maanantai 25. helmikuuta 2008

Sikiödiagnostiikka

Suhtautuminen sikiödiagnostiikkaan lienee Suomessa yleisesti ottaen suopeaa. Useimmat osallistunevat raskauden aikaisiin seulontoihin, käyvätpä monet yksityisklinikoillakin ylimääräisissä tutkimuksissa. Uskoisin, että useimmat menevät myös jatkotutkimuksiin, mikäli sellaisia tarjotaan jonkin poikkeavan havainnon perusteella.

Sikiödiagnostiikalla on kuitenkin myös jyrkät vastustajansa. Ongelmahan on siinä, että yksi sikiödiagnostiikan tarkoitus on tunnistaa sellaiset sikiön vakavat sairaudet ja vammat, joiden perusteella on mahdollista anoa raskauden keskeytystä. Kun sairaita ja vammautuneita lapsia syntyy joka tapauksessa, niin herää kysymys, onko sairaiden ja vammaisten ihmisarvoa alentavaa abortoida sikiöitä, joista tulisi heidän kaltaisiaan ihmisiä. Lisäksi monia kauhistuttaa se, että näissä tilanteissa abortti on mahdollinen peräti raskausviikolle 24 asti. Tässä vaiheessa syntyneellä keskosellahan on jo kohtalaiset selviytymisen mahdollisuudet.

Kun Eino oli vielä vauva, eikä ollut varmaa, mitä kaikkia sairauksia tai vammoja hänellä oli, ja olivatko ne mahdollisesti perinnöllisiä, mietin, mitä tekisimme, jos tulisin uudelleen raskaaksi ja sikiöllä todettaisiin sama oireyhtymä. Tulin siihen tulokseen, että todennäköisesti toivoisin aborttia. Kyse ei vähäisimmässäkään määrin ollut siitä, etteikö Eino olisi jo silloin ollut minulle rakkainta maailmassa – pikemminkin kyse oli juuri siitä, että hän oli. Ajattelin, että jos meille syntyisi toinen vakavasti sairas vauva kovin lyhyellä ikäerolla, niin meillä vanhemmilla olisi hyvin vähän aikaa Einolle. Päätös olisi ollut raskas, mutta mielestäni järkevästi perusteltu.

Kun aloin odottaa Ilmaria, Eino oli jo yli vuoden ikäinen ja oli ilmeistä, että hänen ainoa sairautensa oli aivolisäkkeen vajaatoiminta. Olimme huomanneet, ettei tämä sairaus oleellisesti haittaa normaalia elämää, joten varmastikaan emme olisi sen perusteella päätyneet raskaudenkeskeytykseen. Jos sen sijaan olisimme saaneet tietää Einon sairaudesta Einoa odottaessa, ja meille olisi tarjottu aborttia, niin ehkä olisimme sen tehneet. Einon sairaus kuulostaa pelottavan vaikealta siitä ensi kertaa kuulevan korvissa. Paljon olisi varmaankin riippunut siitä, miten lääkäri olisi asian selittänyt.

Palaan ajatukseeni siitä, että Einon kannalta toisen sairaan vauvan syntyminen pian Einon jälkeen ei olisi ollut kovinkaan autuaaksi tekevä asia. Laajemmassa mittakaavassa ajatellen tämän voisi mielestäni sanoa koskevan sairaita ja vammaisia yleensä – sitä paremmin valtio pystyy huolehtimaan vaikeasti sairaista ja vammaisista ihmisistä, mitä vähemmän heitä on. Tämä oli tietysti hieman yksinkertaistaen todettu, oleellisintahan sairaiden ja vammaisten kohtelun kannalta on ilman muuta poliittinen tahto. Kun otetaan huomioon, että erilaiset sairaiden ja vammaisten etujärjestöt ovat sitä vakuuttavampia, mitä enemmän aktiivisia toimijoita järjestöissä on, voisi kai ajatella niinkin, että suurempi kyseisen ryhmän koko edistää ryhmän hyvää kohtelua. Mutta jos oletetaan, että politiikka olisi kohdillaan – ja varsin hyvinhän asiat näiltä osin Suomessa ovatkin – niin ensin esittämäni väite pitäisi kyllä paikkansa.

On myös huomioitava, että sikiödiagnostiikkaa käytetään muuhunkin kuin raskauden jatkamisesta tai keskeyttämisestä päättämiseen. Joidenkin sairauksien kohdalla esimerkiksi vauvan ennuste voi olla parempi, jos vauva syntyy keisarileikkauksella tai muuten on varauduttu erityisiin hoitomahdollisuuksiin heti syntymän jälkeen. Tällöin on tietysti hyvä tietää sairaudesta etukäteen. Käytännön asioihin varautuminen voi vähentää sairaan vauvan syntymän jälkeistä paniikkia – useampilapsinen perhe pystyy esimerkiksi etukäteen järjestämään isommille lapsille hoitopaikat, jos tiedetään, että tulossa on normaalia vaativampaa hoitoa tarvitseva pikkusisarus.

Se, että hyväksyy vaikeasti sairaan sikiön abortoinnin, tai tekee tällaisen ratkaisun jopa itsekin, ei tarkoita, etteikö pystyisi tuntemaan rakkautta ja myötätuntoa samaa sairautta sairastavaa ihmistä kohtaan. Se ei tarkoita, etteikö haluaisi antaa tätä sairautta sairastaville lapsille ja aikuisille mahdollisuuden mahdollisimman arvokkaaseen ja hyvälaatuiseen elämään. Näillä asioilla ei kerta kaikkiaan ole tekemistä toistensa kanssa. Tietenkään (juuri) kukaan sairaan tai vammaisen lapsen vanhempi ei sano: ”Olisinpa tehnyt abortin!” Silti moni voi sanoa, että todennäköisesti olisi tehnyt abortin, jos sikiövaurio olisi havaittu odotusajan tutkimuksissa. Lapsen rakastaminen on monimutkainen asia. Sairaan sikiön abortointi ei kuvasta rakkauden puutetta.

Päätös siitä, tehdäänkö sikiövaurion takia abortti, on tietysti aina vanhempien – sen määrää laki ja hyvä niin. Ymmärtääkseni sille, että abortti voidaan sallia jopa viikolle 24 asti, on lääketieteelliset perusteet. Monia sairauksia ja vammoja ei pystytä tunnistamaan vielä alkuraskaudessa. 24-viikkoinen keskonen ei selviäisi hengissä ilman tehohoitoa, joten lapsen murhaamisesta ei aivan kirjaimellisesti ole kyse.

Olen aiemmin kirjoittanut, mitä mieltä olen sosiaalisista syistä tehtävistä aborteista. Kuten jo siitä kirjoituksesta kävi ilmi, suhtaudun näihin abortteihin hyvin kielteisesti. Ne kuvottavat minua, ja käytän empimättä ilmaisua ”lapsen tappaminen”. Sanoisin asian ehkä niinkin, että ennen kuin sosiaalisista syistä tehtävien aborttien hirvittävälle määrälle ei tehdä jotain, on turha arvostella sikiövaurion takia tehtäviä abortteja. Vuonna 2005 kaikista Suomessa tehdyistä aborteista sikiön todetun tai epäillyn vaurion perusteella tehtyjen aborttien osuus oli 2,5 %.

