Viikonloppuna oli siirrytty talviaikaan, mutta siitä huolimatta Einolle maistui uni hyvin, ja Eino heräili vasta, kun olin kärräämässä Ilmaria vaunuissa pihalle vähän ennen kahdeksaa. Söimme Einon kanssa aamiaista, sitten pakkasin välipalaa mukaan ja autoin Einoa pukeutumaan upouuteen talvihaalariin. Ulkona Eino ihmetteli valkoista maata. Lumeen jäivät pienet jalanjäljet Einon tepastellessa ympäriinsä. Otimme sikeitä unia vetelevän pikkuveljen mukaan ja lähdimme kyläpaikkaan.
Kun pari tuntia myöhemmin lähdimme kylästä kotiin, sää oli jo lauhtunut ja lumi hyvää vauhtia sulamassa. Eipä se niin Einoa haitannut, nythän oli kaikkialla ihanaa sohjoa, ja ränneistä tippui vettä. Imetin vielä hetken pitkiltä aamupäivätorkuilta herännyttä Ilmaria ulkona, ja Eino touhusi loskassa.
Eilen katselin ensilumessa Ilmarin pieniä jalanjälkiä, vähän pienempiä kuin Einon viimevuotiset, ja yritin muistuttaa itseäni siitä, että tässäkin maailmassa on vielä hyviä ja kauniita asioita. Ilmari täyttää pian 1,5 vuotta. Hän tutkii maailmaa innokkaana ja uteliaana ja suhtautuu elämään peruspositiivisesti. Kuinka osaan kannustaa häntä tähän, kun tiedän, että elämä voi tuoda mukanaan hirvittävää kärsimystä? Kuinka pystyn opettamaan hänelle, että hänen tulisi olla oikeudenmukainen, kun minä olen saanut oppia, ettei itse elämäkään sitä ole? Kuinka saan poikani luottamaan huomiseen, kun itse en luota?
Eino oli myös peruspositiivinen. Hän hymyili ja nauroi paljon, ja hänen hymynsä oli maailman kaunein. Hänen naurunsa oli uskomattoman iloista kuunneltavaa. Kun Eino nauroi, oli helppo uskoa, että hyvä voittaa pahan ja maailma pelastuu. En tajua, miten pystyn elämään, kun tiedän, etten enää ikinä kuule sitä naurua.
Eino isin kainalossa 9.1.2006
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti