lauantai 7. kesäkuuta 2008

Kesämuistoja



Eino elämänsä ensimmäi-sellä risteilyllä kesäkuussa 2005





Kesämuistoja on paljon. Vaikka olen ehdottomasti neljän vuodenajan ihminen, en siis ”kesäihminen”, on myönnettävä, että kesämuistoissa on huomattavan suuri suhteellinen osuus erityisiä muistoja, siis muistoja sellaisista tapahtumista ja tekemisistä, joita ei niin muihin vuodenaikoihin liity. Etenkin kesäisin tehdään paljon asioita perheen kanssa. Silloin matkustellaan, mökkeillään ja ulkoillaankin enemmän kuin muina vuodenaikoina.

Eino ehti käydä risteilyllä kaksi kertaa. Molemmat risteilyt ajoittuivat kesään. Jälkimmäiseltä, jolla kävimme elokuussa 2006, ei valitettavasti jostain syystä ole yhtäkään valokuvaa. Taisimme olla jokseenkin täystyöllistettyjä luoviessamme Einon Siljalandia-tuokioiden ja hoitotoimenpiteiden sekä toisaalta tuolloin kolmekuisen Ilmarin kaitsemisen välillä, eikä ilmeisesti valokuvaukselle riittänyt resursseja. Mukavat muistot matkasta kuitenkin jäi. Ilmari veti risteilyn ajan vastasyntyneen roolia (joka olikin siihen asti jäänyt hoitamatta), eli nukkui koko ajan imemistaukoja lukuun ottamatta. Eino viihtyi hyvin Siljalandiassa. Hälinä ja lasten runsaus ei tuntunut häiritsevän Einoa tippaakaan. Einon ruokailut järjestyivät hyvin Siljalandian yhteydessä olevassa hoitotilassa. Einon kasvuhormonihoidon takia meidän oli otettava jääkaapillinen hytti, ja jääkaappi helpotti tietysti huomattavasti myös eväsasioiden järjestämistä.

Risteilylle lähtemisessä oli pitkälti tarkoituksena suoda Einolle hieman vaihtelua kovin vauvapainotteisesti sujuneeseen kesään. Täytenä yllätyksenä tuli rentouttava tuokio myös meille vanhemmille. Laiva lähti satamasta yhdeksän aikaan illalla (kyseessä oli siis Turku-Tukholma-lautta), ja molemmat lapset nukahtivat saman tien. Mieheni lähti etsimään meille jotakin syötävää, ja palasi mukanaan noin neljää tukkimiehen annosta vastaava kuljetus mitä herkullisinta, nälkää varten suunniteltua ruokaa. Minulla alkoi juuri niihin aikoihin olla raskauden aikana kertynyt vararavinto käytetty, ja juuri sillä hetkellä tajusin ensimmäisiä kertoja synnytyksen jälkeen olevani todellakin nälkäinen. Lihapulla- ja perunamuussivuoret hävisivät ennätystahtia. Valitessamme jääkaapillisen hytin olimme vahingossa saaneet kaupan päällisiksi muutakin luksusta, nimittäin pienen pöydällä ja kahdella tuolilla sisustetun erkkerin, jossa oli ikkunat merelle. Siinä siis söimme illallista hämärässä hytissä, pimeää merta katsellen, kahden poikamme nukkuessa sikeästi vieressä. Jokseenkin yhtä leppoisa oli seuraavan päivän lounaamme, Einokin nimittäin nukkui makoisat päiväunet Siljalandiassa touhuamisen lomassa.

Käytännön järjestelyt hoituivat hyvin myös ensimmäisellä risteilyllä. Eino ei osannut silloin vielä istua, ja muistan vieläkin elävästi, miten syötin häntä hytin sohvalle nostetussa vauvanistuimessa. Silloinkin oli merinäköala, meillä molemmilla. Eino oli juuri niihin aikoihin alkanut syödä todella hyvin vauva-ajan ongelmien jälkeen. Emme tainneet edes käydä lämmittämässä huoneenlämpöisiä soseita missään. Molemmilla risteilyillä pyysimme ylimääräisen peiton Einolle matkasängyn ohuen patjan lisukkeeksi, ja se järjestyi aina ilman muuta. Kaikin puolin on sanottava, että laivayhtiön(kin) puolesta lasten kanssa tekemämme risteilyt ovat sujuneet todella hyvin. Jälkimmäiseltä risteilyltä voisi mainita mm. sen, että paitsi että ruoat sai tuoda hyttiin, astioitakaan ei tarvinnut palauttaa vaan ne sai jättää käytävälle hytin oven ulkopuolelle. Hyttisiivooja odotti sen aikaa kun Ilmari nukkui sängyllämme. Hän tarjoutui odottamaan myös imetyksen ajan Ilmarin herättyä. Voin omien kokemusteni perusteella lämpimästi suositella Silja Linen risteilyjä kaikille pienten lasten kanssa laivalle haluaville!

Vähän Einon kuoleman jälkeen vielä ajattelimme, että ehkä kävisimme risteilyllä taas sitten, kun Ilmari olisi suunnilleen saman ikäinen kuin Eino oli viimeisimmällä risteilyllämme. Mutta kyllä se ajatus nyt tuntuu aivan liian raskaalta. Eihän mikään kuitenkaan olisi kuten silloin. Koko se entinen elämä on mennyttä, kaikki ne helpot tavat tuntea iloa ja rentoutua. Ilmari tuntuu ainoalta kelvolliselta syyltä tehdä ylipäänsä mitään, ja Ilmarin kanssakin hauskojen ohjelmanumeroiden läpikäyminen on kuin tarpoisi vastatuuleen lumihangessa. On pinnisteltävä eteenpäin, mutta jokainen askel vaatii valtavasti voimia.

Viime aikoina olen tajunnut sen, sinänsä itsestään selvän, tosiasian, että en ole menettänyt ainoastaan Einoa. Tietyllä tavalla olen menettänyt myös Ilmarin taaperoajan. Minulle oli aiemmin oleellinen elämän perusperiaate, että jokaisesta hetkestä on otettava irti kaikki mahdollinen, nautittava niin paljon kuin voi. Tällä periaatteella sain pehmennettyä monet elämän hankaluudet, kuten vaikkapa Einon alkuvaikeudet ja Ilmarin syntymän jälkeisen mylläkän. Aika kultaa muistot aika hyvin, kun pitää oman mielen aina positiivisena. Einon kuoleman jälkeen en ole kuitenkaan pystynyt noudattamaan tätä periaatetta. Viimeisten kymmenen kuukauden muistot ovat kuin musta möykky, vaikka niiden kuuluisi olla ihania, pikkutaaperon kehityksen seuraamiseen liittyviä. Pelkästään Ilmarin kannalta ajatellen takanani on upea elämänvaihe, olen ollut pienen poikani kotiäitinä ja saanut keskittyä helppoon ja sujuvaan äitiyteen. Sisimmässäni en ole kuitenkaan ottanut vastaan sitä onnea, mikä minulle on ollut tarjolla, ja olen liian surullinen poteakseni edes huonoa omaatuntoa. Einon kuolema ei käänny hyväksi yltiömäisimmälläkään positiivisuusajattelulla.

Einon ensimmäisenkin kesän muistot tuntuvat olevan yllättävän lähellä. Koimme silloin paljon vastoinkäymisiä, mutta koska niistä selvittiin, muistoista tuli pian kauniita ja lämminhenkisiä. Yksi merkittävä juhlapäivä sinä kesänä oli ehdottomasti 7.7., jolloin Eino pääsi sairaalasta kotiin. Silloin minua kyllä kovasti jännitti, miten elämä kotona alkaisi sujua. Olimme kuusi viikkoa seuranneet Einon hoitoa sairaalassa lähes statisteina, hoitaja oli yleensä vaipanvaihdossakin mukana. Sitten yhtäkkiä olimme kotona vauvan ja epämääräisen ruisku- ja lääkepinon kanssa. Kuriositeettina mainittakoon, ettei mukana ollut yhden yhtä kirjallista hoito-ohjetta. Ensimmäisenä yönä taisimme nukkua noin puoli tuntia, vaikka Eino kyllä tuhisi sikeästi omassa sängyssään läpi yön, syöttöaikoja lukuun ottamatta, kuten kai hyvin koulutetut laitosvauvat yleensä tekevät. No, asiat tietysti lutviutuivat ja itsevarmuus löytyi. Opin pian nauttimaan siitä, että sain olla Einolle oikea äiti, enkä enää pelkkä nimellinen päähenkilö ilman aktiivista roolia. Olen iloinen siitä, että edes yritin imettää Einoa sairaalan estelevästä kannasta huolimatta. Jos saisin uuden mahdollisuuden, yrittäisin vielä enemmän. Niistä hetkistä jäi hyvät muistot.







"Baby you're all that I want
When you're lying
here in my arms
I'm finding it hard to believe
We're in heaven."

3 kommenttia:

Heluna kirjoitti...

Kirjoitat kauniisti ja koskettavasti. Jollain tapaa tunnen tuskasi. Meille syntyi -04 pieni keskostyttö, joka oli sairaalassa reilun kuukauden ja 5 kuukauden iässä sairastui syöpään, johon menehtyi kauheiden ja pitkällisten hoitojen jälkeen 1-vuotiaana. Olin silloin uudestaan raskaana, ja sain toisen lapsemme -06. Vasta nyt alan pystyä nauttimaan siitä mitä minulla on. Olen tietenkin tähänkin asti nauttinut toisesta lapsestamme, mutta elänyt niin surusssa, tuskassa ja sumussa, että en paljoa muista menneestä. Niinkuin kirjoitit, emme ole menettäneet vain esikoistamme vaan myös toisen lapsemme ensimmäiset vuodet.

Paljon voimia sinulle ja perheellesi, päivä päivältä se suru hiljalleen helpottaa vaikkei koskaan katoakaan.

Susanna Salonen kirjoitti...

Kiitos viestistäsi ja voimia myös teidän perheellenne. Toivon, että jonain päivänä voisin vielä tuntea sellaisen kokonaisvaltaisen onnen tunteen, joka ennen Einon kuolemaa oli niin itsestäänselvä asia. Aika näyttää, onko se mahdollista.

Anonyymi kirjoitti...

Hei Susanna, kirjoitat kauniisti ja koskettavasti. Minulla on kirjahanke lapsensa menettäneille. Katsotko www.biofilos.fi ja otathan yhteyttä, terveisin Teklan äiti