Tässä vielä linkki aborttia vastustavan järjestön sivuille:
http://www.lopettakaatappaminen.info/
Sivuilla on asioita, jotka on hyvä tietää. Omasta puolestani voin sanoa, että, oltuani tilanteessa, jossa olen puhaltanut ilmaa toista tuntia kuolleena olleen 3-vuotiaan poikani keuhkoihin, yllä olevan sivuston valokuvat itsessään eivät herätä minussa kovin järisyttäviä tunteita. Näitä sattuu. Elämä ei aina ole reilua. Se, kuinka paljon minua inhottaa ja surettaa, riippuu lähinnä siitä, millä mielellä tehty päätös kuvissa esitettyihin tilanteisiin on johtanut. Toivon, ettei sairaankaan vauvan abortointi ole kenellekään helppo päätös. Toivon, että tapahtuma riipaisee ja abortoitu sikiö täyttää kummankin vanhemman mielen tuskallisella säälin ja rakkauden sekoituksella. Kuitenkin ilman katumusta.

sunnuntai 17. helmikuuta 2008

Lohdutusta

Muutama yö sitten näin pitkästä aikaa unta Einosta. Unessa olimme lähdössä Ilmarin kanssa ulos. Pihalla huomasimme iloksemme, että Einokin oli siellä leikkimässä, hiekkalaatikon ja grillikatoksen tuntumassa. Pojat alkoivat oitis leikkiä yhdessä.

Oli ilmeisesti syksyinen sää, koska Ilmarilla oli pipo päässä ja kuravaatteet. Säikähdin, kun yhtäkkiä huomasin, että Eino on paljain varpain. Muuten hänellä kyllä oli vaatetta päällä, mutta ei sukkia eikä kenkiä. Menin tunnustelemaan hänen varpaitaan, ajattelin, että ne ovat varmasti jääkylmät. Mutta ne olivatkin aivan lämpöiset. Einon iho tuntui silkkisen pehmeältä. Halasin häntä, ja hän katsoi minuun sädehtivästi hymyillen. Sekä hänen pienet varpaansa että kasvonsa hohtivat hienoista valoa. Tajusin, ettei Eino enää palele, ei kolealla syyssäällä eikä paukkupakkasella.

Heräsin, enkä muistanut unta heti. Ihmettelin, miksi minusta tuntuu hyvältä. Sitten uni vähitellen palasi mieleeni kaikkine yksityiskohtineen, ja tajusin, että Einohan se oli käynyt äitiä lohduttamassa. Kyllä hän taitaa tietää, kuinka häntä ikävöin. Makasin sängyssä, Ilmari nukkui vieressäni rauhallisesti. Ehkä hän oli siellä unessa vielä, leikkimässä isoveljen kanssa. Pienen hetken ajan tuntui, että ehkä kaikki onkin ihan hyvin. Hetken palaset olivat paikallaan, tunsin molemmat pojat lähelläni ja itse olin kuvassa mukana kokonaisena ihmisenä.

En minä siitä tunteesta saanut kiinni pidettyä. Yritän kuitenkin muistaa sen ja toivon, että jonain päivänä tavoitan sen tunteen nykyistä helpommin. Kiitos käynnistä, Eino. Nähdään taas.






Veljekset 30.1.2007

sunnuntai 10. helmikuuta 2008

Lääkäreiden virheet

Noin viikko sitten Ilta-Sanomat julkaisi jutun muutaman vuoden takaisesta 3-vuotiaan pojan kuolemasta. Pojan tarina oli surullista luettavaa. Vaikka kuolinsyy ei toki ollutkaan sama kuin Einon kohdalla, niin tiettyjä yhteneväisyyksiä näiden kahden pikkuisen kohtaloissa oli.

Molemmat tarvitsivat vastasyntyneinä sairaalahoitoa vakavan sairauden takia. Molemmat joutuivat myöhemminkin käymään paljon sairaalatutkimuksissa ja hoidoissa, molemmat olivat olleet myös leikkauksessa. Molemmilla nämä raskaat vaiheet oli kuitenkin jo ohitettu, ja he elivät normaalia 3-vuotiaan pojan elämää. He olivat myös molemmat vanhemmilleen hyvin rakkaita pikkulapsia. Sitten 3-vuotiaana molemmat kuolivat äkillisesti kotona.

