus syö valmisruokaa, vaikka olisi tottunut saamaan kotiruokaa. Tai poikavauva ei kuole, jos hänet joskus puetaan vaaleanpunaiseen potkupukuun, kun muun väriset ovat pesussa. Olin viime talvena kylässä Ilmarin kanssa eräässä toisessa lapsiperheessä. Syötimme lapsille päivällistä, ja Ilmarille maistui maito. Tavallinen maito loppui, mutta kahvimaitoa oli runsaasti. Luin tuoteselosteesta, että sisältö ei poikkea tavallisesta maidosta muuten kuin siten, että siihen on lisätty ylimääräistä maitoproteiinia, ja päätin, että Ilmari voisi aivan hyvin juoda tätä maitoa. Emäntä vastasi, että niin, ei se varmaan siihen kuole. Heti lauseen lopetettuaan hän pyyteli kovasti anteeksi, että oli sanonut niin, mutta tällöin saatoin rehellisesti vastata, etten ollut edes kiinnittänyt lausahdukseen mitään huomiota. Kyllä joskus niin voi sanoa.
Mutta aivan toisenlaisissakin tilanteissa olen ollut. Kerran, Einon ollessa vielä vauva, puhelin niin sanottujen normaalien äitien joukossa siitä, että meillä oli välillä vaikeuksia saada Einoa syömään lääkkeitään. Asia huolestutti minua sen verran, etten mielelläni jättänyt Einoa hoitoon lääkkeenantoajankohtina, mistä keskustelu olikin saanut alkunsa. Sain kuulla, että ”ei kai se siihen kuole, jos lääkkeet joskus jäävät saamatta”. Silloin vasta kunnolla tajusin, miten tavallisesta poikkeavaa vanhemmuutemme oli ollut alusta alkaen. On ihmisiä, jotka ovat eläneet niin turvallista elämää, etteivät he edes ymmärrä, että joillekin toisille esimerkiksi oikeiden lääkkeiden saaminen oikeaan aikaan voi olla elintärkeää. Sellainen pelottomuus on minusta jo haitallista. On eduksi säilyttää nöyryys elämän edessä. Toinen esimerkki nykyajan liiallisessa turvallisuudessa elämisestä lienevät erilaiset extreme-urheilulajit. En ole itse koskaan tuntenut vetoa tällaisia lajeja kohtaan, joten en osaa sanoa, mitä niitä harrastavat ihmiset hakevat. Varmasti jotakin, ja saavat myös. En tiedä sitäkään, millaisia vaarallisten lajien harrastajat keskimäärin ovat – ovatko he eläneet erityisen tasapaksua ja turvallista elämää vai eivät. Joskus muistan lukeneeni artikkelin, jossa joku tutkija, psykologi tms. kertoi extreme-lajien harrastajien uskovan yleensä aika voimakkaasti, että kuolema ei voi sattua omalle kohdalle. Tämä minun on helppo uskoa, mutta en toki väitä, että se olisi aukoton totuus.
Millaisia pelkoja, tai realismiin perustuvia ajatuksia, minulla sitten tällä hetkellä on? Olemme kaiketi onnekkaita sikäli, että pystymme elämään ulkoisilta puitteiltaan jokseenkin normaalia lapsiperheen elämää. Ilmari nukkuu yksin omassa huoneessaan, välillä jopa suljetun oven takana. Häntä myös kasvatetaan. Hän ei saa kaikkea haluamaansa, vaikka voin vakuuttaa, että pikkuisen joka ikisen toiveen toteuttaminen tuntuisi ilman muuta varmimmalta ratkaisulta, kun isoveljen kuolinsyystä ei ole lainkaan tietoa. Ero Einon kuolemaa edeltävään aikaan nähden konkretisoituu ennen kaikkea vaaratilanteissa, joihin vilkas ja vikkelä kaksivuotiaamme tuon tuosta joutuu. Näen pidemmälle, eivätkä ne näyt ole kauniita. Niissä tilanteissa, joissa aiemmin tunsin vain sydämen lyöntien ja hengityksen kiihtyvän, näen nykyisin jo mielessäni kuolleen lapsen ja iloisen leikkipaikan ylle laskeutuneen synkän verhon. Samoin on silloin, kun yöllä menen katsomaan Ilmaria enkä heti näe tai kuule, hengittääkö hän. Kaiken kaikkiaan on vielä aivan liian varhaista sanoa, mihin suuntaan pelkoni kehittyvät. Sureminen tuntuu olevan vasta alussa, vaikka onkin kestänyt jo hieman yli vuoden. Näky kuolleesta Einosta tulee varmasti vaivaamaan mieltäni pitkään, kenties loppuelämäni. Tulevaisuus voi tuoda tullessaan mitä vaan, enkä voi kuin odottaa ja yrittää parhaani suojellakseni minulle tärkeitä asioita.
maanantai 11. elokuuta 2008
tiistai 5. elokuuta 2008
Tasan vuosi Einon kuolemasta
Viime vuonna elokuu alkoi mukavissa tunnelmissa. Takana oli hieno heinäkuu, mutta toisaalta odotin innolla elokuun aikana alkavia kerhoja ja muuta lapsille hauskaa toimintaa. Suunnittelin, mitä uusia vaatteita Einolle pitäisi hankkia syksyä varten. Sinä karmeana elokuun ensimmäisenä viikonloppuna olin ajatellut, että menisin heti maanantaina ostamaan ainakin uudet kuravaatteet. Toivoin löytäväni oikein iloisen väriset.
Tuo leppoisa arki ja hilpeä syksyn odotus vaihtuivat kuitenkin hyytävään painajaiseen. Ne viikot, joiden piti olla kaunista kesän jatkoa, olivatkin korttien, adressien ja kukkalähetysten murheellista tulvaa. Synkkiä muistotilaisuuksia, osanottoja ja loputonta kysymyksiin vastaamista. Lippuja puolitangossa, pienten vaatteiden pesemistä ja kaappiin järjestelyä. Ja pelottavaa hiljaisuutta. Puistoretkiemme kolmen pienen elefantin marssi oli muuttunut kahden pienen elefantin marssiksi, eikä näistä toiselle tie ollut enää aurinkoinen. Ja nyt, vuotta myöhemmin, moni tuntuu jo kuvittelevan, etten enää ajattele Einoa joka hetki. Moni tuntuu ajattelevan, että minulla saattaa välillä olla ihan hauskaa tai että ehkä suorastaan nautin jostain, mitä teen. Se on kovin, kovin kaukana totuudesta. Kokemani kauhun hetket eivät vuoden aikana ole irrottaneet puristustaan milliäkään. Ne ovat minulle aivan yhtä todellisia kuin vuosi sitten.
Kun minä ja mieheni olimme hyvästelleet Einon, minuun iski sama mustasukkaisuus ja omistushalu kuin Einon ollessa pikkuvauva. En halunnut, että kukaan muu, läheinenkään ihminen, menee enää tirkistelemään häntä. Se tunne oli todellakin sukua sille, mitä tunsin Einon vauva-aikana. En silloin halunnut, että kukaan muu kuin minä tai mieheni pitää Einoa sylissä. Vihasin niitä hetkiä, jolloin kumpikaan meistä ei ollut Einon luona. Ja jos jompikumpi meistä oli käytettävissä, minun mielestäni kaikki muut saivat pitää näppinsä irti vauvastani. Kun sairaalan psykologi kävi hakemassa meidät osastolta omaan huoneeseensa keskustelemaan Einon ollessa vain reilun viikon ikäinen, vihasin häntä. Olisin halunnut vain olla vauvani luona. Keskustellessa tunsin koko ajan suunnatonta ärtymystä, mikä ehkä osittain liittyi siihen, mitä psykologi sanoi, osittain ehkä pelkästään siihen, että hän oli riistänyt minulta aikaa, jonka olisin muuten viettänyt Einon kanssa. Ajattelin, että kai tämä on kestettävä, kai sairaalan velvollisuus on selvittää, että vastuullemme voi uskoa sairaan, kenties hyvinkin haastavan lapsen. Saatoin jopa myötäillä jotain aivan hönttiäkin psykologin kommenttia, koska halusin vain saada mahdollisimman pian ”puhtaat paperit” ja luvan palata lapseni luokse. Mutta istunto kesti tarkalleen tunnin. Katsoin kelloa varmaan monta kymmentä kertaa. Jos psykologin tapaamisen oli tarkoitus auttaa meitä vanhempia, onnistumistulos oli katastrofaalinen. Voimakkaimmin mieleeni jäi psykologin kehotus olla viettämättä kovin paljoa aikaa vauvan luona ja harrastaa omia juttuja. Jos olisin yhtään väkivaltaisuuteen taipuva ihminen, olisin silloin lyönyt häntä. Aivan varmasti. En usko, että mikään tilanne voisi ärsyttää minua enempää kuin tuo lausahdus yhdistettynä vastasyntyneestä vauvasta erotetun äidin epätoivoon.
Ilmarin kanssa mustasukkaisuus ja omistushalu eivät ole missään vaiheessa näyttäytyneet juuri lainkaan. Ilmari oli minulle tietenkin alusta asti yhtä rakas kuin Eino, ja toki tunsin voimakasta tarvetta hoivata ja suojella häntä, mutta minua ei myöskään häirinnyt se, että muutkin ihmiset käsittelivät häntä. Kun synnytyksen jälkeen sängystä nouseminen oli kivuliasta, annoin ilomielin kätilön vaihtaa vaipan. Öisin lähetin Ilmarin muutamaksi tunniksi pois vierihoidosta ja annoin luvan tuttipullojuottoon, jotta saisin hieman nukutuksi. Einon vauva-aikana en olisi ikinä uskonut, että joskus voisin toimia niin. Kotiutumisen jälkeen saatoin jopa pyytää jota kuta melko vierastakin, luotettavaa henkilöä pitämään Ilmaria sylissä, jos minun piti vaikkapa syödä. En kai Ilmarin kanssa koskaan kokenut äitiyteni olevan uhattuna samalla tavoin kuin Einon kanssa. Tietyllä tavalla arvostan niitä kokemuksia, joita sain Einon vauva-aikana. Ne antoivat äitiyteen valaisevaa näkökulmaa. Sen sijaan en arvosta sitä, että olen joutunut kokemaan Einon kuoleman. Tämä kokemus ei ole opettanut minulle enää mitään sellaista hyvää, mitä en olisi jo tiennyt. En voi sanoa viisastuneeni, ainakaan positiivisessa mielessä.
Millaisia suunnitelmia minulla sitten on loppukesäksi tänä vuonna? Onnen tunteminen olisi tämän hetkisenä tavoitteena liian kunnianhimoinen. Tavoite minulla kuitenkin on. Se on katkeroitumisen ja kyynisyyden välttäminen. Haluan pyrkiä näkemään edelleen ne monet kauniit asiat, joita tässä maailmassa on. Ne eivät tee minua toistaiseksi onnelliseksi, mutta ne ovat silti olemassa.
Tuo leppoisa arki ja hilpeä syksyn odotus vaihtuivat kuitenkin hyytävään painajaiseen. Ne viikot, joiden piti olla kaunista kesän jatkoa, olivatkin korttien, adressien ja kukkalähetysten murheellista tulvaa. Synkkiä muistotilaisuuksia, osanottoja ja loputonta kysymyksiin vastaamista. Lippuja puolitangossa, pienten vaatteiden pesemistä ja kaappiin järjestelyä. Ja pelottavaa hiljaisuutta. Puistoretkiemme kolmen pienen elefantin marssi oli muuttunut kahden pienen elefantin marssiksi, eikä näistä toiselle tie ollut enää aurinkoinen. Ja nyt, vuotta myöhemmin, moni tuntuu jo kuvittelevan, etten enää ajattele Einoa joka hetki. Moni tuntuu ajattelevan, että minulla saattaa välillä olla ihan hauskaa tai että ehkä suorastaan nautin jostain, mitä teen. Se on kovin, kovin kaukana totuudesta. Kokemani kauhun hetket eivät vuoden aikana ole irrottaneet puristustaan milliäkään. Ne ovat minulle aivan yhtä todellisia kuin vuosi sitten.
