maanantai 7. tammikuuta 2008

Einon hautajaiset

En ole aiemmin juurikaan kirjoittanut Einon hautajaisista minnekään, joten päätin nyt naputella tänne niistä hieman.

Eino haudattiin kotikuntamme Vihdin Irjalaan 20.8.2007. Paikalla olivat vain kaikkein läheisimmät sukulaiset ja Einon kummit. Päivä oli todella kaunis, oli aurinkoista muttei tukalan kuumaa. Olimme valinneet Einolle hautapaikan hautausmaan vanhan puolen uudesta nurkkauksesta, eli kulmasta, johon vielä oli tehty muutama hautapaikkarivi pensasaitojen vierustoille. Heti Einon haudan edestä kulkee hautausmaan raja ja alkaa metsä. Hautausmaan hoitaja pahoitteli metsän hoitamattomuutta ja selitti, ettei se ole heidän omistuksessaan. Minusta metsä on aika viehättävä, ja uskon, että jos pieni enkelimme käy hautausmaalla leikkimässä, hän kyllä pitää metsästä. Metsä varjostaa hautaa sopivasti kesäisen keskipäivän paahteelta. Siinä on pienen lapsen hyvä levätä.

Pieni valkoinen arkku odotti kappelissa, kun saavuimme paikalle. Laskin Ilmarin sylistäni ja käännyin puhumaan suntion kanssa. Silloin kuulin kovaa parkua, ja kun käännyin katsomaan, näin Ilmarin nojaavan arkkuun ja itkevän kovasti. Mitä lie pienen päässä liikkunut, tajusiko silloin, ettei veli tule enää tänne takaisin. Sen jälkeen Ilmari tarrasi syliini koko lopputilaisuuden ajan. Taisivat olla minulla hauikset hautajaisten jälkeen hellemmät kuin pienen arkun kantajilla.

Arkku kannettiin haudalle, ja Eino siunattiin siellä. Pappi puhui, ja lauloimme kaksi virttä: Ystävä sä lapsien (säkeistöt 1 ja 3) ja Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Lausuin Einolle haudalla runon Tiitiäisen runolelusta:

"Aa aa lapsoseni, tuu tuu tuppuseni,
nuku nuku nuppuseni, lennä unipilveen.
Paina pääsi pilven syliin,
pilvi vie sinut tähtien kyliin.
Jo sinne muutkin lapset meni.
Aa aa lapsoseni."

Useimmat paikalla olevat tietysti itkivät paljon. Minä en itkenyt, ainakaan paljoa, koska en oikein osannut. Se ei vain olisi auttanut mitään. Olin joutunut niin syvään kuiluun, ettei sieltä itkemällä olisi pois päässyt. Se päivä ei ollut minulle tavallista raskaampi päivä. Se oli ihan samanlainen pohjattoman surullinen päivä kuin kaikki muutkin päivät Einon kuoleman jälkeen. En jännittänyt sitä etukäteen eikä oloni ollut sen päivän iltana kurjempi kuin yleensäkään. Illalla menin Ilmarin kanssa leikkipuistoon. Siellä eräs tuttu äiti oli yllättynyt nähdessään minut. Hän oli ajatellut, että en varmasti tule hautajaispäivän iltana. Missä minä sitten olisin ollut? Tuskin oloni olisi parantunut kotisohvalla istumisesta. Ja vielä, mitä itkemiseen tulee, olen kyllä itkenyt. Einon kuoleman jälkeen ei ole varmaankaan mennyt yhtäkään päivää niin, etten olisi itkenyt. Itken nytkin, tätä kirjoittaessani. Mutta hautajaisissa halusin pystyä laulamaan ja puhumaan. Ei minulla ollut mitään erityistä tarvetta itkeä siellä.