Yhteistä näiden kahden pojan tarinoissa on myös kuolemaa edeltänyt lääkärikäynti. Kävimme Einon kanssa lauantaina päivystyksessä, koska hänellä oli yli 39 asteen kuume ilman muita varsinaisia oireita (vain lieviä vatsatautioireita oli) ja olimme siitä hieman ihmeissämme, vaikkakaan emme varsinaisesti huolestuneita. Lääkäri teki hyvin lyhykäisen yleistutkimuksen, totesi vain että joku virus pojalla on, eikä antanut oikein hoito-ohjeitakaan. Koska jo lääkärissä huomattiin, että kuume oli laskenut, ja illalla se oli enää 37,8 astetta, emme mekään alkaneet enempiä tutkimuksia vaatia. Mutta kun Eino seuraavana yönä kuoli, niin alkoi meitä toki mietityttää, olisiko jotain oleellista voinut käydä ilmi esimerkiksi perusverinäytteet ottamalla. Tai, jos lääkäri olisi antanut perusteelliset hoito-ohjeet, olisimmeko olleet huolellisempia kaiken kaikkiaan pienen potilaan hoidossa?

Koska Einon kuolinsyy ei ole edelleenkään tiedossamme, en ala miettiä asiaa siltä kannalta. Kuitenkin, periaatteellisella tasolla olen miettinyt, mitä teemme, jos todella käy ilmi, että jokin lääkärin huolellisempi toiminta olisi voinut Einoa auttaa. Oleellisinta tietysti on, että mikään ei enää tuo Einoa meille takaisin. Pelkän koston himossa ei pidä mennä kovin pitkälle silloin, kun kyseessä on vahinko. Einoa tutkinut nuori lääkäri on varmasti miettinyt, tekikö hän jotain väärin. Koska olen eläinlääkäri, tunnen myös ihmislääkäreitä kohtaan jonkinasteista kollegiaalisuutta, ja voisin kuvitella ymmärtäväni ammatin varjopuolia. Lääkärin ammatissa inhimillinen erehdys voi maksaa ihmishengen. Onko kuitenkaan oikein, että lääkäri tuomitaan inhimillisesti erehdyksestä esimerkiksi sakkorangaistukseen? Useimmissa muissa ammateissa tällaista vaaraa ei ole, ei sellaisissakaan ammateissa, joissa palkkataso on vähintään samaa luokkaa kuin lääkäreillä. Koska varsinkin päivystävistä lääkäreistä on pulaa, meidän tulisi olla tyytyväisiä siihen, että joku tekee näitäkin töitä. Lääkäreitä ei pitäisi pelotella pois potilastyöstä tuomitsemalla heitä sen tasoisista erehdyksistä, joita muiden ammattikuntien edustajat myös tekevät jatkuvasti.

Virheen tunnustaminen ei kuitenkaan ole sama asia kuin juridinen tuomio. Koska virheistä on yleensä mahdollista oppia, eikö tästä mahdollisuudesta kannattaisi hyötyä? Voisiko jokin lääketieteellinen elin, esimerkiksi Lääkäriliitto tai lääketieteelliset tiedekunnat, potilasvirhetapauksissa ottaa asian käsittelyyn, ei sillä mielellä, tuleeko kyseinen lääkäri tuomita, vaan sillä mielellä, olisiko asiassa voinut toimia paremminkin ja voisiko koko lääkärikunta, erityisesti aloittelevat lääkärit, oppia tapauksesta jotain? Jotain sellaista, joka voisi ehkä joskus pelastaa jonkun ihmisen hengen. Ehkä tällainen käytäntö onkin, en tiedä. Kovin ankea maku jäi kuitenkin Ilta-Sanomien jutusta. Hovioikeudessa oli todettu, että lääkäri oli toiminut tilanteeseen nähden oikein. Vaikka hän ei ollut edes kysynyt yksinkertaista kysymystä: Onko poikaa hoidettu sairaalassa? Jos olisi selvinnyt, että taustalla on vakava sairaus, lääkäri olisi ehkä toimittanut pojan osastolle tarkkailtavaksi. Poika olisi saattanut silti kuolla, mutta ehkä ei. Kyllä minun mielestäni sairaushistorian selvittäminen, edes pikaisesti, kuuluu jokaisen potilaan kohdalla kuvioihin.

Ilta-Sanomissa haastateltu äiti vaikutti olevan samoilla linjoilla kanssani. Vanhemmat eivät vaatineet korvauksia, vain sen, ettei asiaa painettaisi villaisella. Heidän tapauksessaan pojan kuoleman oikeuskäsittely oli kestänyt kolmisen vuotta. Oli varmasti ollut raskasta käydä läpi pojan viimeisiin hetkiin liittyviä yksityiskohtia uudestaan ja uudestaan. Itsestäni juuri se tuntuu kaikkein tuskallisimmalta ajatukselta mahdollisessa oikeusprosessissa. Enhän minä edes muista kaikkia yksityiskohtia enää - blogin alkusanoihin olen kirjoittanut suurimman osan siitä, mitä ylipäänsä voin varmuudella muistaa. En painanut kaikkea mieleen, en esimerkiksi lääkkeiden antamisten tarkkoja kellonaikoja. Enhän voinut arvata, että Eino kuolisi. Kuvittelin vielä illalla nukkumaan mennessäni, että hän olisi aamulla taas jokseenkin terve, lähes toipunut pienestä pöpöstä.

Oikeuskäsittelyn tielle siis tuskin lähdemme - enhän sitä periaatteessakaan kannata silloin, kun lääkärin tekemä virhe on ollut tiedon puutteesta johtunut vahinko. Mielestäni on kuitenkin ehdottomasti väärin, jos lääkärikunta ei kykene hyödyntämään sitä oppia, joka potilasvirhetapauksista on mahdollista saada - silloinkin, kun lääkäri todetaan oikeudessa syyttömäksi. Olen sitä mieltä, että vanhemmatkin saavat oppia lapsen kuolemasta. Vanhempien itsesyytöksiä kauhistellaan, mutta olisi huomioitava, että vanhemmuus on oppimista, ja myös lapsen kuolema saa olla opettavainen kokemus. Ei se tarkoita sitä, että vanhemmat jäisivät ikuiseen itseinhoon. Voi ottaa opiksi, ja sitten antaa itselleen ainakin suurin piirtein anteeksi. Sama saisi mielestäni koskea lääkäreitä. Lääkärin virheen tunnustaminen ja julkistaminen lääkärikunnan sisällä voisi johtaa monien lääkärien oppimiseen ja lääketieteen kehittymiseen. Olisiko tämä huono asia?

Lääketiede on nykyään aivan ihmeellinen. Vakaviakin sairauksia pystytään hoitamaan hyvin. Esimerkiksi Eino eli yli kolme vuotta jokseenkin normaalia elämää, vaikka vielä muutama vuosikymmen sitten hän olisi varmasti kuollut heti syntymän jälkeen. Suomessa tämä kehittynyt lääketiede on sitä paitsi kaikkien, myös varattomien, ulottuvilla, mikä mielestäni on todella kiinni pitämisen arvoinen asia. On sääli, että etenkin päivystystoimintaan pesiytynyt huolimattomuus tekee monen potilaan kohdalla tyhjäksi nämä hienot saavutukset. Uskaltaisin väittää, että minulla on paljon kokemusta lastensairaalapäivystyksistä, vieläpä maamme parhaasta lastensairaalasta eli Helsingin Lastenklinikalta. Tiedän, että huolimattomuus on tavallista. Oman kokemukseni mukaan juuri potilaan sairaushistoriaan tutustuminen unohtuu usein. Toisaalta, myös varsinaisten hoitavien lääkärien olisi painotettava näitä asioita sairaalan sisällä nykyistä enemmän. Monimutkaisen sairastelutaustan omaavien potilaiden kohdalla voisi olla kansiossa päällimmäisenä ohjeet päivystäjälle. Aluesairaaloita tulisi ehkä nykyistä herkemmin kehottaa ottamaan yhteyttä hoitavaan yliopistosairaalaan, jos heidän päivystykseensä tuodaan vaikeasti sairas lapsi.

Mitä tulee lääkärivihaan, josta jo tekstin alkuosassa hieman kirjoitin, pidän myös tätä ilmiötä vastenmielisenä. Ottaen huomioon, että Suomen oikeuslaitos jättää jopa raiskaajia kokonaan tai lähes vaille rangaistusta, on mielestäni pöyristyttävää, että työtään tehnyt lääkäri voidaan huolimattomuusvirheen takia tuomita sakkorangaistukseen. En ole tutustunut tältä osin Suomen lainsäädäntöön, eli en tiedä, onko sakkoja ankarampikin rangaistus mahdollinen potilasvirhetapauksissa. Minun mielestäni sakkorangaistuskin on liikaa, jos kyseessä on ilmiselvä vahinko - sellainen, jonka lääkärikunta tunnustaa virheeksi, joka voisi kiireessä sattua kenelle tahansa. Jos kyseessä on kummallinen, vakava vahinko, johon syyllistyminen toisten lääkärien mielestä osoittaa erittäin huonoa harkintakykyä, olisi varmaankin harkittava lääkäriluvan menettämistä tilapäisesti tai pysyvästi. Mutta ei tällaisestakaan minun mielestäni ketään pitäisi sakkoihin tuomita. Kyseessä on huonosti onnistunut ammatinvalinta, ei sen rikollisempi teko.

Potilaat ja heidän vanhempansa ovat samalla puolella lääkäreiden kanssa. Tämä ei saisi koskaan unohtua. Lääkärien tulisi muistaa kunnioittaa asiakkaitaan siitä hyvästä, mitä heille on annettu. Suomessa lääkärit koulutetaan veronmaksajien rahoilla, ja yhteisestä kassasta tulee myös useimpien palkka, joko suoraan tai välillisesti. Samoin asiakkaiden tulisi kunnioittaa lääkäreitä siitä hyvästä, että nämä tekevät vaativaa ja arvokasta työtä. Jos keskinäinen luottamus olisi parempi, olisi virheetkin ehkä helpompi tunnustaa puolin ja toisin. Silloin virheistä olisi myös mahdollista oppia.

sunnuntai 3. helmikuuta 2008

Sijaisperheiden puolesta

Paikallislehdessämme Vihdin Uutisissa oli jokin aika sitten juttu lasten huostaanottoon ja ylipäänsä lastensuojeluun liittyen. Kunnanvaltuutettu Pia Penttala (sos.dem.) moitti kuntamme käytäntöjä näissä asioissa.

Juttu oli sikäli varsin sekava, että moitteita viskeltiin aika lailla, mutta missään vaiheessa ei kerrottu, mitä moititaan. Eli ei selitetty esimerkiksi sitä, miten kunnassamme tarkalleen ottaen toimitaan, kun ilmenee lapsen huostaanoton tarve. Kirjoitin juttuun vastineen, joka on kokonaisuudessaan tässä:

SIJAISPERHEIDEN PUOLESTA

Vihdin uutisissa n:o 8/2008 kunnanvaltuutettu Pia Penttala (sos.dem.) arvostelee Vihdin lastensuojelua. Kritiikki on varmasti monelta osin aiheellista. Mikäli jutusta oikein ymmärrämme, Penttala moittii muun muassa sitä, että lasten huostaanotot ovat usein vain kahden viikon pituisia. Tänä aikanahan perheen ongelmallinen tilanne tuskin ehtii vielä oleellisesti muuttua. Tämä kuulostaa todellakin epäkohdalta. Kuitenkin Penttalan näkemykset huostaan otettujen lasten sijoittamisesta ovat hämmentäviä.

Penttala hämmästelee sitä, miksi Nikinharjun ”vastaanottavaan perhekotiin” tuodaan Vihdistä vähemmän lapsia kuin muista alueen kunnista. Vastaus käy ilmi pian: ”Täällä ei ole muita kuntia vähemmän huostaanottotapauksia, vaan lapset viedään sijaisperheisiin.” Penttalan mielestä huostaanottotapaukset tulisi keskittää Nikinharjulle. Tarkoittaako Penttala siis, että huostaan otettuja lapsia ei tulisi sijoittaa perheisiin, vaan lastenkotiin? Jutusta saa semmoisen käsityksen. Mikäli näin on, toivoisimme tällaiselle näkemykselle perusteluja.

Sijaisperheeksi ryhtyminen on täysin vapaaehtoista eikä tähän tehtävään ”ajauduta”. Sijaisperheet ovat siis varmasti yleisesti ottaen todella motivoituneita rakastamaan ja kasvattamaan heille sijoitettuja lapsia. Sijaisvanhemmuus ei ole vain työtä, vaan elämäntapa. Suomalaiset lastenkoditkin ovat varmasti korkeatasoisia niin ulkoisilta puitteiltaan kuin myös henkilökunnan ammattitaidon suhteen. Kuitenkin, lastenkodissa henkilökunta on töissä ja lähtee työvuoronsa jälkeen kotiin. Sijaisperheessä eletään normaalia perhe-elämää. Missä mielessä tämä on lastenkotia huonompi vaihtoehto?

Silloin, kun lapsella tai nuorella on selvää häiriökäyttäytymistä, pahoja pelkotiloja tai muita vakavia psyykkisiä ongelmia, lastenkoti on varmasti ihanteellisin vaihtoehto muun muassa asiantuntevan henkilökunnan saatavuuden vuoksi. Mutta pienet ja monet isommatkin lapset sopeutuvat varmasti sijaisperheisiin hyvin. Eikö tällöin juuri tavallisen perheympäristön luulisi olevan omiaan tukemaan tervehenkistä kehitystä? Sijaisperheissä on yleensä myös perheen omia lapsia, joilla on lämmin suhde vanhempiinsa ja tasapainoinen tunne-elämä. He toiminevat hyvänä esimerkkinä huostaan otetuille lapsille, joilla on usein takanaan ikäviä kokemuksia.

On myös huomionarvoista, että lasten hoito sijaisperheissä on yhteiskunnalle huomattavasti edullisempaa kuin lastenkotitoiminta. Penttalan kommenteista saa suorastaan päinvastaisen käsityksen, mutta tämä lienee tekstin järjestelyn aiheuttama harha.

Kuten aina lehtihaastattelujen kohdalla, tässäkin tapauksessa on mahdoton tietää, tulisiko kritiikki kohdistaa Penttalan sanomisiin vai toimituksen tapaan muotoilla asia. Toivomme siis vastauksia esittämiimme kysymyksiin siltä taholta, johon kritiikkimme oikeammin kohdistuu.

Susanna ja Pasi Salonen, Nummela

Juttu julkaistiin heti, ja alla oli myös Penttalan vastaus. Hän vakuutteli, ettei tarkoitus ollut moittia sijaisperhetoimintaa, vaan käytäntöjä muuten. Penttala muun muassa esitti, että jokaisen huostaanotetun lapsen tulisi olla Nikinharjun lastenkodissa 1-3 kuukauden pituinen jakso, jonka aikana muun muassa arvioitaisiin kullekin lapselle paras sijoituskohde. Eipä hän varmaan ihan sitä tarkoittanut, että myös vauvojen ja pienten leikki-ikäisten tapaukset tulisi hoitaa näin?

Tosiasioiden puutteen vuoksi asiaa lienee turha märehtiä tämän enempää. Ehkä pienenä loppukommenttina voisin mainita, että yleisestä sekavuudesta, yhdyssanavirheistä ja ehkäpä aavistuksen verran sosialistisesta ajattelutavasta lastenhoidon ammattilaiset versus perhe-elämä -saralla huolimatta Penttala ansaitsee kehut ainakin nopeasta vastauksestaan. Samaa ei voi sanoa peruspalveluministeristämme, jonka vastausta sähköpostiini edelleen odotan.