Kun minä ja mieheni olimme hyvästelleet Einon, minuun iski sama mustasukkaisuus ja omistushalu kuin Einon ollessa pikkuvauva. En halunnut, että kukaan muu, läheinenkään ihminen, menee enää tirkistelemään häntä. Se tunne oli todellakin sukua sille, mitä tunsin Einon vauva-aikana. En silloin halunnut, että kukaan muu kuin minä tai mieheni pitää Einoa sylissä. Vihasin niitä hetkiä, jolloin kumpikaan meistä ei ollut Einon luona. Ja jos jompikumpi meistä oli käytettävissä, minun mielestäni kaikki muut saivat pitää näppinsä irti vauvastani. Kun sairaalan psykologi kävi hakemassa meidät osastolta omaan huoneeseensa keskustelemaan Einon ollessa vain reilun viikon ikäinen, vihasin häntä. Olisin halunnut vain olla vauvani luona. Keskustellessa tunsin koko ajan suunnatonta ärtymystä, mikä ehkä osittain liittyi siihen, mitä psykologi sanoi, osittain ehkä pelkästään siihen, että hän oli riistänyt minulta aikaa, jonka olisin muuten viettänyt Einon kanssa. Ajattelin, että kai tämä on kestettävä, kai sairaalan velvollisuus on selvittää, että vastuullemme voi uskoa sairaan, kenties hyvinkin haastavan lapsen. Saatoin jopa myötäillä jotain aivan hönttiäkin psykologin kommenttia, koska halusin vain saada mahdollisimman pian ”puhtaat paperit” ja luvan palata lapseni luokse. Mutta istunto kesti tarkalleen tunnin. Katsoin kelloa varmaan monta kymmentä kertaa. Jos psykologin tapaamisen oli tarkoitus auttaa meitä vanhempia, onnistumistulos oli katastrofaalinen. Voimakkaimmin mieleeni jäi psykologin kehotus olla viettämättä kovin paljoa aikaa vauvan luona ja harrastaa omia juttuja. Jos olisin yhtään väkivaltaisuuteen taipuva ihminen, olisin silloin lyönyt häntä. Aivan varmasti. En usko, että mikään tilanne voisi ärsyttää minua enempää kuin tuo lausahdus yhdistettynä vastasyntyneestä vauvasta erotetun äidin epätoivoon.
Ilmarin kanssa mustasukkaisuus ja omistushalu eivät ole missään vaiheessa näyttäytyneet juuri lainkaan. Ilmari oli minulle tietenkin alusta asti yhtä rakas kuin Eino, ja toki tunsin voimakasta tarvetta hoivata ja suojella häntä, mutta minua ei myöskään häirinnyt se, että muutkin ihmiset käsittelivät häntä. Kun synnytyksen jälkeen sängystä nouseminen oli kivuliasta, annoin ilomielin kätilön vaihtaa vaipan. Öisin lähetin Ilmarin muutamaksi tunniksi pois vierihoidosta ja annoin luvan tuttipullojuottoon, jotta saisin hieman nukutuksi. Einon vauva-aikana en olisi ikinä uskonut, että joskus voisin toimia niin. Kotiutumisen jälkeen saatoin jopa pyytää jota kuta melko vierastakin, luotettavaa henkilöä pitämään Ilmaria sylissä, jos minun piti vaikkapa syödä. En kai Ilmarin kanssa koskaan kokenut äitiyteni olevan uhattuna samalla tavoin kuin Einon kanssa. Tietyllä tavalla arvostan niitä kokemuksia, joita sain Einon vauva-aikana. Ne antoivat äitiyteen valaisevaa näkökulmaa. Sen sijaan en arvosta sitä, että olen joutunut kokemaan Einon kuoleman. Tämä kokemus ei ole opettanut minulle enää mitään sellaista hyvää, mitä en olisi jo tiennyt. En voi sanoa viisastuneeni, ainakaan positiivisessa mielessä.
Millaisia suunnitelmia minulla sitten on loppukesäksi tänä vuonna? Onnen tunteminen olisi tämän hetkisenä tavoitteena liian kunnianhimoinen. Tavoite minulla kuitenkin on. Se on katkeroitumisen ja kyynisyyden välttäminen. Haluan pyrkiä näkemään edelleen ne monet kauniit asiat, joita tässä maailmassa on. Ne eivät tee minua toistaiseksi onnelliseksi, mutta ne ovat silti olemassa.
Isi ja pojat 30.7.2006