Hautajaiset olivat tärkeä tapahtuma, totta kai tuntui tärkeältä laskea Eino haudan lepoon. Hautajaisiin liittyi myös pientä lohdullisuutta: kaiken pyörityksen jälkeen - Einohan oli oikeuslääketieteellisessä ruumiinavauksessa - tuntui rauhoittavalta, kun saimme Einon tavallaan taas itsellemme eikä enää tarvinnut arvailla, missä Einon ruumis mahtaa nyt olla menossa. Mutta kovin oleellisesti hautajaiset eivät maailmaani mullistaneet. Hautajaisten jälkeen Eino oli edelleen kuollut. Eino on ollut kuollut 5.8.2007 lähtien ja pysyy kuolleena. Minä olen siis surrut nyt vähän yli viisi kuukautta ja jatkan suremista. Turha tämän surun keskellä on oikeastaan luokitella päiviä paremmiksi tai pahemmiksi.

En ollut siis sanan varsinaisessa mielessä helpottunut, vaikka hautajaiset olivatkin ohi. Tuntuu pahalta, kun jotkut tuttavat ovat viime aikoina yrittäneet lohduttaa sanomalla, että "onhan teillä ollut rankkaa, mutta onneksi se on nyt ohi." Mikä siis? Niin, Einon elämä on ohi, senkö pitäisi lohduttaa? Einon kuolema ei ole ohi. Se on minulle totista totta joka ikinen päivä. Jokainen aamu muistan ensimmäisenä, että Eino on kuollut. Koko päivän joudun elämään ilman Einoa. Illalla ikävä Einoa kohtaan on viimeinen asia, joka minulla on mielessäni ennen nukahtamista. Suru ei ole ohi, edes pahin vaihe ei ole vielä ohi. En ole varma siitä, voinko joskus sanoa, että pahin suru on ohi. Se on mahdollista, mutta ei varmastikaan ainakaan pariin vuoteen.

Haudalla käyminen tuntuu minusta joka tapauksessa myös tärkeältä. Se on paikka, jossa puhun Einolle ääneen. Kerron, jos on tapahtunut jotain erityistä. Kerron ikävästäni ja rakkaudestani. Pyydän anteeksi niitä hetkiä, jolloin olen ollut liian kärsimätön tai huolimaton äiti. Käymme Einon haudalla noin kerran viikossa, yleensä sunnuntaina. Hautausmaa on muuten todella rauhallinen paikka perheen yhdessäoloon. Irjalan hautausmaa ei ole suuren suuri, mutta siellä on paljon katseltavaa. Joskus kävelemme pitkään ympäri hautausmaata ja luemme hautakiviä ja -ristejä. Mietimme, millaisia tarinoita niiden taakse mahtaa kätkeytyä. Vanhat sukuhaudat ovat erityisen jännittäviä. Irjalan vanhimmat kunnossa pidetyt haudat ovat yli sata vuotta vanhoja. Joidenkin hautojen kohdalla ei voi kuin päätä pyöritellä: ei ole harvinaista, että samassa haudassa on useita saman perheen pienenä kuolleita lapsia. Mutta tästä aiheesta kirjoitin jo aikaisemmin.

Mietimme myös maanläheisempiä asioita, kuten sitä, miksi upouuden uurnalehdon pitää olla valaistu yhtä kirkkaasti kuin jos kyseessä olisi ostoskeskus. Hautausmaan vanhemmat osat - myös se alue, jossa Einon hauta on - ovat ilman luonnonvaloa lähes pilkkopimeitä. Millä logiikalla uurnalehto, jossa on vieläpä soritetut, tasaiset jalankulkuväylät, tarvitsee niin voimakkaan valaistuksen? Yksi puiden valaisua varten (?) laitetuista kohdevalaisimista osoittaa suoraan taivaaseen valaisematta mitään meidän maailmaamme kuuluvaa. Mahtaa siinä olla Einolla ja muilla enkeleillä naureskelemista. Eivät kai he sentään sellaista valonheitintä tarvitsisi, taivaan kirkkauteen.








Einon hauta 9.9.2007










Ei kommentteja: