maanantai 10. joulukuuta 2007

Joulu on taas

Joulu on taas, joulu on taas, voi kunpa meil ois hauskaa...

Elämä surun maailmassa on sitä yksinäisempää ja raskaampaa, mitä kauemmas tämä maailma ajautuu onnellisten ihmisten maailmasta. Loittoneminen tapahtuu esimerkiksi jouluna. Kaikki se ilo, mitä joulunaikaan liittyy, raastaa sydäntä. Ilon voi aistia ympärillään, mutta itsellä ei ole mitään mahdollisuutta päästä siitä osalliseksi.

Minulle jäi lapsuuden jouluista hyvät muistot, ja vaalin joulutunnelmaa läpi varhaisaikuisuutenikin, välillä hieman huvittavillakin tavoilla. Yhtenä jouluna esimerkiksi leivoin yksiössäni piparkakkuja ja otin toimituksesta valokuvia itselaukaisijaa apuna käyttäen. Näytän kuvissa oikein tyytyväiseltä, vaikka olenkin ypöyksin. Mikäs siinä, naiivi onnellisuus on ilman muuta onnellisuutta sekin. Jouluna 2000 sain uuden syyn tuntea jouluiloa, silloin nimittäin tapasin joulupäivänä nykyisen aviomeheni risteilyalus Cinderellalla. Kolme vuotta myöhemmin lähdimme kyseisenä päivänä häämatkalle (itse häitä oli juhlittu viisi päivää aikaisemmin).

Vuoden 2004 joulu oli ehdottomasti siihen astisista paras. Eino oli silloin 7 kuukautta. Minulla oli ikioma lapsi aistimassa joulujuhlan kanssani. Kuvittelin, että viettäisin Einon kanssa vielä kymmeniä jouluja. Joulut tietenkin vain paranivat Einon kasvaessa. Viime jouluna Eino oli jo oikein taitava joulun viettäjä, ja otimme koko joulusta ilon irti. Lauloin lapsille joululauluja marraskuun lopulta loppiaiseen asti. Eino ei silloin vielä osannut laulaa mukana, mutta kyllä hän heilutti hienosti sormiaan, kun lauloin tip tap tip tap. Kävimme useissa pikkujouluissa, oli lähialueemme äiti-lapsi-pikkujoulut, perhekerhon pikkujoulut ja mummolassakin pikkujoulut ennen varsinaista joulun viettoa. Lapsista otettiin valokuvia tonttulakit päässä. Joulukalenterikin oli, totta kai. Se oli ihan tavallinen partiolaisten kuvakalenteri, mutta Einolle se kelpasi oikein hyvin. 2,5-vuotiaamme sai puettua itsensä ripeästi joka aamu, kun lupasin, että joulukalenteri avataan heti, kun on vaatteet päällä.

Jouluaattona lähdimme heti aamutoimien jälkeen mieheni äidin luokse muutaman kilometrin päähän riisipuurolle. Minun osani äidin ominaisuudessa oli työntää kohteeseen vaunuissa nukkuva Ilmari, mieheni ja Eino käyttivät autoa. Perillä vietin itse aika lyhyen hetken, söin puuron ja käytin Einon vessassa, sitten lähdinkin marssimaan takaisin, jotta Ilmari heräisi vasta kotona. Eino sai isin kanssa kyläillä päiväuniaikaansa asti, mummolassa järjestyi lounastarjoilukin. Mummin koira taisi olla sen aamupäivän tärkein leikkikaveri. Einon päiväunien jälkeen meillä kävi mieheni sisko rokotuttamassa koiransa, eli lisää koiraleikkejä. Sitten Ilmari heräsikin jo toisilta päiväuniltaan, ja lähdimme autolla Vantaalle minun vanhempieni luokse.

Aattoilta oli todella joulun iloa täynnä. Eino harjoitteli portaissa liikkumista ylös ja alas, ja lahjojen avaaminen oli myös mieluinen ohjelmanumero. Eino avasi lähes kaikki lahjat, paitsi omansa, myös vanhempien, isovanhempien ja pikkuveljen lahjat. Hän oli varsin tehokas. Lahjojen sisältöä Eino ei pitkäksi aikaa jäänyt ihmettelemään, vaan siirtyi nopeasti avaamaan seuraavaa. Hänellä oli avaamistekniikassaan aika pitkälti "tyylipisteitä ei jaella" -periaate, ja kuusen alusta olikin aikamoinen näky, kun kaikki lahjat oli purettu paketeista. Jossain välissä Eino söi, mutta varsinainen aikuisten harjoittama pöydässä istuminen ei kuulunut kuvioihin.

Vietimme mummolassa vielä joulupäivän, jolloin lähellä asuvat serkutkin kävivät kyläilemässä. Eino sai ulkoilla mummin kanssa. Illansuussa ajoimme kotiin. Lopun joulunajan vietimme kotiympyröissä, ja sitten loppiaisen jälkeen palailimme normaaliin, joulun jälkeiseen elämään. Ensi vuonna uudestaan, ajattelin.

Tänä vuonna meillä ei ole joulukalenteria. En ole pystynyt laulamaan Ilmarille yhtäkään joululaulua. Emme ole käyneet yksissäkään pikkujouluissa, emmekä ole ottaneet esille joulukoristeitamme. Ilmarille laitettiin kerran päähän tonttulakki, ja pikkumies innostuikin siitä kovin. Nyt hän saa lakin päähän jo itsekin ja heiluttelee innoissaan kulkusta. On hurjaa kuvitella, kuinka pahalta tuntuisi ilman Ilmaria, kun hänen hymyilynsä ja touhuilunsa suojassakin elämä on melkein sietämättömän synkkää.

Rakas Eino, jos kuulet minua, niin haluan toivottaa sinulle oikein hyvää joulua. Toivon, että sinulla on joulukalenteri ja tonttulakki. Toivon, että saat avata paljon lahjoja - ainakin ihan sen avaamisen ilon takia. Varmasti saat paljon jouluherkkuja, ja jossain välissä varmasti leikit piirileikkejä toisten lasten kanssa. Jos ehdit, pistäydy haudallasi kanssamme. Tuomme sinne kynttilöitä ja vähän lisää kuusen havuja. Voit silloin vaikka leikkiä hetken pikkuveljesi kanssa. Meillä kaikilla on sinua kova, kova ikävä.





Pikku tontut jouluna 2006

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Kerrot uskomattoman kauniisti vaikeista asioista <3