Muistoja ja tätä päivää

Lupa tappaa

2011-11-19T13:16:00.007+02:00

Katsoin äskettäin eutanasiaa käsittelevän elokuvan ”Jack Kevorkian – Tohtori Kuolema”, jonka innoittamana nyt kirjoitan. Elokuvaa sinänsä en kommentoi kuin sanalla hyvä :)

Ihmisellä on mahdollisuus valita itselleen hoitomuodoksi lääkärin tekemä eutanasia vain muutamassa maassa (Wikipedian mukaan ainakin Ruotsissa, Alankomaissa ja Belgiassa). Suomessa on esiintynyt eutanasian puolestapuhujia, mutta eutanasia ei ole saanut lain hyväksyntää . Lain mukaan potilaan on saatava riittävää oireenmukaista perushoitoa ja hänen ihmisarvoaan kunnioittavaa huolenpitoa myös kuoleman lähestyessä, kun hänen sairautensa ennustetta ei enää voida käytettävissä olevilla hoidoilla parantaa. Toisaalta lääkäri ei saa tällaisessa tilanteessa päättää ihmisen fyysisiä ja henkisiä tuskia. Siispä sanoisin, että laki ihmisarvoisesta kohtelusta on pelkkää sanahelinää.

Yhdysvalloissa tohtori Kevorkianin kimppuun hyökkäsivät vanhoilliset, uskontoon nojaavat poliitikot. Suomen poliittista ilmapiiriä ei voi syyttää kristillisestä vanhoillisuudesta. Itse asiassa tässä ollaan jopa päinvastaisella tolalla, kuten erittäin liberaali ja julkisuudessa niukasti kritisoitu aborttilainsäädäntömme osoittaa. Kertauksen vuoksi, Suomessahan käytännössä kuka tahansa raskaana oleva saa halutessaan abortin. Eli toisin sanoen: Äiti saa halutessaan antaa lääkärin tappaa terveen sikiön, jolla olisi mahdollisuus onnelliseen elämään hyödyllisenä yhteiskunnan jäsenenä (älkää kiemurrelko, tämä on totuus). Sen sijaan ihminen ei saa itse päättää kuolemastaan tilanteessa, jossa ihminen on parantumattomasti sairas, kärsii jatkuvasta kivusta eikä voi nauttia omasta elämästään, eikä hyödytä tai tule hyödyttämään yhteiskuntaa millään tavoin. Yhdysvalloissa esiintyvät konservatiiviset liikkeet vastustavat tyypillisesti hirveästi sekä aborttia että eutanasiaa. Tämä on minusta vastenmielistä, mutta tällainen toiminta on sentään loogista. Suomessa olet keskiaikainen puritaani, jos kehtaat kannattaa aborttilainsäädännön tiukentamista edes joiltain osin. Siis maassa, jossa ihmiselämää pidetään niin koskemattomana, ettei kuoleva vanhus saa antaa lääkärin nopeuttaa kärsimystensä loppumista. Tämä jos jokin on oksettavaa kaksinaismoralismia.

Eutanasia sallimisen kannattajia on Suomessakin epäilemättä paljon. Onko lainsäädäntömme nykytilanteessa kyse poliittisen tahdon puutteesta? Eutanasian salliminen ei toisi valtiolle lisämenoja – päinvastoin, vaikkakin mainittakoon se itsestään selvä seikka, ettei eutanasiaa laillistettaisi sen mahdollisia säästöjä tuovan vaikutuksen takia, vaan puhtaasti eettisistä syistä. Toivon, myös itsekkäin perustein, että asia saataisiin kuntoon. Nykylain vallitessa ajatus vanhenemisesta on hieman pelottava.

Eläville ja kuolleille

2011-10-31T13:01:00.005+02:00

Katsoimme hiljattain mieheni kanssa elokuvan Eläville ja kuolleille, ensimmäistä kertaa. Siispä sitä nyt muutamalla rivillä kommentoin.

Tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa kerrotaan perheestä, jonka kahdesta lapsesta nuorempi kuolee viisivuotiaana räjähdysmäisessä autopalossa, joka oli saanut alkunsa autoon jääneestä sytyttimestä. Suremaan jäävät isä, äiti ja isoveli, jotka kaikki myös ovat olleet paikalla onnettomuuden tapahtuessa. Perheen elämää seurataan noin vuoden ajan pikkuveljen kuoleman jälkeen.

Elokuva on tavoittanut lapsikuolemaperheen tunnelman hämmästyttävän hyvin. Näyttelijät ovat vakuuttavia, etenkin Jaakko-isää näyttelevän Hannu-Pekka Björkmanin roolisuoritus on todella vaikuttava. Elokuvassa pureudutaan lapsen menetyksen ytimeen rehdin koruttomasti, asiaan kuulumatonta dramatiikkaa välttäen. Surun vaikutus parisuhteeseen ja perhedynamiikkaan tuodaan esille erityisen ansiokkaasti. Hollywoodmyytti, jossa tragedia yhdistää perheen ja yksioikoisesti vahvistaa perheen sisäisiä siteitä, puretaan. Elokuva on aito ja suorapuheinen. Eloon jääneen sisaruksen asemaa lapsikuolemaperheessä kuvataan tarkasti.

Minun ei ole vaikea löytää elokuvasta samaistumiskohteita. Tunnistan itseni isässä, joka kerta toisensa jälkeen soittaa poliisille kysyäkseen onnettomuustutkinnan edistymisestä. Niin minäkin tein Einon kuolinsyytutkinnan suhteen, saadakseni jonkin kaikenkattavan synninpäästön. Kuten Jaakko, minäkään en sitä lopulta saanut. Vasta itse tapahtuneen hyväksymällä olen voinut lievittää tuskaani. Itseään liekillä polttava isä ehkäpä karmii jotakuta, minä tuon kohtauksen nähdessäni aloin hihittää helpotuksesta. Tähän asti olin pitänyt itseäni täysin kieroutuneena, koska olen maannut pää peiton alla vastaavissa simulaatiotilanteissa. En tiedä, mikä siihen pakottaa. Yritänkö vakuutella itselleni, että ei tämä ole epämiellyttävää? Kyllähän se on. Vai onko kyse vain jonkinlaisesta hyvityksestä? Vanhemman itsensä kokema tuska ei vähennä tuskaa, jonka lapsi mahdollisesti on joutunut kokemaan, mutta ilmeisesti en ole ainoa vanhempi, joka tarvitsee tällaisia rituaaleja. Elokuvassa tuodaankin hyvin esille se, että kaikki, mitä sureva itse pitää tarpeellisena, on saatava käydä läpi.

Lapsikuolemaperheessä tyypillisesti eteen tulevia tilanteita esitellään useita. Vanhemman halu vaihtaa työpaikkaa tai muuttaa toiselle paikkakunnalle lienee klassikko. Monet joutunevat kokemaan esimerkiksi hajamielisyyttä, jäljelle jääneen lapsen menetyksen pelkoa ja läheisten vaikeutta ymmärtää tilannetta. Voin vain ihmetellä sitä, miten yhteen elokuvaan onkin saatu näin kompaktisti sijoitettua niin monia lapsen kuolemaan liittyviä tunteita ja ongelmia, ja vieläpä juuri niitä, joista puhuminen on kaikkein vaikeinta. Yksi selitys elokuvan onnistumiselle on luonnollisesti se, että elokuvan käsikirjoitus on tehty tiiviissä yhteistyössä lapsensa menettäneen perheen kanssa.

Uskoisin, että lapsikuolemaa käsittelevänä elokuvana Eläville ja kuolleille on ainutlaatuinen. Saa huomauttaa, jos olen väärässä :). Sitä en osaa sanoa, nauttiiko elokuvan katselemisesta, mikäli ei suoranaisesti hae vertaistukea ja välineitä surun käsittelyyn. Silloin elokuva voi tuntua hyvin synkältä ja ahdistavalta. Myöskään en tiedä, kuinka moni näkee elokuvan kohtauksissa mustaa huumoria. Itse nauroin useita kertoja. Voisin kuvitella, ettei ainakaan sellainen, joka itse ei ole menettänyt lasta, kovin herkästi salli itsensä ruveta hilpeäksi elokuvaa katsoessaan. Minuun synkkä huumori puree, ja näen sitä ehkä sielläkin, missä sitä ei ole tarkoitettu nähtävän. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö surisi aivan yhtä syvästi kuin kuka tahansa muukin, ja koska itse tiedän tämän, uskallan nauraa kotisohvallani, jos minusta siltä tuntuu.

Vaikea sanoa, olisinko saanut elokuvasta näin paljon irti, jos olisin katsonut sen heti Einon kuoleman jälkeen. Joka tapauksessa suosittelen elokuvaa ainakin kaikille lapsen menetyksen kokeneille, riippumatta surun tuoreudesta.

Einon hauta 23.10.2011

Luonnon ihme

2011-09-20T13:29:00.011+03:00

Pahimman syksyahdistukseni hellitettyä olen alkanut taas nauttia tästä vuodenajasta. Kuten olen aiemminkin kertonut, se ei ole minulle uutta, vaan pidin jo lapsena syksyä parhaana vuodenaikana. Syksyinen maisema on aina kiehtonut minua. Nykyisin näen syksyssä muutakin ylvästä. Syksyssä havainnollistuu elämän ja kuoleman kaunis yhteys.

Syksyn kauneus alkaa heti syyskuun alussa, jolloin puihin ilmestyy ensimmäisiä keltaisia ja punaisia lehtiä. Näiden ohella pihlajan-, ruusun- ja muiden marjojen eri sävyiset punaiset ja oranssit luovat upean kontrastin vielä vallitsevalle vihreälle, ja taivaan ollessa sininen luonto on värikkäämpi kuin kauneimpanakaan keskikesän hetkenä. Kun kesän suloinen lämpö ja lähestyvän talven kylmyys kietoutuvat yhteen, tuloksena on ihmeellisen raikas ja miellyttävä ilma. Syksyllä kesä ja talvi kohtaavat, leikittelevät ja hurjastelevatkin, mutta osaavat myös tehdä sovinnon ja muodostaa rauhallisen symbioosin. Yhdessä ne valmistelevat huikean näytöksen, ruskan. Kumpikaan ei siihen yksin pystyisi. Se on luonnon palkinto ihmisille, jotka eivät kesän päättyessä jätä pohjolaa vaan ovat valmiita kohtaamaan lumen ja jään.

Ainakin jokainen, jolla on lapsia, tietää, että myös vesilammikot ja kura ovat lähestulkoon parasta maailmassa. Suomalainen vaateteollisuus osaa huolehtia siitä, ettei sadekelin tarvitse merkitä likomärkiä vaatteita. Lause ”vesi on välttämätöntä elämälle” on itsestäänselvyydessään lähes kielellinen kömmähdys, mutta on tämä tosiasia silti hyvä muistaa. Älkäämme antako sateen ja tuulen lannistaa. Kostea maa tuoksuu täyteläiselle, ja syksyn sato tuo edullista vaihtelua ruokapöytään. Sumuinen maisema sävähdyttää, ja syysmyrskyissä luonto esittelee voimiaan.

Pimeys melkein unohtuu kevään ja kesän aikana. Syyskuussa on taas aika muistella, mitä se outo tietyllä hetkellä ulkoa kuuluva hurina on (ainakin meidän lähistömme katuvalot hurisevat hetken syttyessään) ja missä ovat kodin eri sähkövalot. Pimeydestä en oikein tosissani keksi hyvää sanottavaa. Se saa olon tuntumaan yksinäiseltä ja avuttomalta. Onneksi minulla on lapset, joiden mielestä pimeässä on jännittävää ja jotka odottavat innolla tähtien näkemistä ja sitä, että tulee pimeää jo ulkona ollessa. Ja myönnän toki itsekin, että vaikka uskon pimeyden pääsääntöisesti olevan epäterveellinen asiaintila, niin pimeydessä on myös tunnelmallinen elementtinsä.

Syksyyn kuuluvat lapsiperheissä yleensä jossain määrin uudet kuviot. Onnellisesti tänä syksynä muutokset ovat meidän perheessämme olleet yleisesti ottaen myönteisiä. Vilja on aloittanut päiväkerhon, johon Eino ei ehtinyt. Vilja on ollut ensimmäisestä kerrasta alkaen sujuvasti kerhoryhmän toiminnassa mukana, joten epäilemättä myös Eino seitsemän kuukautta vanhempana olisi pärjännyt hyvin.

Omiin loppukesän ja alkusyksyn harrastuksiini on kuulunut muun muassa sosiaaliseen mediaan tutustuminen. Ylivoimaisesti parhaiten olen perehtynyt Facebookiin. En kirjoittele Facebookiin päivittäin, mutta kerron kuitenkin etenkin Viljan kuulumisista enemmän kuin täällä blogissani. Otan mielelläni kaverikseni erityislapsi- ja lapsikuolemaperheiden vanhempia, eli minulle saa lähettää kaveripyyntöjä. Nimeni on puuduttavan yleinen, mutta löydyn helposti profiilikuvani avulla. Jos epäilet nimesi olevan minulle ennestään tuntematon, niin laita kaveripyynnön mukana viesti, jossa kerrot parilla sanalla, miksi haluat kaverikseni (Esim. jos kuulut jompaankumpaan yllä mainitsemistani viiteryhmistä). En ota kaverikseni minulle tuntemattomia ihmisiä, jotka eivät kaveripyyntöä lähettäessään paljasta mitään itsestään. En myöskään harjoita itsesensuuria, mutta siihen lienevät blogiani lukevat jo tottuneet :).

Hyvää syksyn jatkoa!

18.9.2011

Neljä vuotta mukana, neljä vuotta poissa

2011-07-26T13:14:00.006+03:00

Eino oli odotusaika mukaan lukien kanssani neljä vuotta. Pian hän on ollut poissa yhtä pitkään. Neljän vuoden yhdessäolon päättymisen jättämiä haavoja parannellaan kuitenkin yhä, enkä edelleenkään usko, että nämä koskaan paranevat täysin.

Aika lievittää monia kipuja, mutta jotkut tuntuvat kestävän. Viime talvena vuoden 2004 tsunamikatastrofin vuosipäivän aikoihin lapsensa hyökyaaltoon menettänyt äiti suri sitä, että lapsen oli pitänyt kuolla hukkumalla. Tämä äiti uskoi hukkumiskuoleman olevan hirvein mahdollinen, niin painajaismaiselta tuntui äidistä ajatus tukehtumisen tunteesta ja turhasta hengen haukkomisesta vesimassojen alla. Huomasin ohjelmaa silmäillessäni olevani jollain tasolla kateellinen tälle äidille. Tämä oli itsellenikin sen verran pöyristyttävä havainto, että tulin miettineeksi syitä. Luulen, että aika monet vanhemmat kokevat, että juuri heidän tapansa menettää lapsi oli kaikkein pahin. Oma perusteluni hukkumiskuoleman kadehtimiselle on vain se, että silloin ainakin vanhemmat varmuudella tietävät, että lapsi on kuollut hyvin nopeasti ja melko tuskattomasti. Hukkumiskuoleman patofysiologia tunnetaan tarkasti. Tiedetään, että tajuttomuus seuraa nopeasti upoksiin joutuessa ja uhri saavuttaa miellyttävän, kivuttoman tilan. Minua jäytää epätietoisuus Einon kuolemaa edeltäneitä tapahtumia koskien. Kärsikö hän, ja kuinka pahasti ja pitkään?

Välittömästi Einon kuoleman jälkeen kadehdin myös niitä vanhempia, joiden lapsi oli kuollut syöpään tai muuhun enemmän tai vähemmän pitkään kestäneeseen sairauteen. Mielessäni takoi vain se, että olisin halunnut päästä hyvästelemään Einon. Tämän haaveen olen saanut nyttemmin hävitettyä täysin, se oli alusta asti itsekäs ja järjetön. Oman lapsen hyvästeleminen kuolemalle on niin hirveä asia, että on parempi, jos sitä ei tarvitse tehdä – vaikka sitten lapsesta joutuisi eroamaan ilman hyvästejä. Sitä paitsi lapsen kärsimyksien seuraaminen sivusta kuukausien, jopa vuosien, ajan on epäilemättä piina, jota sitä kokematon tuskin voi tai haluaa edes kuvitella. Ero äkkikuoleman ja sairauteen kuolemisen välillä on ennen kaikkea siinä, että äkkikuolemassa kaikki surutyö tehdään kuoleman jälkeen. Pahin kauhun tunne, tempaisu pois turvallisesta maailmasta, tulee lapsen sairastuessa vakavasti epäilemättä silloin, kun sairaus ja sen ennuste käyvät ilmi. Kun lapsi kuolee äkillisesti, tuntuu hetkellisesti, että mikä tahansa käänne olisi ollut vähemmän murskaava, vaikka sitten tieto lapsen kuolemaan johtavasta sairaudesta. Kuitenkin tämän kauhun kokeneena voin kuvitella, että sen käsittely silloin, kun pitäisi tukea ja rohkaista lasta, on varmasti vielä raskaampaa kuin silloin, kun voi rauhassa käpertyä itseensä.

Kesästä olen osannut nauttia täysin siemauksin. Aurinkoon, lintujen lauluun ja kevyessä kesätuulessa humiseviin koivuihin vielä joskus liittynyt surun taakka on poissa, ja tilalla pelkkää mielihyvää, jonka valo ja lämpö saavat aikaan. Muistan, miltä maisema näytti Einon kuolemaa seuraavana päivänä. Opin silloin uusia värejä. Niitä olivat musta taivaan sininen, musta ruohon ja lehtien vihreä, sekä omituinen musta kultainen, joka oli surullinen versio siitä kultaisesta hohteesta, joka aurinkoisena päivänä sävyttää kaikkea muuta. Nyt maisema näyttää taas siltä, miltä kesäisen maiseman kuuluukin näyttää. Viimeksi itkin – en kovin pitkä aika sitten – iloa siitä, että huomasin ajattelevani jotain Einon vauva-aikana tapahtunutta asiaa ja se tuntui hyvältä. Einon kuoleman jälkeen en pitkään aikaan uskonut, että Einon elämän muisteleminen voisi jonain päivänä tuntua minusta aidosti mukavalta.

Lepää rauhassa, Eino.

Seitsemän vuotta Einon syntymästä

2011-05-26T12:38:00.017+03:00

Eino täyttäisi huomenna seitsemän vuotta. Seitsemän vuoden takaisia tunnelmia muistellessani mieleeni ei valitettavasti palaudu mitään kovin ihanaa. Yliaikakontrollissa oli jo havaittu sikiön selvä kasvunhidastuma, ja aavistelin pahaa. Mutta niitä painajaismaisia hetkiä, joita tulimme kohtaamaan, en synnytystä odottaessani osannut kuvitella.

Jos Eino vielä eläisi, päivittelisin varmaan syntymäpäivähulinoiden paljoutta ja korvista pursuavaa kakkujen leipomista, sillä Ilmarihan on myös toukokuussa syntynyt ja saanut tänä vuonna mummikummikekkereiden lisäksi ensimmäiset kaverisynttärinsä. Eino olisi ilmoitettu kouluun, ja koulun alkamista mietittäisiin varmasti kovasti. Lasten kasvattaminen ja heidän tulevaisuutensa pohtiminen tuntuu päivä päivältä ajankohtaisemmalta. Lapsen menettäminen kuolemalle ei ole ainoa isku, joka vanhempia voi kohdata. Pyrin kysymään säännöllisesti itseltäni, mitä odotan elossa olevien lasteni elämältä. Mitkä ovat tavoitteet, mitä voi pitää hyväksyttävänä saavutuksena? Jos vertaan itseäni vanhempana omiin vanhempiini, pidän omana etunani sitä, että en toivo lapsilleni aivan samanlaista elämää kuin itse olen elänyt. Uskoisin, että tästä lähtökohdasta lapseni eivät voi tuottaa minulle kovin helposti pettymystä. Sitä sen sijaan en tiedä, millaisen roolimallin pystyn lapsilleni antamaan. Liian täydellistä en ainakaan.

Viime viikonloppuna katselin haudalla pientä kaivinkonetta, jolla Eino joskus leikki. Muistin erityisesti erään kesäpäivän, jolloin Eino oli kaksivuotias ja Ilmari pieni vauva, ja olimme kävelyllä. Einon pihalelut olivat mukana vaunujen tavaratilassa, ja pysähdyimme varjoisaan paikkaan, jotta Eino voisi hetken leikkiä. Muistan, miten Eino lastasi havunneulasia kaivinkoneen kauhaan. Muistan vaatteetkin, jotka Einolla oli päällä. Tämä mielikuva lähes elävänä silmieni edessä siinä, missä olikin Einon hauta, ei jostain syystä – liekö aikaa kulunut jo sen verran – aiheuttanut musertavaa surua vaan lähinnä hämmennyksen siitä, miten arvaamatonta elämä todellakin on. Olemme tässä maailmankaikkeudessa ja elämiemme kohtaloissa kaikesta kyvykkyydestämme huolimatta niin kovin pieniä ja avuttomia. Elämä tekee loppujen lopuksi mitä se haluaa, emme me sitä hallitse, vaikka joskus saatamme kuvitellakin niin. Olemme elämän orjia, emme sen isäntiä. Orjalla saattaa mennä pitkään hyvin, jos hän osaa miellyttää isäntäänsä, mutta milloin tahansa isännän oikku saattaa johtaa piiskaamiseen tai kaulan katkaisuun. Elämänhallintaahan opetetaankin, eikä siinä mitään, tässä on hyvä tarkoitus. Mutta valheellista silti on kuvitella, että todella hallitsisimme jotakin. Tämänkin toivon muistavani vanhempana, ennen kuin syyllistän lapseni heidän epätäydellisen elämänsä takia.

Kaikista kokemistani vaikeuksista huolimatta, tai ehkä niiden vuoksi, vanhemmuus tuntuu minusta tällä hetkellä oikein hyvältä. Liiankin hyvältä kai monen ulkopuolisen mielestä, sillä en haluaisi olla juurikaan erossa lapsistani. Voin kuvitella jossain vaiheessa haluavani tehdä työtä kodin ulkopuolella, sillä perhepäivähoitajan toimi ei välttämättä ole ihanteellinen siinä vaiheessa, kun omat lapset ovat kouluikäisiä ja kaipaisivat koulupäivän jälkeen rentoutumista. Mutta minun on vaikea kuvitella, että aidosti haluaisin lähteä vapaa-ajallani jonnekin ilman yhtäkään omaa lasta. Tällaisen myöntäminen tuntuu yhteiskunnassamme kielletyltä. Vaikka kuinka kehuttaisiin sitoutumista lapsiin, niin moitteita tulee siitä, että ”äiti ei huolehdi omasta jaksamisestaan”. En ymmärrä, miten jaksamistani parantaisi biletys tai se, että teen yksin samoja asioita, joita voin tehdä lasten kanssa. Mainittakoon, että joskus teen asioita yksin ja nautin siitä. Esimerkiksi Ilmarin joutuessa tottelemattomuusraivarikierteeseen kesken kauppaan lähdön nautin siitä, että jätän mieheni hoitamaan tilanteen ja suljen oven poikani punajuurenväristen kasvojen edestä. On hetkiä, jolloin lapset eivät ole ihania.

Myöhästynyt äitienpäiväonnittelu kaikille äideille!

Kohti kevättä

2011-03-26T12:38:00.025+02:00

Uusi lumiukko on tehty, kauden viimeisetkin hiihtokilpailut hiihdetty ja korvatulehduksia hoidettu. Katse on nyt kohti kevättä, mihin tiiviisti liittyvät tänä vuonna eduskuntavaalit.

Olen äänestänyt perussuomalaisia eduskuntavaaleissa jo kahdesti. On ollut mielenkiintoista seurata puolueen kannatuksen kasvua: yhtäkkiä en kuulukaan enää marginaaliseen ja hieman omituiseen vähemmistöön, vaan olen aikeissa äänestää puoluetta, jonka vaalien jälkeen ennustetaan kuuluvan suurimpiin. Nyt Timo Soinin saavutettua massojen suosion on suorastaan nostalgista muistella ensimmäistä kertaa, jolloin Soinista kuulin. Silloin eduskuntavaalit 2003 lähestyivät, ja täytin kirjaston tietokoneella muutaman vaalikoneen. Nimi Timo Soini esiintyi useamman listan kärkipäässä, ja otin enemmän selvää Soinista ja hänen ajamastaan politiikasta. En ollut ajatellut lainkaan, että äänestäisin perussuomalaisia, en ollut kovin kiinnostunut koko puolueesta tai uskonut sen ajavan tärkeinä pitämiäni asioita. Otettuani asioista selvää muutin kuitenkin mieleni ja päädyin äänestämään "sitä jotain Timo Soinia". Kuten hyvin tiedetään, Soini pääsi tuolloin eduskuntaan, osittain onnistuneen vaaliliiton avustuksella, ja perussuomalaisten nousu alkoi.

Viime eduskuntavaalien alla in ja cool oli haukkua perussuomalaisten ehdokkaita ja kannattajia rasisteiksi ja natseiksi. Maahanmuuttopolitiikka oli silloin vielä aihe, jota pyrittiin kaikin keinoin hyssyttelemään ja siinä aika hyvin onnistuttiinkin. Perussuomalaiset lisäsivät edustajapaikkojaan, mutta pysyivät pienenä puolueena, ja kannattajajoukkokin lienee vielä tässä vaiheessa ollut melko hajanainen, valtaa pitävien puolueiden tyyliin vaihtelevin tavoin kyllästyneiden ihmisten muodostama ryhmä. Kuitenkin melko pian, vuosien 2007 ja 2008 aikana, pato murtui ja perussuomalaisten kannatus lähti nopeaan nousuun. Vuoden 2008 kunnallisvaalit olivat suuri voitto paitsi puolueelle, myös ja ennen kaikkea maahanmuuttokriittisyydelle. Suhteellisesti melko suuri määrä maahanmuuttopolitiikkaan muutoksia ajavia, kansallismielisiä ehdokkaita valittiin. Maahanmuuttokriittisyys lakkasi olemasta vaiettu aihe.

Nyt perussuomalaisten kannatuksen hipoessa pariakymmentä prosenttia rasisti- ja natsikortteja heilutellaan enää harvoin. Toki vannoutunut suvaitsevaisto jaksaa aihetta edelleen vatvoa, mutta laajalti on myös ymmärretty se, että viidesosaa äänestäjistä ei voi nimittää rasisteiksi ilman asiallisia perusteita. Sen sijaan paniikki perussuomalaisten suosion johdosta on tietenkin yltynyt, ja perussuomalaisten linjan moittiminen tuntuu olevan etenkin sdp:n keskuudessa terapiamuoto. Nyt suosittu moitteiden aihe on väittää perussuomalaisen politiikan pahentavan Suomen velkaantumista. Muiden muassa Jutta Urpilainen on kommentoinut perussuomalaisten vaaliohjelmaa sanomalla, että Soinin tie on Kreikan tie. Perussuomalaisten ohjelma on siis demarien mukaan kallis ja ajaisi Suomen vararikkoon.

Olen vertaillut perussuomalaisten ja sdp:n vaaliohjelmia, enkä ole löytänyt yhtäkään kohtaa, jossa sdp toimisi säästeliäämmin kuin perussuomalaiset. Sosiaaliturva paranisi molemmissa ohjelmissa - sillä erolla, että sdp rajat ylittävän solidaarisuusperiaatteensa velvoittamana antaisi hyvän sosiaaliturvan kaikille muillekin kuin suomalaisille. Kumpikaan puolue ei tässä vaiheessa keventäisi ansioverotusta mutta kiristäisi korkeiden pääomatulojen verottamista. Ehkä Urpilainen ja kumppanit tarkoittavat kalliilla sitä, että perussuomalaiset eivät ajaisi alas Suomen maatalouselinkeinoa? Demarien leipä kasvanee kaupassa, sen verran vähän tuntuu kyseistä puoluetta maatalous kiinnostavan. Tai kentien sdp ylpeilee verotulojen kasvattamisella erilaisten energia- ja ympäristöverojen muodossa? Varmaan toisivatkin lisätuloja, jos oletetaan, että teollisuus säilyisi veronkorotusten jälkeen nykyisellään. Ongelma vain on, että kansainvälisesti katsoen kohtuuttomien verojen määrääminen ilmastonsuojelun nimissä johtaa vain siihen, että tuotanto siirretään maihin, jotka viis veisaavat ympäristönsuojelusta. Siinä sivussa Suomi menettää työpaikkoja sekä verotuloja ja köyhtyy. Perussuomalaisten vaaliohjelmasta löysin tavoitteen Suomen talouden parantamisesta pitkällä tähtäimellä. Ehkä sellainen on myös sdp:n vaaliohjelmassa, mutta kaiken kaikkiaan vaaliohjelman lukeminen kokonaisuudessaan internetissä osoittautui liian suureksi haasteeksi. Kenties tietokoneeni ilmaisi poliittisen kantansa?

Selvä se, vaalien alla kilpailu äänestäjien suosiosta on kovaa, ja houkuttelevin keino parantaa omaa asemaa on moittia muita. Keskinäinen arvostelu kuuluu ilman muuta asiaankin, ja sananvapauden henkeen sisältyy velvollisuus kestää epämukavatkin kommentit. Perustelemattomat jankkaukset hatusta vedetyistä aiheista vain ovat tympeää luettavaa. Mikäli medialta ajoittain unohtuvat hyvän maun rajat, toivottavasti äänestäjät säilyttävät kuitenkin ryhtinsä.

Käy äänestämässä, ja tee se heti ensimmäisenä ennakkoäänestyspäivänä, jos silloin pystyt. Esimerkiksi oma tai lapsen sairastuminen on riittävän ikävää muutenkin, ei kannata tämän lisäksi joutua harmittelemaan sitä, että äänioikeus jäi käyttämättä. Mieti myös, ketä äänestät. Vaalikoneet ovat mainio keino kartoittaa ehdokkaiden näkemyksiä. Kommentit kannattaa lukea ainakin muutaman vaalikoneen antaman listan alkupääläisen osalta.

Omaa ehdokastani ei näissäkään vaaleissa tarvitse hakea kaukaa :)

Lumiukkojen muistolle

2011-02-20T13:30:00.008+02:00

Nyt käytän blogiani kuten päiväkirjaa kuuluukin: vuodatan asiasta, josta läheiseni ovat epäilemättä saaneet kuulla vähintäänkin tarpeekseen ja joka tuskin sen enemmin liikuttaa suurtakaan yleisöä, mutta joka ei kuitenkaan lakkaa vaivaamasta minun mieltäni.

Asumme tiiviissä lähiössä, kuitenkin melko rauhallisessa pienkerrostaloyhtiössä, jossa on hyvin miellyttävä piha-alue. Kesäaikaankin se on mukavasti parkkipaikasta, kadusta ja ohikulkijoista erillään, mutta etenkin runsaslumisena talvena suuri osa pihasta jää niin hyvin suojaan, että siellä saattaa lähes unohtaa ulkomaailman. Koska pihaa eivät talvella käytä muut kuin taloyhtiömme harvat lapsiperheet, piha tuntuu lähes omalta. Tälle viihtyisälle alueelle oli mukavaa tänäkin talvena, viime talven tapaan, tehdä lumiukko heti ensimmäisellä suojasäällä. Teimme yhden ison isilumiukon ja pienen vauvalumiukon. Näytti siltä, että lumiukkojen elämänkaaresta muodostuisi talvisten säiden ansiosta ennätyksellisen pitkä. Kaari kuitenkin katkesi perjantain ja lauantain välisenä yönä hyvin kurjalla tavalla.

Lauantaina Ilmari katseli ulos ikkunasta ja totesi lumiukkojen sulaneen. Minua nauratti, pakkastahan oli parikymmentä astetta. Vilkaisin kuitenkin ulos ja hämmästyksekseni lumiukot todella olivat kadonneet. Vähän ison ukon alaosaa oli vain jäljellä. Menin pihalle ja näin ison ukon vartalon melko lähellä, pää oli myös vieressä rikki potkittuna. Vauvalumiukko löytyi kauempaa pihalta, se oli potkaistu katki vähän kaulan alapuolelta. Ottaen huomioon lumiukkojen, etenkin isomman, koko ja jäinen rakenne, teko oli vaatinut melkoisesti voimaa. Tuskin olisi onnistunut minulta. Juuri ja juuri jaksoin kierittää ison ukon vartalon kauemmas, mistä lapset eivät sitä löytäisi. Kannoin sinne muutkin jäännökset ja peittelin lumella. Lumiukkojen vanhan sijaintipaikan luona näkyi aikuisen miehen talvikenkien jälkiä.

Toki ne olivat vain lumiukkoja. Henkilökohtaisessa elämässäni, puhumattakaan suuremmista kuvioista, pitäisi olla paljon tärkeämpääkin mietittävää kuin kaksi lumesta koottua hahmoa, jotka olisivat joka tapauksessa sulaneet noin puolessatoista kuukaudessa. Jostain syystä tämä tapahtuma kuitenkin mursi minut. Koko pimeän vuodenajan olen jaksanut säilyttää reippaan mielen ja myönteisen ajattelun. Olen nauttinut runsaslumisesta talvesta ja auringon laskiessa keskittynyt kotimme seinien sisäpuolella hehkuvaan valoon ja lämpöön. Juuri sinä lauantaiaamuna, ennen ilkityön havaitsemista, olin herätessäni huomannut, kuinka valoisaa jo on. Ilmarin flunssa tuntui hävinneen yhdessä yössä, ja Viljan korvatulehdus näytti olevan parantumassa. Muutaman jommankumman lapsen osalta itkuisen yön jälkeen olimme taas vaihteeksi kaikki nukkuneet hyvin. Tunsin iloista keveyttä, talvesta selviäminen tuntui helpolta. Muserrus lumiukkojen johdosta kuvastanee sitä, kuinka kovilla aivot ovat pitkän pimeän vuodenajan juuri läpikäyneinä. Tapahtuma oli myös itseni lähelle osuva muistutus siitä sinänsä toki aiemminkin hyvin tiedossani olleesta, erittäin lannistavasta tosiasiasta, että maailmassa, myös Suomessa ja rauhallisillakin alueilla, elää ihmisiä, jotka ovat agressiivisia ja pahantahtoisia.

Jos lumiukot olisivat olleet kadun varressa tai avoimella pihalla, jonka läheisyydessä on runsaasti ohikulkua, teon voisi laittaa humalaisten ja uhoa tirskuvien teinien tilille. Joukossa tyhmyys tiivistyy, hetken päähänpisto ja niin edelleen. Mutta ottaen huomioon lumiukkojen sijainti ja se, että lämpötila oli sinä yönä - 25 astetta, teko on ollut erittäin harkittu. Kukaan ei ole ollut siinä kohdassa sattumalta siihen aikaan. Örveltävän teinijengin mahdollisuuden sulkee pois sekin, että nukuin itse tällä puolella taloa, maan tasalla, heti ikkunan vieressä ja parvekelasit poikkeuksellisesti auki. En ole niin sikeäuninen, ettenkö olisi herännyt, jos paikalta olisi kuulunut yksikin huuto tai edes normaalia puhetta tai naurua. Ilkityö on suunniteltu ja menty yön tultua toteuttamaan, epämukavista olosuhteista huolimatta. Tämä kertoo mielestäni jostakin niin kieroutuneesta ja pahansuovasta mielestä, että en ole hetken vihan kuohahduksen jälkeen kyennyt tuntemaan kuin uuvuttavaa surua. Naapurisopumme on ollut jonkun aikaa huono. Sitä ovat edesauttaneet monet pienet eripurat muun muassa piha-alueen käytön suhteen, ja myönnän, etten itse ole ollut säyseimmästä päästä roskaamisesta ja tupakoinnista nalkuttaessani. Toki kyse ei välttämättä ollut henkilökohtaisesta kostosta, mutta mikäli oli, tekijää voisi melkeinpä kutsua neroksi. Hän onnistui pahoittamaan mieleni perusteellisesti vahingoittamatta kuitenkaan ihmisiä tai omaisuutta rikosoikeudellisessa merkityksessä.

Olen tähän asti ollut oikein tyytyväinen asuinpaikkaamme. Ajoittaiset naapuririidat, silloin tällöin puhjenneet sotatilatkin, ovat mielestäni olleet kestettävissä oleva hinta siitä, että olemme saaneet asua hyvin lähellä lapsiperheelle tarpeellisia palveluja, mutta silti varsin rauhallisesti. Viimeisten seitsemän vuoden aikana on ollut hyvä, että huoltoyhtiö on hoitanut kunnossapidon ja liikenneyhteydet Helsinkiin ovat olleet vaivattomat. Pieni asunto on ollut eduksi kotitöiden määrän (= ei ylettömästi siivottavaa) ja lasten vahtimisen (ovat käytännössä lähes näköpiirissä, tein mitä tahansa) kannalta. Meillä on upea tontti keskellä maaseutua, mutta miljoonavelalliseksi ja kappaleen alkuosassa mainitut edut menettäneeksi perheenäidiksi ryhtyminen ei ole toistaiseksi tuntunut kiireelliseltä. Lumiukkojen pahoinpitelyn jälkeen olin kuitenkin lähes tulkoon valmis nostamaan lapion toiselle ja kuokan toiselle olalle ja kahlaamaan umpihangessa tontillemme perustuskuoppaa kaivamaan. Rakennusblogi siis ehkä myöhemmin luvassa.

Kun katselen paikkaa, jossa lumiukot vielä hetki sitten olivat, mielessäni alkaa väkisinkin pyöriä lause "Kuinka joku saattoi?" Vaikka tietenkin tiedän, että monikin saattaa, ja saattaa paljon pahempaakin. Ainoana valon pilkahduksena asiassa voisi ehkä nähdä sen, että kykyni surra näin voimakkaasti kahta lumiukkoa kertonee, etten ole vaipunut kyynisyyteen. Toisaalta voinee ajatella niinkin, että tällaisen asian murehtiminen on merkki traumatisoituneesta ja huonosti hallinnassa olevasta psyykkeestä. Joka tapauksessa olemme Ilmarin kanssa päättäneet, että heti seuraavan nollakelin tullessa rakennamme, tällä kertaa aivan parvekkeemme viereen, uudet lumiukot niiden tilalle, jotka juoksivat lumiukkomaahan pakoon tuhmia aikuisia.

Näin iloisesti lumiukot hymyilivät loppuun asti. Ilmarin hymy onneksi sammui vain tilapäisesti. Kuva otettu 15.1.

Joulun aikaan

2010-12-22T12:37:00.011+02:00

Jo toisena vuotena peräkkäin olemme saaneet nauttia lumisesta talvesta, ja joulustakin näyttäisi tulevan valkoinen. Perheemme on myös jo toisena vuotena peräkkäin saanut nauttia melko lailla leppoisasta joulun odotuksesta. Koettuani joulun sairaalassa vastasyntyneen Viljan kanssa osaan arvostaa jopa sitä, että saan käydä jouluna Einon haudalla, samoin kuin sitä, että minulla on siellä mukana peräti kaksi elävää lasta.

Itsenäisyyspäivänä ajattelin totuttuun tapaan sitä, miten vaikeista vaiheista kansamme on selvinnyt, miten suuriin ponnistuksiin se on kyennyt. Nyt, rauhan ja yltäkylläisyyden vallitessa, valtion velka kasvaa vuosi vuodelta ja mielenterveysongelmat ovat jo merkittävä syy sairauseläkkeisiin. Jokin menee pieleen. Samalla huoli ympäristön tilasta, saasteista, ilmastonmuutoksesta ja eliölajien sukupuutosta varjostaa moraalin ylläpitämistä yrittävän mahdollisuuksia nähdä ihmiselämä iloisena asiana. Yksilötasolla jokainen voi tehdä viisaaksi katsomansa muutokset vaikkapa vaatimustasoaan vähentämällä tai tiettyjä luonnonsuojelunäkökohtia paremmin huomioimalla, mutta kauhulla seuraan joidenkin päättäjien halua asettaa Suomen valtio lähestulkoon ilmastonmuutoksen ehkäisyn marttyyriksi. Myöskään Itämerta tuskin pelastetaan rikollistamalla suomalaiset kesämökkeilijät tai maalla asuvat, kun tiedetään, että Suomen osuus Itämereen laskevasta jätevesitulvasta on jo nykyisellään hyvin pieni esimerkiksi Venäjään verrattuna.

Meidän jouluumme kuuluu ilman muuta koristeita ja lahjoja. Koko perheemme tietää, että joulupukki valmistaa ja kuljettaa osan lahjoista lapsille, mutta ihmiset auttavat kaikissa työvaiheissa. Siksi lahjoja on myös kaupassa. Omasta puolestani joulupukin tuomat riittäisivät kuitenkin melko pitkälle. Joulun materialistisuuden kauhistelu on kulunutta, mutta kauhistelenpa kuitenkin. Lahjavuoret eivät kuulu jouluumme, ja koristeitakin on suotavaa olla vain hyvän maun rajoissa. Ehdoton ei lienevät ainoastaan vilkkuvat jouluvalot, mutta myös kaikenlaista uutena ostettua muovitavaraa vältetään. Lähettämiemme joulukorttien määrä on kasvanut viime vuosien aikana nollasta vähitellen ylöspäin, mutta ahkerimmasta päästä emme tässä asiassa ole. Ehkä jonain jouluna vielä repäisen ja lähetän joulukortit kaikille, jotka ovat uskollisesti muistaneet meitä jo useina vuosina. Tämän vuoden osalta tyydyn tässä toivottamaan kaikille blogiani lukeville oikein tunnelmallista ja mukavaa joulua. Elämäntilanne voi joskus tehdä joulun hengen luomisen mahdottomaksi, mutta toivon ainakin, että jokaiselle vielä jokin tulevaisuuden joulu suo valoa ja lämpöä kaamokseen.

Vilja 2 vuotta

Ajatuksia muslimielämästä

2010-10-10T21:33:00.008+03:00

Yle esitti alkusyksystä kuusiosaisen sarjan Muslimielämää. Kun nyt lopultakin olen saanut kaikki jaksot katsottua, päätin kirjoittaa sarjasta muutaman kommentin.

Sarjan juoni oli esitellä viidelle tavalliselle suomalaiselle islamia yrittämällä saada heidät elämään kuusi viikkoa mahdollisimman tarkkaan kuin muslimit, Koraanin sääntöjä noudattaen. Heitä opasti kolme muslimia, kaikki epäilemättä ns. hyvän ja maltillisen islamin kannattajia. Sarjan käynnistyessä vain yhdellä oppilaista, Pasilla, tuntui olevan selkeä ennakkoasenne islamiin. Pasi tituleerattiin maahanmuuttovastaiseksi, ja hän teki melko lailla selväksi, ettei islamia ihannoi tai tule ihannoimaan. Muut osallistujat vaikuttivat olevan mukana jokseenkin avoimella mielellä, vaikkakin Antti joutui heti ensimetreillä varsin toivottomaan asemaan homoutensa takia. Sarjaan ei ole valittu kaikkein mallikelpoisimpia kansalaisia. Muslimielämän alkaessa niin viini- kuin viinavalikoimiakin esitellään, olutta kaadetaan viemäriin. Sormuksista päätellen vain Krista on kihloissa tai naimisissa. Kirsikka on yksinhuoltaja, joka strippaa työkseen. Mitä maahanmuuttovastaiseen Pasiin tulee, yhteisistä mielipiteistämme huolimatta minäkin olen valmis toteamaan, että hän on tarpeettoman… sanoisinko hienostelematon. Hän on myös työtön. Kukaan oppilaista ei ole yhteiskunnallisista ongelmista puhumisen ammattilainen, ja tietämättömyys ja aiheesta poikkeaminen haittaavat ajoittain keskustelua. Esiintyy liiallista puheliaisuutta ja liiallista tuppisuuna jököttämistä.

Kolme opettajaa, Haider, Isra ja Anas, edustanevat sitä, mitä islam parhaimmillaan voi olla. Näistä kolmesta ohjelman isäntä Haider näyttäisi ehkä olevan se, jonka kanssa itse mieluiten keskustelisin islamista, mentorit Isra ja Anas onnistuvat antamaan itsestään aika höyrypäisen vaikutelman. Kukaan kolmikosta ei vastaa mielellään henkilökohtaisiin mielipidekysymyksiin. Anasin jokainen vastaus pohjautuu Koraanin säkeisiin, ja Haiderkin väistää ainakin kysymyksen siitä, onko hänen mielestään oikein vaihtaa hedelmätön vaimo uuteen. Isra kiihtyy ja oikoo mutkia, kun Koraanista, Muhammedista tai islamista ylipäänsä esitetään jotain kielteistä. Koraanin sääntöjen kyseenalaistaminen nyky-yhteiskuntaan soveltumattomina tuntuu olevan poissuljettu vaihtoehto, samanlaista en ole havainnut maltillisten kristittyjen suhtautumisessa Raamattuun. Ohjelman oleellisin ongelma on tietysti se, että siinä keskustellaan islamista, ei kulttuureista. Jos jokin kysymys ei muslimeja miellytä, he voivat aina ohittaa sen toteamalla, että siinä tai siinä asiassa on kyse kulttuurista, Koraani ei määrää tällaista (esim. lapsiavioliittoja tai tyttöjen silpomisia). Varmaan onkin näin, mutta totuus vain on, että juuri islamilaisissa maissa esiintyy ongelmallisia (ja kuvottavia) kulttuureja, ja siksi muslimien olisi otettava niihin selkeästi kantaa. Jos ohjelmaa halutaan pitää maahanmuuttokeskustelun pohjana, kulttuurikysymysten erottaminen aiheesta on mahdotonta.

Joitakin tarkennettuja kysymyksiä jäin kaipaamaan. Alle 10-vuotiaiden naimisiin meno ei päässyt halal-listalle, mutta Haider ja kumppanit eivät paljastaneet, minkä ikäinen tyttö sitten heidän mielestään on valmis (järjestettyyn) avioliittoon (huomattavasti itseään vanhemman miehen kanssa). Millainen rangaistus heidän mielestään pitäisi antaa vanhemmille, jotka silvotuttavat tyttärensä? Ehkä kukaan oppilaista ei tullut esittäneeksi juuri näitä kysymyksiä, tai sitten niiden käsittelylle ei ollut tilaa tämän ohjelman puitteissa. Oikeaoppista teurastusta käsiteltäessä Haider kertoo teurastukseen liittyvästä rukouksesta tms., jossa pyydetään Allahilta lupaa teolle, mutta hän jättää mainitsematta, että islam ei hyväksy eläimen tainnuttamista ennen verenlaskua. Sianlihakieltoa seliteltäessä Anas syyllistyy varsinaiseen kömmähdykseen väittäessään, että sika syö samasta paikasta mihin ulostaa. Sikafarmari onneksi saa puheenvuoron ja kumoaa virheellisen käsityksen. Sika on elintavoiltaan hyvin hygieeninen esimerkiksi kanaan verrattuna, ja sianlihahan on tietyissä alkukantaisissa kulttuureissa kielletty lähinnä trikiinivaaran vuoksi. Nykyisten tutkimuskäytäntöjen ansiosta trikiinejä sisältävät ruhot eivät päädy ravinnoksi. Pasin esiintymistaitoja ei yleisesti ottaen voine erityisemmin kehua, mutta sikoja syöttäessään hän kyllä antaa itsestään lupsakan vaikutelman Anasin seisoskellessa jäykkänä sivussa. Kohtauksessa on hilpeä Kukas nyt on ennakkoluuloinen juntti -tunnelma.

Yle tuntien ohjelman tarkoituksena oli vähentää islam-kriittisyyttä ja antaa hyvää kuvaa muslimeista. En usko, että se onnistui. Mikäli ohjelmassa mukana olleet ei-muslimit edustivat keskimääräistä otantaa suomalaisista, olen ilahtunut. Keskimääräiset suomalaiset näyttäisivät omaavan varsin tervehenkiset mieltymykset ja hyvän itsetunnon. Kummankaan sukupuolen edustajat eivät halua pukeutua kaapuihin tai paastota itseään sekopäisiksi. He pitävät naurettavana sitä, ettei yli kaksivuotias saa nähdä vanhempiaan alasti, samoin kuin pukeutumissääntöjen perustelua sillä, että avioliitot hajoavat, jos ihmisille selviää, että omalla puolisolla ei ole maailman paras kroppa. He ovat sitä mieltä, että 12-vuotiaan naittaminen on sairasta ja väärin, ja uskaltavat sanoa sen ääneen. He kehtaavat ottaa puheeksi, että vaikka suurin osa muslimeista ei ole terroristeja, suurin osa terroristeista on kuitenkin muslimeja. Muslimeja jaksaa puolustella ainoastaan kristitty teologi Krista, hän vähän hurahtaakin sarjan loppua kohti mentäessä.

Kokonaisvaikutelmani sarjasta jäi melko myönteiseksi. Mitä siinä ikinä yritetäänkään, lopputulos ei ole hurmoksellinen joukkoaivopesu, vaan pääosin aitojen suomalaisten rehellinen puheenvuoro oman kulttuurimme puolesta. Sarjan esittelyssä islamia tarjotaan parannuskeinoksi suomalaisten juopotteluun, masennukseen ja avioeroihin. Toivottavasti ratkaisuja jatkossa pyritään miettimään omien perinteidemme pohjalta.

Kolme vuotta

2010-07-28T12:57:00.011+03:00

Einon kuolemasta tulee ensi viikolla kuluneeksi kolme vuotta. Se kuulostaa pitkältä ajalta sikäli, että monessa mielessä surutyöni toistaa täsmälleen samaa rataansa kuin ensimmäisinä viikkoina. Kolme vuotta olen vatvonut mielessäni, olisinko voinut jotenkin paremmin auttaa Einoa. En edelleenkään saa rauhaa monilta Einon kuolemaan liittyviltä kysymyksiltä. Voin edelleen mainiosti viettää unettoman yön, jos illalla ennen nukkumaan menoa erehdyn päästämään mieleeni Einon kuolinhetket. Yksi sekunnin murto-osankin vilkaisu vaikkapa Einon hautajaisista otettuihin kuviin riittää siirtämään minut keskelle niitä tunteita, joita kenenkään ei pitäisi joutua tuntemaan, mutta joiden kanssa silloin jouduin elämään.

Einon viimeisten päivien ajatteleminen on minusta edelleen melko pelottavaa ja epämiellyttävää. Päädyn yleensä pohtimaan, oliko Einossa jotain, mikä minun olisi pitänyt huomata, tai sitten yksinkertaisesti suren sitä, että en saa niitä mukavia ja huolettomia päiviä takaisin. Tiedän, että muistojen pitäisi lohduttaa, mutta en vielä täysin ymmärrä tämän lauseen sisältöä. Samalla olen yhä enemmän päätynyt suremaan sitäkin, että suuri osa Einon elämään liittyvistä muistoista ei ole täysin normaaleja pikkupojan kanssa vietetyn ajan muistoja. Einon sairauden takia Eino joutui kärsimään, ja meille vanhemmillekin elämä oli paljon vaikeampaa ja stressaavampaa kuin olisi voinut olla. Tajusin toki jo Einon eläessä, että terveen lapsen kanssa olisi paljon helpompaa, mutta nyt tajuan tämän vieläkin paremmin, koska olen saanut kokea Ilmarin vanhemmuuden. Nyt vasta kunnolla tajuan, että Einon ja Viljan kanssa kokemamme ongelmat ovat terveiden lasten vanhemmille käsittämättömiä. Olen hyvin kiitollinen Ilmarista, hän on minulle todellinen henkireikä, arkeani kannatteleva voima, kanavani normaaliin elämään ja kanssakäymiseen toisten ihmisten kanssa.

Mitä Viljaan tulee, on tietenkin vain odotettava ja seurattava, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olen oppinut nauttimaan hyvistä hetkistä ja luomaan niitä lisää. Keskityn ratkomaan keskeisimpiä arjen pulmia ja arvostan jokaista pientäkin helpotuksen tuovaa muutosta. Välillä virkistyn uskottelemalla itselleni, ettei elämä muutu tästä enää vaikeammaksi. Toisaalta haluan asennoitua niin, etten liikoja mieti tulevaa ja käsittelen ongelmat vasta sitten, kun ne ovat ajankohtaisia, ja näiden kahden filosofian välillä haen jonkinlaista tasapainoa. Joka tapauksessa, Viljan sairaus on monessa mielessä aika vaikeahoitoinen ja toistaiseksi se määrää suurelta osin niin arjen kuin juhlien ja matkojenkin järjestelyistä. On monia niin hirvittäviä sairauksia, etten niiden rinnalla valita mistään, mutta toisaalta on monia sellaisiakin vakavina pidettyjä sairauksia, joihin olisin oikopäätä valmis Viljan sairauden vaihtamaan. Osittain kyseessä voi toki olla ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella –ilmiö, mutta uskon olevani myös oikeassa arvellessani, että jo selkeän ennusteen - ainakin suotuisan sellaisen - olemassaolo sairauden kulkua ja potilaan elämänkaarta koskien keventää mieltä. Me joudumme sietämään niin kovin paljon epätietoisuutta.

Ajoittain pysähdyn kysymään itseltäni, olenko kaiken kokemani seurauksena katkeroitunut. Katkeruus on tunne, jonka en soisi hallitsevan elämääni ja jota en myöskään haluaisi lapsilleni välittää. Haluaisin pystyä näkemään elämän valoisat puolet ja olla tuhlaamatta elämää turhaan kiukutteluun. En halua olla kyyninen ilonpilaaja, jonka parissa toiset ihmiset eivät uskalla kunnolla rentoutua ja pitää hauskaa. Liioin en halua lasteni kasvavan uskomaan, että elämästä nauttiminen on jotenkin väärin ja suu mutrussa kulkevat ovat fiksumpia kuin muut. Periaatteessa olen sitä mieltä, että oli ihminen kokenut mitä hyvänsä, jonkinlainen myönteisyys olisi säilytettävä. Ei kannata päästää ukkospilveä majailemaan pään päälle ja loputtomiin surra sellaista, mille ei mitään voi. Tärkeä askel on oppia olemaan vertaamatta elämäänsä siihen, mitä muut ovat saaneet.” Onni on lähtöisin ihmisestä itsestään” on kulunut lause, mutta totta. Kun keskittyy omaan elämäänsä, kateuskin väistyy. Sille en kuitenkaan voi edelleenkään mitään, että jos joku kuvailee minulle elämän (omansa tai jonkun toisen) raskautta kolmen elävän ja terveen lapsen kanssa tyylillä ”sinähän et tästä voi mitään ymmärtää kun itselläsi on niin helppoa”, muutun häijyksi. Harmittelen huonoa käytöstäni jälkeenpäin, koska pääsääntöisesti ihmiset eivät lausahduksillaan ja tyyleillään tarkoita pahaa, ja, viitaten kappaleen alkuosaan, mieluummin haluaisin olla mukava juttukumppani kuin väisteltävä noita-akka.

Joidenkin Einon kuolemasta seuranneiden tunne-elämän vammojen osalta koen viimeisten kuukausien aikana alkaneeni saada vähän takaisin sitä, mikä oli. Tämä myönteinen muutos on hätkähdyttänyt siinä mielessä, että monia suuria henkisiä haittoja en oikeastaan ole edes pannut merkille ennen kuin nyt, kun ne ovat hieman alkaneet korjaantua. Tuntuu kurjalta tajuta taas menettäneensä jotain, toisaalta on toki mukava huomata, että jotain voi saada takaisinkin, kaikesta huolimatta. Normaalit keskustelut toisten ihmisten kanssa ovat tärkeitä. Nykyisin en yleensä ota Einoa puheeksi tutustuessani uusiin ihmisiin esimerkiksi Ilmarin harrastusten kautta, jos tämän puheenaiheen vain voin sujuvasti välttää. Tyly totuus vain on, että lapsen kuolema ei ole aihe, jolla hankitaan seuraa kotiäitipiireissä. En silti koskaan valehtelisi, että Ilmari on esikoisemme tai että meillä on kaksi lasta, enkä estelisi Ilmaria puhumasta Einosta. Totta kai Eino on vahvasti perheemme elämässä mukana, ja tulee aina olemaan.

Ajankäytöllisistä syistä johtuen blogikirjoitteluni tulee ehkä nykyisestäänkin hieman vähenemään seuraavina kuukausina. Aion kuitenkin jatkossakin avautua silloin tällöin ja epäilemättä edelleen milloin mistäkin aiheesta. Hyvää loppukesää kaikille lukijoille!

"Sinun kanssasi onnemme jaamme, ja iskut kohtalon."

6.8.2007, kotipihallamme.

Lukukokemuksia, osa 2

2010-07-01T12:35:00.015+03:00

Kirja: Puhdistus, kirjoittaja Sofi Oksanen

Sillä perusteella, mitä olen lukenut Sofi Oksasesta henkilönä, meitä näyttäisivät yhdistävän lähinnä ikä ja sukupuoli. Elämäntyylillisistä eroista huolimatta Oksanen on kirjoittanut minua suuresti miellyttävän kirjan. Puhdistus on historiallisesti tarkka ja kiinnostava. Se paljastaa karun totuuden Viron historiasta yrittämättä nähdä Neuvostoliitossa mitään hyvää. Itse neuvostoliittolaista kommunismia halveksivalle kirjan lukeminen on hekumallinen elämys, eikä vähiten siksi, että se on saanut ylistäviä arvosteluja. Helpottavaa, että Neuvostoliittoa saa arvostella ja että ainakaan kaikki sivistyneinä pidetyt ihmiset eivät kavahda isänmaallisuuden kuvaamista myönteisenä ilmiönä. Herää kylläkin kysymys, millaisen arvostelun saisi suomalaisen miehen kirjoittama kirja, jossa kommunistit haisevat ja örmyilevät ja kansallismieliset ovat ahkeria, älykkäitä ja hyväntahtoisia, mutta sitä ei kannattane spekuloida liikaa. Pääasia, että on kirjoitettu ja julkaistu kirja, joka suuntaa demonisoinnin oikeaan osoitteeseen ja antaa oman kansan etujen ja perinteiden puolustamiselle kauniit kasvot. (Huomionarvoista toki on, että nyttemmin WSOY on saanut Sofi Oksasesta tarpeekseen. Julkisuudessa esitetyt syyt välirikkoon vaikuttavat sekavilta.)

Juoneltaan kirja on kiehtova, ettenpä sanoisi nerokas. Henkilöiden taustoista ja kohtaloista paljastetaan riittävästi niin, että oleelliset seikat eivät jää arvailujen varaan (toisin kuin Lostin päätösjaksossa), mutta lukijalle jää tilaa myös omien päätelmien tekoon. Siksi mielenkiinto pysyy yllä. Nykyaikaisen prostituution eli niin sanotun ihmiskaupan ottaminen rinnalla kulkevan tarinan aiheeksi lisää kirjaan jännäri- ja tirkistelyaineksia ja madaltanee lukemisen aloituskynnystä niillä, joista pelkkään raskaaseen historiikkiin tarttuminen tuntuisi liian työläältä. Niiden, jotka alkusivuilla säikähtävät naisnäkökulmaa, ei kannata keskeyttää lukemista, sillä ainakin minun, joka toki olen nainen, mielestäni kirja on suunnattu yhtä lailla miehille kuin naisillekin. Missään nimessä kirja ei ole feministinen, pitää Oksasen aatemaailma sisällään sitten mitä hyvänsä. Miesten kärsimyksiä ja taisteluita ei unohdeta tai väheksytä, vaikka pääpaino onkin kotirintaman tapahtumissa.

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten esi-isiemme elämään paneutuminen on terveellistä nykypäivän itsesäälissä piehtaroijalle. Kokonaisten sukupolvien kärsimykset omassa maassamme ja sen läheisyydessä saavat omat murheet ainakin hetkellisesti tuntumaan hyväksyttävämmiltä ja kestettävissä olevilta. En ole maailman ensimmäinen ihminen, joka on joutunut kokemaan täysin epäansaittua ja kohtuutonta kauhua ja tuskaa, en edes ensimmäisten kymmenen joukossa. Tuen saaminen muilta hirveyksiä kokeneilta ei sekään ollut menneillä vuosikymmenillä välttämättä yhtään yksinkertaisempaa kuin tänä päivänä. Häpeä ja halu vaieta ikävät tapahtumat unohduksiin eivät ole syntyneet minun ikäluokkani elinaikana.

Kriitikot ovat ajoittain esittäneet omia tulkintojaan siitä, mitä kirjan nimi kuvaa. Nimen taustalla ehkä on neuvostovallan päämäärä puhdistaa hallitsemansa alueet kommunismivastaisuudesta, mutta voinee myös ajatella, että kirjan tarkoitus on puhdistaa lukijan mieli. Kirjan lukemisen jälkeen mieli on puhdistunut kaikesta siitä puna-aatetta pokkuroivasta propagandasta, jota meille suomalaisillekin on syötetty. Kirja puhdistaa Neuvostoliiton ihailu –kuonan totuuden päältä. Suosittelen Puhdistusta kaikille yli 15-vuotiaille J.

Ja nyt jännityksellä odotan, onnistunko seuraavaksi poimimaan hyllystä jotakin muuta kuin raastavaa tragediaa.

Lukukokemuksia, osa 1

2010-06-20T13:01:00.018+03:00

Olen viime kuukausien aikana jatkanut vanhaa harrastustani, kirjojen lukemista, muun elämänmenon sallimissa rajoissa. Seuraavaksi kommenttejani kirjoista ja sekalaisia kirjojen herättämiä ajatuksia.

Kirja: Jäähyväiset Einolle, kirjoittaja Johanna Ervast

Kirja on varmasti sydäntä särkevää luettavaa kenelle tahansa. Itse lapsen menettäneelle koskettavimpia saattavat olla hieman eri kohdat kuin sellaiselle, joka saattaa vain kuvitella lapsen kuoleman aiheuttamia tunteita. Pidän kirjan kerronnallisesta ja kronologisesti etenevästä tyylistä, ja ihailen sitä yksityiskohtaisuutta, jolla Ervast on raskaimmatkin vaiheet kuvaillut. Kirjan viimeinen luku, jossa kerrotaan Einon viimeisestä päivästä ennen sairastumista, on hätkähdyttävä, kekseliästä sijoittaa se näin. Ehkä matkin tätä joskus omassa blogissani, toistaiseksi meidän Einomme viimeisten leikkien muistelu on tuntunut minusta vielä vaikeammalta kuin hänen kuolemansa ajatteleminen.

Voimakkaimman samaistumisen tunnen aivan kirjan alkuvaiheessa. Lapselle tapahtuu jotakin kauheaa omassa sängyssä keskellä hiljaista aamuyötä, rauhallinen koti täyttyy hetkessä ensihoitajista ja käsinkosketeltavasta hädästä. Tiedän sen tunteen, että yhtäkkiä, minne vain katsookin, näkee vain edessään sulkeutuvia ovia. On joutunut tilaan, josta on pakko päästä pois, mutta mitään ulospääsyä ei ole.

Ervastin perhettä Einon sairastumista seuranneiden parin viikon aikana koetellut vuoristorata on minulle tuttua lähinnä Einon vastasyntyneisyyskaudelta. Emme alkuun tienneet ollenkaan, millainen sairaus Einolla on. Parhaimmillaan uskoimme, osittain tuttavien ja terveydenhuoltohenkilökunnankin turhan optimististen puheiden perusteella, että vaiva voisi olla jotain hyvin lievää ja helppohoitoistakin. Pahimpia olivat ne hetket, kun Einon hengissä selviäminen oli vaakalaudalla, ensin heti syntymän jälkeen, sitten vielä kahdesti Einon ensimmäisen elinkuukauden aikana sepsiksen yhteydessä. Yhtenä päivänä oltiin iloisia Einon verenpaineiden korjaantumisesta, seuraavana murehdittiin veren suolapitoisuuden kohoamista nesteytyksestä huolimatta. Yhtenä päivänä iloittiin keskuslaskimokatetreiden asentamisen vuoksi, koska ne takasivat Einolle riittävästi suonensisäistä sokeriliuosta, mutta hetken päästä murehdittiin vaikeaa tulehdusta, jonka katetrit olivat mahdollistaneet. Koskaan sairaalaan aamulla tullessa ei tiennyt, mitä kerrottavaa hoitajilla ja lääkäreillä tänään olisi. Se oli pelottavaa, mutta silti sairaalaan oli aina hirveä kiire, teki mieli juosta. Illalla oli vaikea lähteä pois. Viljan syntyessä sairaalassa olivat käytännöt muuttuneet, ja vanhemmat otettiin paremmin huomioon. Sain aina halutessani jäädä Viljan luokse yöksi, sänkykin oli. Olinkin sairaalassa joka toisen yön, joka toisena halusin olla Ilmarin luona.

Se, mitä seurasi, kun Eino Ervastin tila todettiin toivottomaksi ja aktiivisesta hoidosta luovuttiin, on kauhutarina, jollaista ei haluaisi uskoa tosielämässä tapahtuvan. Olisi naiivia väittää, että voin kuvitella, miltä äidistä tällaisessa tilanteessa tuntuu, mutta ainakin jossain määrin voin ymmärtää äidin alkukantaisen tarpeen saada huolehtia lapsensa ravitsemuksesta. Sairaalalääkärien huonot hoitopäätökset suututtavat, ja lukiessa harmittaa vanhempien puolesta. Huomaan toivovani, että Ervastit osaisivat tehdä sen, mitä itse en ole osannut. Olen usein ollut sitä mieltä, että Einoa tai Viljaa tulisi hoitaa eri tavalla kuin sairaalassa hoidetaan, mutta olen silti ollut huono ilmaisemaan mielipidettäni kovin napakasti. Lapsen sairastuminen ja sairaalaympäristöön joutuminen on kai jotenkin liian hämmentävää, sellaisellekin, jolla on itsellään ammatillisesti lääketieteeseen tai terveydenhuoltoon liittyvä tausta. Luulen ainakin omalla kohdallani, että kyse on jonkinlaisesta alitajuisesta sairaalapelosta. Tulee tunne, että jos on liian hankala, niin sairaala jotenkin ”kostaa”. Kun on hoitohenkilökunnan armoilla, tuntuu, että on oltava mukava, ikään kuin muuten ei saisi hyvää hoitoa. Ehkä mukana on myös halua uskoa, että sairaalalääkärit ovat guruja, jotka aina tietävät, miten tulee toimia. Se olisi niin ihanaa. Vanhempien pitäisi kuitenkin aina muistaa, että he ovat sairaalassakin lapsensa parhaita puolustajia. Muillehan lapsen hoito on kuitenkin loppujen lopuksi vain työtä, ja niin sen pitää ollakin. Lääkärillä ei voi olla koko ajan sydän täysillä mukana jokaisen potilaan kanssa, koska se uuvuttaisi.

Eino Ervast sairastui 20.3.2005. Meille se oli hyvä päivä. Takana oli rankka, lähes kahden viikon sairaalajakso. Eino oli sairastanut peräkkäin kaksi kovaa vatsatautia, joista toinen tartunta oli tullut sairaalassa ensimmäistä vatsatautia hoidettaessa. Eino oli lähes kymmenenkuinen ja painoi alle seitsemän kiloa. Hänen vauva-aikansa oli vatsatauteihin astikin ollut ongelmallinen. Tuona sunnuntaina pääsimme kuitenkin Lastenklinikalta kotiin, ja siitä alkoi elämässämme mukavampi jakso. Pahimmat alkuvaikeudet jäivät taakse. Pääsiäisen aikaan nautin koko perheen kyläilyistä kunnolla ensimmäistä kertaa Einon syntymän jälkeen. Eino alkoi vihdoin nostaa itseään käsivarsien varaan lattialla ollessaan ja kääntyillä, vähitellen myös ryömiä taaksepäin. Hän kasvoi mukavasti. Einon vointi oli niin hyvä, että olin vähän yllättynyt, kun Einolla huhtikuussa todettiin krooniset liimakorvat, mutta emme tätä murehtineet, koska hoito olisi yksinkertainen. Einon korvat putkitettiin 20.5. Olimme koko sen perjantain Lastenklinikan osasto kuudella. Jouduimme odottamaan toimenpiteeseen pääsyä, ja vietin Einon kanssa aikaa osaston leikkihuoneessa. Siellä oli yksi toinen äiti, vantteran ja kaikin puolin terveen oloisen puolitoistavuotiaan kanssa. Juttelimme äidin kanssa niitä näitä. Kerroin Einon sairaudesta ja siitä seuranneista kehitysviiveistä ja muista ongelmista. Äiti oli aika hämmentynyt ja kommentoi sillä tavoin kuin terveiden lasten vanhemmat yleensä näitä asioita kommentoivat. Muistan tunteneeni hyvin sujuneesta keväästä huolimatta itsesääliä, ajattelin, että olemme tosi epäonninen perhe, kun edes Lastenklinikalta ei löydy yhtä sairaita kuin meidän Eino. En aavistanut, että vain muutaman huoneen päässä toinen pieni Eino-poika valmistautui kuolemaan monen hirvittävän viikon päätteeksi.

Einon ollessa leikkausosastolla tein kävelylenkin sairaalan lähiympäristössä, rannalla ja Sibelius-puistossa. Tuntui taas hyvältä. Päivä oli kaunis ja täynnä elämää. Iloitsin siitä, että edessä olisi todennäköisesti mukava kesä. Eino voi toimenpiteen jälkeen hyvin ja illalla lähdimme yhdessä kotiin. Kaksi päivää myöhemmin, sunnuntaina, Eino oppi ryömimään eteenpäin. Saimme viettää kaksi vuotta ja kaksi ja puoli kuukautta elämän kulta-aikaa, sitten oli meidän vuoromme järjestää esikoispoikamme hautajaiset.

Ihmiset ovat erilaisia, samoin lapsensa menettäneet ihmiset. Onkin hämmästyttävää huomata toisten lapsensa menettäneiden tarinoita lukiessa, miten samankaltaisin lausein me kuvaamme tunteitamme ja ajatuksiamme. Erot näkyvät käytännön asioissa, siinä, miten lapsi hyvästellään ja miten haudataan. Me olimme varmaan vähän poikkeuksellisia vanhempia, kun emme pukeneet Einoa omiin vaatteisiin emmekä laittaneet leluja hänen mukaansa. Ajatus oli ilman muuta kaunis ja houkutteleva, mutta tiedostin liian hyvin, että nämä esineet vain maatuisivat mullassa. Asiaan varmaankin vaikutti sekin, että meillä oli jo pikkuveli vaatteita ja leluja odottamassa. Ajattelin, että Eino varmasti toivoisi Ilmarin perivän tavaransa, ja oli kuoleman jälkeistä elämää tai ei, Eino ei enää tarvitsisi maallista lohduketta. Ainoa Einon mukaan laitettu tavara oli kaulakoru, jonka Eino oli saanut lahjaksi nimenantopäivänä. Minulle on ollut hirveän tärkeää nähdä Einon eniten käyttämien vaatteiden ja rakkaimpien lelujen olevan käytössä edelleen. Einon uninalle on nyt Viljan uninalle, ja Viljakin on joutunut käyttämään joitakin sinisiä vaatteita. Einon käyttämistä vaatteista luopuminen on ollut paljon vaikeampaa kuin sellaisista, joita vain Ilmari on käyttänyt, joten kyse ei tosiaan ole normaalista lasten kasvun aiheuttamasta haikeudesta. Mistään ei ole luovuttu siksi, että siihen liittyisi liian surullisia muistoja. Sänky, jossa Eino kuoli, on edelleen Ilmarin käytössä, jopa samat lakanatkin. Käyttökelpoinen tavara on käyttökelpoista tavaraa, ja liittyyhän sitä paitsi kaikkeen hyviäkin muistoja. Ehkä kyse on osittain myös halusta kohdata pelkoja, siinä uskossa, että ne muuttuisivat vähän lievemmiksi.

Siinä missä toiselle ajatus lapsen arkkuhautaamisesta voi olla mahdoton, minulle tuhkaus oli vaihtoehtona poissuljettu. Halusin Einon itse valitsemallemme ja hoitamallemme hautapaikalle mahdollisimman täydellisenä ja mahdollisimman nopeasti. Halusin, että juuri Einon maatuvasta ruumiista lähtöisin olevat molekyylit ravitsevat haudalle istuttamiani kukkia ja mullassa touhuavia pikku matosia. Minut saa kyllä tuhkata, mutta Einoa ei saanut. Vaikkemme laittaneet Einon arkkuun leluja, haudalle veimme heti pienen kuorma-auton, ja joka toinen kesä olemme laittaneet haudalle pienen veneen vesialtaaseen. Nämä lelut eivät ole olleet pelkästään viemisiä Einolle, vaan ne ovat myös ilahduttaneet haudalla käyviä pikkuvieraita (tosin tässä sairaassa maailmassa lelut olisivat ilman muuta paremmin turvassa maan alla, ks. kuvateksti). Todettakoon lopuksi, että oman lapsen hautaamiskäytännöissä ei tarvitse olla looginen tai miettiä, mitä muut ajattelevat. Tehtävä on joka tapauksessa riittävän kurja.

Kuva otettu 20.6.2010. Haudalla aiemmin olleelle kuorma-autolle joku ohikulkija oli ilmeisesti keksinyt paremman käyttötarkoituksen.

Nukkumisia ja heräämisiä

2010-05-11T13:33:00.020+03:00

Jo viime kesän lopulla päiväunista luopunut Ilmari on talven ja kevään aikana oppinut tunnistamaan hyvin levon tarpeensa, ja poikkeuksellisen aikaisin herättyään Ilmari kömpii oma-aloitteisesti sängyllemme Viljan päiväuniaikaan ja käy nukkumaan. Sattuipa taas eräänä päivänä tällainen hetki, ja uni maistui herralle niin hyvin, että Vilja ehti herätä ensimmäisenä. Uteliaana pikkuneiti konttasi outoa näkyä katsomaan.

Nukkuva isoveli oli mitä ilmeisimmin pienin silmissä hyvin hullunkurinen näky. Vilja hihitteli ja koetteli pötköttäjää sormillaan. Ilmari nukkui sikeästi eikä herännyt tutkimukseen. Aikansa ihmeteltyään Vilja ryhtyi puuhailemaan muuta, mutta piti koko ajan silmällä veljeään, ja kun tämä alkoi hieman liikahdella ja äännellä, ampaisi pikkusisko paikalle riemusta hullaantuneena. Voi sitä kikatusta ja kiljahtelua. Hymy levisi korvasta korvaan, silmät olivat sikkuralla. Nukkuva isoveli oli ollut hauska, mutta herännyt oli selvästi vielä hauskempi.

Ilmari, joka tuolloin oli melko saman ikäinen kuin Vilja nyt, ei koskaan nähnyt Einoa kuolleena kovin läheltä. Itse asiassa Ilmari käytännöllisesti katsoen unohdettiin nyyhkyttämään toiseen huoneeseen meidän vanhempien yrittäessä turhaan herättää henkiin esikoistamme, ja kun lopulta hain surkean pikkumiehen luoksemme, hän keskittyi niin hylkäämiskokemuksensa purkamiseen, ettei tainnut juuri huomata, mitä huoneessa tapahtui. Kai hän olisi suhtautunut Einoon kuin nukkuvaan, varmaan olisi koetellut pikku käsillään ja ehkä hihitellytkin, maailman pahuudesta tietämätöntä ihanaa hihitystään.

Reilun kahden ja puolen vuoden aikana kuollut isoveli on muodostunut Ilmarille sen verran itsestäänselvyydeksi, ettei asia nyt kyselyiässäkään ole jatkuvasti tapetilla. Haudalla käyminen on mukava isin tai koko perheen kanssa tehty ”retki”, ja valokuvat vaaleatukkaisesta pojasta ovat kodin tavaroita siinä missä pöydät ja tuolitkin. Silloin tällöin Ilmari saattaa kysäistä, missä se Eino nyt on tai minkä värisiä enkelit ovat, aivan valkoisia vaiko kenties harmaanvalkoisia. Mutta sitten siirrytään taas luontevasti muihin aiheisiin. Tämä on saanut minut miettimään, kuinka paljon Einosta on reilua puhua Ilmarille. Kun kerron Ilmarille, mitä kaikkea hauskaa hän puuhaili isoveli Einon kanssa ollessaan vuoden ikäinen, seuraa poikkeuksetta harmistunut, jopa itkuinen toivomus siitä, että Eino tulisi taas meille leikkimään. Onko reilua herättää Ilmarissa surua, jota hän ei ole koskaan kunnolla joutunut kokemaan? Kun kerron veljesten ihanista yhteisistä ajoista, teenkö sen enemmän itseni vai Ilmarin vuoksi? Onko oikein kiusata Ilmaria sillä tiedolla, että hänellä olisi leikkikaverina upea isoveli, jos tämä ei olisi joutunut lähtemään enkelten kotiin jostain tuntemattomasta syystä jo pienenä?

Karujen kysymysten keskellä lohtua antaa se, että pikku Viljasta on Ilmarille jo paljon seuraa. Olemme saaneet vähän takaisin sitä, minkä menetimme. Erilaisena, mutta kuitenkin jo melko siedettävänä arkena.

Eino ja Ilmari koti-pihalla 10.5.2007

Pääsiäisperinteitä

2010-04-07T12:42:00.011+03:00

Pidän juhlapyhiin liittyvistä perinteistä, ja inhoan niiden ylianalysointia. Voi olla ihan mukava miettiä välillä, mistä tietyt perinteet juontavat juurensa, mutta jos joku asia on mukava perinne, ei sen historialliseen taustaan kannattaisi minusta liikaa takertua.

Ikävintä on, kun perinteet joutuvat uskontojen miinakenttään. Pelkkä jonkin tietyn uskonnon loukkaaminen ei mielestäni saisi ikinä olla peruste millekään – jossakin asiassa siis olen vapaa-ajattelijoiden kanssa samaa mieltä. Viime vuosien aikana muslimit ja heidän tukijansa ovat kunnostautuneet loukkaantumisissa, mutta tämän pääsiäisen alla osoitti kykynsä myös ortodoksien arkkipiispa Leo marisemalla lapsinoitien hirvittävyydestä. Asiasta käydyissä keskusteluissa tuotiin esille muun muassa se, että noidat eivät alun perin liity virpomisperinteeseen, ja siten noita-asuista palmusunnuntaina voitaisiin ja pitäisi luopua.

Hyvä tavaton, sanon minä. Jonkinlaiseen noita-asuun pukeutuminen on kuulunut virpomiseen niin pitkään, että väliäkö sillä, onko se aivan alkuperäistä virpomisperinnettä vai ei? Pakko ei ole pukeutua, mutta useimmat pukeutuvat niin, ja asiasta loukkaantuminen on sanalla sanoen tyhmää. Juuri tällaisilla tempauksilla arkkipiispat erottavat kirkkoa kansasta ja antavat koko kirkosta luotaantyöntävän kuvan. Kristinuskoa on käännytyksen alusta alkaen juurrutettu pakanakansaan vain tekemällä kompromisseja, eli esimerkiksi sijoittamalla kristilliset juhlat kalenterissa vanhojen pakanajuhlien paikalle ja antamalla kansan liittää juhliin runsaasti pakanallisia ainesosia. Ei se muuten uppoaisi. Kysymys siitä, miksi muslimeja ei saa loukata mutta kristittyjä saa, on sinänsä oikein hyvä, mutta omien naurettavien loukkaantumisaiheiden keksiminen ei ole pohja järkevälle keskustelulle aiheesta.

Hyvin uskovaisetkin suomalaiset pitävät oman kokemukseni mukaan yleensä myös suomalaisia pakanaperinteitä tärkeinä, eikä tässä mielestäni ole mitään kaksinaamaista. Kulttuuriin voi lisätä uutta tarvitsematta luopua vanhasta. Hienoa, että monet osaavat tehdä niin. Kun ei nuole pilkkua, pääsee parhaisiin tuloksiin. Arkkipiispojen (ja muslimien) kannattaisi muistaa tämä. Alueemme seurakunnan päiväkerhossa koristeltiin palmusunnuntaita edeltävällä kerhokerralla pajunoksia, enkä kuullut ohjaajien markkinoivan noita-asukieltoa. Tässä yksi esimerkki siitä, miten syntyy asenneilmapiiri, joka saa minutkin osallistumaan mielelläni lasteni kanssa seurakunnan toimintaan. Ruohonjuuritasolla kirkko on kaukana arkkipiispoista, onneksi.

Omiin pääsiäisajan perinteisiimme kuuluu virpomisen lisäksi rairuohon kasvattaminen, tipukoristeet ja mämmin sekä melko runsas suklaankin syöminen. Pääsiäiskukko munii sunnuntaiaamuna lapsille yllätyksen. Usein vietämme pääsiäisen mökillä, mutta tämän edellytyksenä on pääsiäisen ajoittuminen selvästi huhtikuun puolelle, tai aikainen kevät. Tänä vuonna pääsiäinen tuli turhan aikaisin kesämökkikauden avausta ajatellen. Einolle veimme kynttilöiden lisäksi narsisseja, mistä myös näyttää muodostuneen perheemme pääsiäisperinne. Toivottavasti pieni enkelimme iloitsi yhtä paljon kuin pikkuveli omista pääsiäisyllätyksistään.

Keväthangilla

2010-03-15T12:27:00.019+02:00

En kuulu niihin ihmisiin, jotka hokevat koko talven ajan, kuinka kurjaa ja inhottavaa kyseisenä vuodenaikana on. Liioin en ala helmikuussa känistä, että saisivat lumet sulaa jo ja tulisi jo lämmin. On selvää, että kesä on monin tavoin paljon helpompi ja miellyttävämpi vuodenaika kuin talvi, turha sitä on jankuttaa. Ilman kesää planeetallamme ei edes olisi monisoluista elämää. Kuitenkin, talvella on ollut merkittävä osuus suomalaisten historiassa, ja erittäin myönteisessä mielessä.

Pitkä ja kylmä talvi pakottaa eliölajit kehittymään. Heikkojen karsiutuminen tuntuu nykynäkökulmasta julmalta, mutta vain se – raaka evoluutio – on mahdollistanut sellaiset upeat elämänmuodot, joita Suomen oloissa asustelee. En ole pahoillani siitä, että tämä talvi on ollut eläimille kova. Tämä talvi on monille kantasuomalaisille lajeille ollut tilaisuus jalostua. Tulokaslajit ovat toki kärsineet aidostikin, mutta voiko esimerkiksi sitä, että Etelä-Suomen rusakkokanta on osittain korvautunut metsäjäniksellä, pitää vahinkona? Sitä en kritisoi, että tiettyjä osittain vasta viime vuosina levinneitä lajeja autetaan ruokinta- ja suojapaikkoja järjestämällä. Katson asian olevan metsästysseurojen päätettävissä, niin kauan kun tulokaslajit eivät pelkällä olemassaolollaan uhkaa alkuperäislajeja.

Nykyihminen ei pitkälle pötkisi yksin talviseen metsään jätettynä, eikä tarvitsekaan. Kivikaudellakin talvesta selviytyminen vaati yhteisön tuen, sekä tietysti lapsuuden aikana saadut opit. Joka tapauksessa kivikaudella talvi teki ihmistenkin parissa armotonta ja tärkeää työtä. Vahvalla ja terveellä keholla oli suuri merkitys, mutta ihmiselle kaikkein oleellisin sopeutuma oli kekseliäisyys. Ilman talvea tieteemme ja teknologiamme eivät olisi maailman huipputasoa. Ilman talvea Eino tuskin olisi saanut elää edes kolmea vuotta, eikä Vilja tähänastista elämäänsä.

Arkielämän kannalta talvi tuo haasteita, nykyaikaisen infrastruktuurinkin puitteissa. Talvi tuo kuitenkin mukavaakin vaihtelua kesäpuuhiin. Ripulijuomien sekoittamisen, korvatippojen pusertelun, nenien niistämisen ja yöllisten yskänlääkkeen kuljetusten lisäksi voi esimerkiksi kiipeillä lumikasoissa, hiihtää, laskea pulkkamäkeä ja tehdä lumiukkoja. Ja nauttia lumisateen ja lumisen maiseman kauneudesta.

Suru, joka ei vanhene

2010-02-15T12:47:00.017+02:00

Viime aikoina ne, jotka ovat vasta nyt kuulleet perheemme yhden lapsen kuolleen, eivät yleensä ole suoraan ilmaisseet osanottoaan, käyttämällä siis esimerkiksi lausetta ”otan osaa” tai muuta vastaavaa. He ovat toki ilmaisseet ymmärtävänsä, että olemme kokeneet suuren menetyksen ja varmasti suremme vieläkin, mutta tietyssä mielessä Einon kuolema uutisena on vanhentunut.

Olen miettinyt, miltä tuoreeseen tilanteeseen tarkoitettu osanotto korvissani nyt kuulostaisi, ja tullut siihen tulokseen, että sen haluaisin kuulla kaikkein mieluiten. Se osoittaisi sanojan ymmärtävän, että lapsen kuolema on eri asia kuin esimerkiksi isovanhemman, vanhemman tai muun rakkaan jotakuinkin vuorollaan toteutunut poistuminen. Oletettavasti useimmat ymmärtävätkin, mutta häkeltyvät tilanteesta – eihän heillä ole ollut aikaa syväanalysoida aihetta aivan samaan tapaan kuin minulla. Minä tiedän liian hyvin, että lapsen kuolema ei vanhene.

Se muistuttaa säännöllisesti painajaisissa, jotka ovat karumpia kuin normaalit vanhemmuuden pelkoihin liittyvät. Näinhän minä ennen Einon kuolemaakin joskus painajaisia, joissa jommallekummalle lapselleni uhkasi käydä jotakin ikävää. Mutta en nähnyt painajaisia, joissa tuijotan lapseni ruumista tietäen, etten voi enää tehdä mitään, mikä lasta auttaisi. Uutuutena on toisaalta tullut painajaisia, joissa unessa elottomana näyttäytynyt lapsi todellisuudessa voikin hyvin. Painajaiset, joista on mahdollista herätä, eivät ole pahoja.

Valvetilassa se, että surun kanssa pystyy elämään, merkitsee minulle lähinnä taitoa olla ajattelematta kaiken aikaa pahimpiin seikkoihin liittyviä yksityiskohtia. Jos annan itseni ajatella Einon kasvoja, joita en enää ikinä kosketa ja joilta en enää saa pyyhkiä yhtäkään kyyneltä, tunnen surun aivan yhtä viiltävänä kuin kaksi ja puoli vuotta sitten. Muistan vielä tarkalleen, miltä Einon hiukset ja iho tuntuivat, ja samalla kun muisto satuttaa, pelkään sitä, että jonain päivänä en enää muista.

Nelivuotisuhman karkeuttama Ilmari on haastanut minut arvioimaan, pystynkö elämään jokaisen päivän sellaisella asenteella, että lapseni saattaa kuolla seuraavana yönä. No, en pysty. Lähes päivittäin tulee kasvatustilanteiden tuoksinassa hetkiä, joista soimaisin itseäni kuukausikausia, jos Ilmari kuolisi. Silloin olisin vakuuttunut siitä, että neljävuotias on täydellinen pikkuihminen, jonka kaikilla teoilla ja valinnoilla on puhtaan hyveellinen tarkoitus. Se, että kaikki heikot hetket on mahdollista unohtaa ja korvata paremmilla, on ylellisyyttä, josta saatoin Einon kuoltua vain haaveilla.

Lumi peittona 31.1.2010

2010-01-19T13:18:00.010+02:00

Äskettäin huomasin olevani - pelottavaa kyllä - jälleen samaa mieltä pääministerimme kanssa, tällä kertaa suomalaisen korkeakouluopiskelun maksuttomuuteen liittyvässä asiassa. Aihetta käsittelevä uutinen toi muistoja mieleeni, ja innostuin kaivelemaan leikekirjaamme. Alla kirjoitukseni Ylioppilaslehden mielipidesivulla vuonna 2002:

"Koulutus hyvää kehitysapua

Juha Merimaa päivitteli kirjoituksessaan Ylioppilaslehdessä 6/02 ulkomaisten opiskelijoiden toivotonta asemaa Suomen työmarkkinoilla. Lähtökohtana asian tarkasteluun oli sen tarkoituksettomuus, että ulkomaalainen hankkii Suomessa koulutuksen ja palaa sitten kotimaahansa hyödyntämään sitä. Otsikko kirjoitukselle olikin osuvasti "Kotimatka uhkaa opintonsa päättäviä ulkomaalaisia".

Kuvaako kirjoituksen oheen painettu piirros t-paidasta tekstillä I graduated in Finland and all I got was this lousy t-shirt keskimääräisen ulkomaalaisen opiskelijan suhtautumista Suomessa saatuun koulutukseen? Jos näin on, lienee joko opiskelijoiden suhtautumisessa tai keskimääräisessä suomalaisessa koulutuksessa jotakin pahasti vialla. Koulutuksen olisi kaiketi tarkoitus tarjota ennen kaikkea tietoa ja osaamista. Tiedon ja osaamisen soveltaminen on mahdollista Suomen ulkopuolellakin, joten kannattaako kotimatkaa pitää uhkana?

Voi olla, että Suomessa tulee olemaan ainakin hetkellisesti pulaa työntekijöistä suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle. Onko niin sanotuilla hyvinvointivaltioilla kuitenkaan edes moraalista oikeutta houkutella niitä harvoja kehitysmaiden asukkaita, jotka hankkimansa koulutuksen avulla voisivat edistää maansa kehittymistä, pysymään poissa kotimaistaan?

Ilman koulutettuja työntekijöitä kehitysmaat eivät pysty parantamaan olojaan. Kaikkia kehitysmaiden asukkaita emme voi majoittaa, joten eikö järkevää ulkomaalaispolitiikkaa ainakin kehitysmaiden osalta olisi tarjota koulutusta edellyttäen, että oppia ulkomailta hakeneet palaavat valmistuttuaan kotimaihinsa töihin?"

Olen samaa mieltä itseni kanssa. Kannatan kuitenkin korkeakouluopiskelun maksullisuutta ulkomaalaisille, sillä käytännössähän nykyisellään opetuksen tarjoaminen ilmaiseksi ei toimi kehitysapuna tarkoittamassani mielessä. Myönnän myös, että kirjoitukseni perimmäinen innoittaja ei ehkä ollut aito huoli kehitysmaiden puolesta, vaan ainakin osittain halusin tuoda esille niin sanotusti suvaitsevina itseään pitävien ihmisten kaksinaismoralismia ulkomaalaisiin liittyviä ongelmia käsiteltäessä.

Nyt kahdeksan vuotta myöhemmin voin ottaa uudelleen kantaa Suomea uhkaavaan työvoimapulaankin. Suurten ikäluokkien eläköityminen on jo alkanut, ja työttömiä riittää. Tämä ei tietenkään, valitettavasti, tarkoita sitä, että suomalainen yhteiskunta olisi huolia vailla, mutta joka tapauksessa mitään sen tyyppistä työvoimapulaa, joka olisi helposti paikattavissa ulkomaalaisia opiskelijoita houkuttelemalla, emme tule kokemaan.

Mitä Ylioppilaslehteen yleisellä tasolla tulee, myönteistä palautettakin voin omien kokemusteni perusteella antaa. Vaikkakin lehti ainakin vuosituhannen alussa edusti yleisesti ottaen varsin erilaista ideologiaa kuin omani, lehden silloinen toimitus ansaitsee kiitokset monipuolisesta mielipidesivujen koostumuksesta. Jokainen minun lähettämäni kirjoitus julkaistiin, vaikka kirjoituksissani poikkeuksetta arvostelin lehden varsinaisia artikkeleita.

Raikas talvisää jatkukoon!

Joulutunnelmissa

2009-12-29T13:24:00.005+02:00

Joulu on tänä vuonna vietetty perheessämme melko toimintapainotteisesti ja kaiketi aika lailla normaalisti. Kovin kummoisesti ei hiljentymiselle ole ollut tilaisuuksia, mikä on sopinut minulle ihan hyvin. Olemme puuhailleet yhdessä ja tehneet jouluisia asioita. Voinee sanoa, että perheemme joulu on ollut jopa onnellinen, todennäköisesti onnellisempi kuin monessa muussa perheessä.

Ilmari on ollut joulukuvioista jo kovin innoissaan. Joulupukki oli odotettu vieras, joka sai reippaan ja kunnioittavan vastaanoton. Vielä ei Ilmari kiinnittänyt huomiota siihen, että isi ei ollut ottamassa pukkia vastaan. Myöskään kuusivuotias Lauri-serkku ei ihmetellyt yhden seurueen jäsenen puuttumista, mutta loppuillasta totesi kyllä, että meillä kävi joulupukin apulainen, koska joulupukki ei ole niin nuori. Hautausmaalla käyminen taisi olla Ilmarille lähinnä hauska ohjelmanumero lumikasoissa kiipeilemisineen.

Sen kuvitteleminen, millainen osa Einolla perheessämme tällä hetkellä olisi, jos hän vielä eläisi, alkaa olla mahdotonta, enkä sitä enää juuri ajattelekaan. Tähän ehkä vaikuttaa hieman se, että perheemme kolmesta lapsesta kaksi on ollut erityislapsia, jotka ovat osittain kehittyneet keskimääräisessä aikataulussa ja eläneet tavallista elämää, mutta joilla joidenkin asioiden osalta on ollut suuria poikkeamia normaalista, koskien sekä eräiden asioiden oppimista että tiettyjen ulkoisten ominaisuuksien kehittymistä. Olen tottunut ottamaan lasten uudet taidot ja muut muutokset vastaan silloin ja sellaisina kuin ne tulevat. En siis yleensäkään kauheasti ajattele, että sitten kahden vuoden kuluttua lapsemme tekevät sitä tai tätä, kolmen vuoden kuluttua sellaista ja tällaista ja neljän vuoden kuluttua noin ja näin. Se liittyy enemmän erityislapsivanhemmuuteen kuin siihen, että yksi lapsistamme on kuollut. Saatan aivan hyvin lohkaista, että Ilmari/Vilja aloittaa koulun saman vuonna kuin tuo tai tämä tuttavaperheen lapsi, tai jotakin muuta vastaavaa puhtaasti todennäköisyyteen perustuvaa. Mutta sen tarkempia kuvitelmia en yleensä päässäni hahmottele, sitä ei vain tule harrastettua ja tämä on vuosien varrella muokkautunut tapa.

Mieltäni piinaa kuitenkin edelleen suuri suru siitä, mitä kaikkea Einolta yksilönä jäi kokematta, tai mitä hän ehti kokea aivan liian vähän. Hän oli kuollessaan niin kovin pieni, ja kuitenkin jo niin iso, että oli ehtinyt saada esimakua siitä, mitä kaikkea hauskaa elämällä on annettavana. Olen varma siitä, että Eino olisi nauttinut joulusta, niin tänä vuonna kuin kahtena edellisenäkin. En tiedä eikä minulla ole tarvetta arvailla, olisiko Eino edelleenkään pystynyt syömään jouluruokia tai laulamaan joululauluja niin, että ulkopuolisetkin olisivat saaneet sanoista selvää, mutta tiedän, että hänen silmänsä olisivat loistaneet riemusta hänen nähdessään joulukuusen ja joulukoristeet. Hän olisi pitänyt mielellään tonttulakkia ja leikkinyt lahjoilla sisarusten kanssa. Näiden ajatusten seurassa joulu on suomastaan ilosta huolimatta edelleen myös pienimuotoinen selviytymistaistelu, ja ehkä tulee aina olemaan. Joka tapauksessa, toivotan lukijoilleni rauhallista, ehkä iloistakin, jäljellä olevaa joulunaikaa.

Vilja 1 v

2009-12-23T13:48:00.008+02:00

Vilja (kuvassa keskellä) kiittää syntymäpäiväonnitteluista.

Itsenäisyyspäivätervehdys

2009-12-06T12:28:00.003+02:00

Pidän itsenäisyyspäivästä, monestakin syystä. Ensinnäkin, olen iloinen siitä, että voimme ylipäänsä moista juhlaa viettää. Toisekseen, itsenäisyyspäivä on ajankohta, jolloin valtiomme johtajienkin on esitettävä ainakin sanahelinän muodossa syvällisiä pohdintoja sen suhteen, mitä itsenäisyys Suomelle merkitsee ja miksi se on hienoa. Kenties jokunen muukin suomalainen innostuu ajattelemaan asiaa.

Itsenäisyyden merkityksen pohtiminen on EU-aikana erittäin oleellista. Vähitellen Suomen päätäntävalta lipuu EU:lle, joka on käytännössä yhtä kuin suuret jäsenvaltionsa. Herää kysymys siitä, mikä erottaa EU:n Neuvostoliitosta jäsenmaidensa alamaisuuden suhteen. Meidät ajoi EU:n hoteisiin pelko siitä, että pieni maa ei pärjää taloudellisesti ilman vahvaa kaupallista yhteistyötä, ja tuo sama pelko on estänyt Suomen johtavia poliitikkoja vastustelemasta EU:n tiukkenevassa otteessa. Isovanhempieni sukupolvi ei pelännyt. Silloin oli selvää, että itsenäisyys, mahdollisuus päättää omista asioista, on tärkeä asia, jopa niin tärkeä, että sen vuoksi saattoi uhrata henkensä.

Koti, uskonto ja isänmaa. Näitä asioita ei ole enää edes täysin poliittisesti korrektia arvostaa, oman kulttuurin paremmuutta johonkin toiseen nähden ei ole soveliasta julistaa. Onko ihme, että nykynuorisolla on mielenterveysongelmia? Paitsi, ettei heille anneta tukevaa perustaa, johon juurtua, heiltä suorastaan kielletään tällaisen tavoittelu. Jo lapsille korostetaan muualta tulevan mahtavuutta ja luodaan kuvaa siitä, että vanhat suomalaiset perinteet ovat jotenkin vähän juntteja. Luin kerran artikkelin, jossa joku psykologi väitti, että murrosiän kapinointi ja itsetutkiskelu eivät suinkaan ole mikään normaaliin kasvuun liittyvä ilmiö, vaan täysin nykyaikaisen yhteiskuntajärjestelmän tuote. Minun on helppo uskoa tämä. Nykymaailmassa monen on vaikea hahmottaa oma paikkansa.

Kaikesta EU-pokkuroinnista ja monikulttuuri-intoilusta huolimatta itsenäisyyspäivää juhlitaan, melko näyttävästikin. Se on ihan mukavaa. Kunpa voisin vielä välttyä tuntemasta kaksinaamaisuuden haiskahdusta presidentin itsenäisyyspäivän vastaanottoa seuratessani.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Syysmietelmiä

2009-10-24T12:37:00.014+03:00

Harkitsin ensimmäisen kerran elämässäni lähes tosissani kirjan kirjoittamista. Innoittajana toimi joku aika sitten katsomani dokumentti ihmisistä, jotka saavat epämiellyttäviä hermosto- ja sydänoireita sähkömagneettisesta säteilystä. Dokumentti herätti ainakin minun mielessäni paljon kysymyksiä, kuten, tuleeko ongelma mahdollisesti yleistymään tulevaisuudessa huomattavasti? Ovatko jo nyt jotkut ihmisten psykosomaattisina pidetyt oireet, kuten jatkuva päänsärky, saman sairauden lievempi esiaste? Onko sittenkään järkevää luopua kaikesta ei-sähköisestä viestinnästä ja tietojenkäsittelystä? Mielestäni tässä olisi kasassa aika hyvät ainekset kunnon futuristiseen scifijännäriin. Sivilisaatio luhistuisi, kun valtaosa ihmisistä lakkaisi sietämästä sähkölaitteita. Vakavasti ottaen, ehkä kannattaisi tutkia jo sairastuneita ihmisiä perusteellisesti, yrittää selvittää löytyisikö esimerkiksi hermoston välittäjäaineista joitakin yhdistäviä tekijöitä ja sitten laajentaa tutkimusta vielä oireettomiin ihmisiin, aluksi niihin, jotka esimerkiksi työnsä takia altistuvat erityisen paljon sähkömagneettiselle säteilylle. Ehkä ennusteiden laatimiseen ja hoito- ja ennaltaehkäisykeinojen tutkimiseen kannattaisi panostaa. Onhan varsin järkeenkäypää, että jokin sellainen, johon ihminen ei evoluution varrella ole joutunut sopeutumaan, aiheuttaa terveydellisiä haittoja.

Ei tule juurikaan sellaisia päiviä, jolloin jokin uutisotsikoissa ei muistuttaisi toisesta länsimaita uhkaavasta katastrofista. Kuulun siihen joko vähemmistöön tai enemmistöön, joka pelkää islamin tuhoavan suomalaisen kulttuurin. Eräs tuoreehko uutinen kertoo suomalaisvanhempien alkaneen siirtää lapsiaan pois kouluista, joissa on paljon maahanmuuttajalapsia. Tässä ei tietenkään sinänsä ole ihmettelemistä. Se, että kantaväestö vaihtaa maisemaa maahanmuuttajien osuuden noustessa riittävän suureksi, on kansainvälisesti katsoen monikulttuurisilla alueilla varsin normaali ilmiö. Uutisen otsikko, ”Turkulaiskoulujen eriarvoistumisessa asenneongelma”, kertoo ainakin toimittajan asenteesta. Uutinen keskittyy pitkälti moittimaan asenneongelmaisia suomalaisvanhempia, jotka eivät suostu ymmärtämään monikulttuurisuuden ihanuutta. Minun on jotenkin vaikea uskoa, että vanhemmat ilman erityistä syytä siirtäisivät lapsiaan pois koulusta, jossa lapset viihtyvät ja saavat hyvää opetusta. Ylen teksti-tv:n vastaavassa uutisessa oli maininta siitä, että kouluvaihtojen pelätään vievän pohjan suomalaisten hyvältä kouluosaamiselta. Eli koska vanhemmat siirtävät lapsiaan kouluihin, joissa heillä on oppimisrauha, menee pohja suomalaisten osaamiselta? Hmm… Sähkömagneettisen säteilyn terveyshaittaongelmaa ei ratkaista leimaamalla oireilevat hulluiksi, eikä monikulttuurisuuden ongelmia ratkaista syyttämällä lapsistaan välittäviä suomalaisvanhempia.

Perhe-elämässämme syksy on ollut oikeastaan aika positiivinen yllätys. Viljan hoito on työlästä ja sitovaa kuten Einonkin hoito vastaavassa iässä oli, mutta olen osannut nauttia siitä, että minulla on nyt kotona isompikin lapsi. Se, että olen saanut tehdä Ilmarin kanssa monia sellaisia asioita, joita Einon kanssa vasta suunnittelin tekeväni, on tuottanut enemmän riemua kuin surua. Suru on edelleen voimakkaasti läsnä, se on kalvanut ja muuttanut minua, mutta se ei enää jatkuvasti aiheuta kokonaisvaltaista ahdistusta. Pystyn elämään elämisen arvoiselta tuntuvaa elämää niillä osilla, jotka minusta ovat jäljellä. Elämän sujuvuutta ovat edesauttaneet paljon kotona oleva mies sekä asuinpaikkakuntamme lukuisat Ilmarin ikäisille suunnatut kerhot ja muut harrastusmahdollisuudet. Sekä tietysti Ilmari, joka ajoittaisesta ei niin lievästäkään kotiuhmailusta huolimatta on kodin ulkopuolella pääsääntöisesti kuin enkeli – sanan hilpeässä merkityksessä. Olen toisaalta perusolemukseltani paljon surullisempi kuin ennen Einon kuolemaa, mutta toisaalta saan varsin arkipäiväisistä asioista enemmän iloa kuin olisin aiemmin uskonut olevan mahdollista. Niin imelältä kuin se kuulostaakin, jokainen aamu on minulle ihme. Niukkaunisenkin yön jälkeen tuntuu käsittämättömän hienolta kuulla Ilmarin iloisen äänen huudahtavan: ”Mä olen herännyt!” Muistan aivan liian hyvin, kuinka eri tavallakin aamu voi alkaa.

Eino ja ruska syksyllä 2006

Perintötaakat

2009-10-03T14:40:00.003+03:00

Muutama ilta sitten, pian kymmenenkuisen iltavirkun ikiliikkujamme sammumista odotellessani, katselin TV 2:lta dokumenttia Mennyt sukupolvi. En arvioi dokumenttia yleisellä tasolla, Yle-elementit löytyivät ja se siitä. Dokumentti innosti minua kuitenkin pohtimaan perheyritysten sukupolvenvaihdoksiin liittyvää dramatiikkaa ja yleisemmälläkin tasolla vanhempien lapsilleen sälyttämiä arvoperintöjä.

Kakkosen dokumentissa kahden pojan isä pyörittää kiertävää pelihallia. Dokumentista saadun vaikutelman perusteella isä on ahkera, hyvää tarkoittava ja käytännönläheinen ja rakastaa kovasti lapsiaan. Hän on kuitenkin myös kapeakatseinen ja menneeseen takertuva ja, valitettavasti, sortuu lasten painostamiseen. Painostus on hienovaraista, johdattelevaa. Isä toivoisi kovasti yrityksensä aikanaan siirtyvän pojilleen vaikka myöntää itsekin, että kiertäville pelihalleille ei enää pleikkariaikakaudella ole samanlaista kysyntää kuin ennen.

Kyseinen isä ei varmasti ole ainoa laatuaan. Reilu kymmenen vuotta sitten vietin kolme kuukautta Itävallassa työskennellen viinitilalla. Tila oli perheyritys. Vanhemmat olivat työmyyriä, älykkäitäkin ihmisiä, jotka tuottivat tilallaan erinomaisia viinejä pellolta pöytään. Myyntityönkin he hoitivat itse. Tila oli kaikin puolin upeasti hoidettu, pellot olivat hienossa kunnossa ja viininvalmistustilat ja viinikellarit siistejä, edustustilat näyttävät. Puitteiden puolesta tilalla oli ilo työskennellä. Ilmapiiri oli kuitenkin jossain määrin ahdistava. Perheessä oli 6- ja 10-vuotiaat pojat. Kun heidän tulevaisuudensuunnitelmansa ja haaveammattinsa tulivat puheeksi, tunnelma kiristyi. Kun kuusivuotias ilmoitti, ettei halua viinitilalliseksi, äiti kivahti, että roskakuskiksiko sitten haluat (Tosin hän itse heti perään myönsi, että roskakuskin työ ei ole hullumpaa. Ainakin hänen käsityksensä mukaan itävaltalaiset roskakuskit tienaavat hyvin ja työ on helppoa.). Vanhempi poika oli juuri valinnut koulussa linjan, joka valmistelee enemmän jatko-opintoihin kuin ammatilliseen koulutukseen, ja se ei vanhempia miellyttänyt. Huolena tietysti oli, malttaako poika jäädä jatkamaan tilaa, jos hänelle koulutuksensa puolesta aukeaa muitakin mahdollisuuksia saada hyvä toimeentulo.

Minusta on hienoa, jos perheyritys siirtyy vanhemmilta lapsille. Sukupolvenvaihdoksia, oli kyse sitten maatilasta tai muusta yrityksestä, tulisi mielestäni valtion toimesta helpottaa esimerkiksi myöntämällä näissä tilanteissa erityinen helpotus perintöveroon. Joskus voi kuitenkin olla yhtä hienoa, jos sukupolvenvaihdosta ei tapahdu, vaan lapset kouluttautuvat ja työllistyvät aivan toiselle alalle. Tämän pitäisi olla vanhemmillekin itsestään selvää silloin, kun tilan tai yrityksen jatkaminen edellyttäisi massiivisia, työläitä muutoksia uusi yhteiskuntarakenne tai muuttunut lainsäädäntö huomioon ottaen, ja etenkin, jos kyse kaiken kaikkiaan on häviävästä elinkeinomuodosta. Tarvitseeko näistä luopumisista tehdä surumielisiä? Eikö paljon tärkeämpää ole lasten elämä? Eikö kuolevaa yritystä voi muuttaa kauniiksi muistoiksi, siirtää lapsille valokuvia ja kertomuksia raskaan tulevaisuuden sijaan? Luopuminen ei ehkä suju täysin ilman tuskaa, mutta jos vanhempi käsittelee tämän tuskan itse ja säästää siltä lapsensa, hän antaa lapselleen hyvän perinnön.

Elämänarvojen perinnöksi antamiseen ei aina liity konkreettisesti perheyritystä. Vanhemmilla voi olla myös yrittämiseen liittymättömiä toiveita sen suhteen, mitä työtä lapsen tulisi tehdä tai millä tavoin ajatella. Nämä arvoperinnöt voivat aiheuttaa tarpeetonta välien kiristymistä siinä missä yrityksen jatkamiseen liittyvä painostuskin. Vanhemman velvollisuus on ohjata lasta järkeviin valintoihin, mutta raja yhteiskunnan tarpeet ja lapsen ominaisuudet huomioivan ohjauksen ja kapeakatseisen painostamisen välillä on hiuksenhieno. Kuten perheyrityksiin, kaikkeen muuhunkin pätee se, että ajat muuttuvat. Ideologioidenkin on pystyttävä muuttumaan tarvittaessa, realiteettien myötä. Ja lisäksi on tietysti hyväksyttävä se karu tosiasia, että joskus lapset kerta kaikkiaan haluavat ajatella eri tavoin kuin vanhempansa, ilman että olisivat yhtään lapsellisempia tai tyhmempiä. Heidän persoonallisuutensa voi olla erilainen. Ei vanhempi tunne omaa lastaankaan yhtä hyvin kuin tämä itse tuntee itsensä.

Minun mielestäni on hirvittävän surullista, jos vanhempi alkaa halveksia lastaan, koska tämä on hänen mielestään tehnyt vääriä valintoja. Onko se tosiaan sen arvoista? Vanhemmat ovat hakoteillä, jos he janoavat kuulla lapsensa sanovan: ”Olit oikeassa, minun olisi pitänyt toimia toisin.” Paljon tärkeämpää olisi, että vanhemmat sanoisivat lapsilleen: ”Olet oikeassa, olet toiminut hyvin.” En vielä tiedä, millaiset elämänarvot minun lapseni valitsevat. Tuskin voin ongelmitta hyväksyä sitä, jos he haluavat ajatella kovin eri tavoin kuin minä. Yritän kai puolustella omaa ajattelutapaani sillä, että se on avarakatseinen. Olen sitä mieltä, että jos lapseni toimivat missään määrin järkevästi, he saavat siunaukseni. Jään mielenkiinnolla odottamaan, tuleeko lapsillani ja minulla olemaan yhtenevä käsitys siitä, mikä on missään määrin järkevää. Aika näyttää, toivottavasti.

Perheverotuksen puolesta - ja aasinsillan avulla terveisiä vihtiläisille

2009-09-01T14:00:00.004+03:00

Pääministeri Matti Vanhasen ehdotus perheverotuksen käyttöönotosta ei saanut kannatusta eduskunnassa. Vastustajien perustelut tuntuivat keskittyvän lähinnä myyttiin toimitusjohtajista kotirouvavaimoineen, samoin sana ”vanhanaikainen” vilahteli keskustelussa.

En ole erityisen ihastunut Matti Vanhaseen ja hänen harjoittamaansa politiikkaan noin yleensä, mutta kannatan kyllä perheverotusta. Minusta on melkoisen outoa tyrmätä yhtään mitään pelkästään sillä perusteella, että toimintamalli olisi vanhanaikainen. Yhtä hyvin voisi sanoa, ettei lapsille pidä tarjota kaurapuuroa, koska se on vanhanaikaista. Mitä tulee toimitusjohtajiin ja heidän kotirouviinsa, ihmettelen, onko kyseessä todella merkittävän suuri ihmisjoukko. Nyky-Suomessa naisten työssä käyminen ja uran luominen on suotavaa ja ihailtua, ja itse veikkaisin, että menestyvien miesten vaimot kaipaavat – ja hankkivat – useimmiten itsekin työelämän kautta saatua arvostusta. En missään nimessä usko, että miehen menestyminen työelämässä korreloisi negatiivisesti vaimon työelämässä olemisen kanssa.

Ennen perheverotuksen käyttöönottoa olisi toki esitettävä tarkat laskelmat siitä, millaisen tulotason omaavia perheitä se hyödyttäisi. Omassa visiossani perheverotuksesta hyötyisivät sellaiset perheet, joissa toinen vanhemmista hoitaa leikki-ikäisiä lapsia kotona ja toinen on keskituloinen tai vähän alle. Kovin pienituloisia perheitä perheverotus ei hyödyttäisi, sillä pienituloiset maksavat jo valmiiksi vähiten tuloveroa. Pienituloisistakin on huolehdittava, mutta perheveron tarkoitus olisi nimenomaan kannustaa työntekoon sekä työssä käyvän etenemiseen uralla ja samalla varmistaa lasten etu niin, että toinen vanhemmista olisi kuitenkin kotona. Mielestäni Suomi hyötyisi tästä.

Perheveron vastustajat tuntuvat pitävän periaatteellisena ongelmana sitä, että äiti hoitaa lapsia kotona ja isä käy töissä. Kukaan ei ole sentään kehdannut ehdottaa, että perheveron saisivat valita vain sellaiset perheet, joissa isä on kotona ja äiti työelämässä – enpä oikeastaan edes ihmettelisi, jos omituisen feminismivitsauksen vaivaamassa yhteiskunnassamme tällainen ajatus tuotaisiin esille. Olen itse kotiäiti ja tunnen paljon kotiäitejä. En tunne yhtäkään kotiäitiä, joka ei olisi kotiäitinä omasta halustaan. Jos joku kaipaakin hieman työelämää, niin syynä kotiin jäämiselle on kuitenkin oma halu tehdä lapsen kannalta paras ratkaisu, ei miehen painostus. En ole myöskään kuullut yhdenkään tuntemani kotiäidin toivovan, että mies jättäisi välillä työnsä ja jäisi kotiin naisen sijaan, poikkeuksena ne perheet, joissa tämä ratkaisu on sitten tehtykin. Siinä missä pidän rikkaita johtajia kotirouvavaimoineen myyttinä, pidän myyttinä myös nyrkin ja hellan väliin naisensa määrääviä äijänköriläitä. Jo siitä yksinkertaisesta syystä, ettei yhdenkään naisen tarvitse sietää sellaista suomalaisessa nykykulttuurissa. Ja mitä ensin mainittuihin vielä tulee, minun puolestani mahdollisuuden perheverotukseen voisi aivan hyvin rajata koskemaan perheitä, joissa on esimerkiksi vähintään yksi alle 10-vuotias lapsi (tai raja voisi olla tiukempikin).

Parannettaessa lapsiperheiden sosiaalietuuksia, esimerkiksi korotettaessa suoraan lapsilisiä, on olemassa vaara, että hyvin pienituloiset, pelkästään sosiaalietuuksien varassa elävät perheet alkavat hankkia lisää lapsia vain tienatakseen. Kun otetaan huomioon se, että sosiaaliset ongelmat, joista lapsetkin kärsivät, ovat yleisempiä vähävaraisilla kuin keski- ja hyvätuloisilla perheillä, on tällaisessa tukimuotojen parantamisessa oltava varovainen. Kenties turhaa pelkoa ja ilkeää parjausta, joten korostan sitä, etten ajattele kaikkien (enkä edes useimpien) pienituloisten olevan lapsistaan piittaamattomia pummeja. Myös meidän perheemme on pienituloinen, ja todellakin omasta kokemuksesta tiedän, että pienituloisten saamat tuet on ilman muuta pidettävä vähintään nykyisellään. Köyhyyden luominen ja lisääminen huonolla tukijärjestelmällä ei myöskään ole lasten etu. Mutta nyt on kyse siitä, millaisia parannuksia perhepolitiikkaan olisi tällä hetkellä ensisijaisesti tehtävä. Perheverotus, etenkin rajattuna koskemaan lapsiperheitä, kannustaisi keski- ja hyvätuloisia tekemään lapsia ja järjestämään heille kotihoidon.

Ainakin teoriassa. Omassa kotikunnassani on tällä hetkellä kuumana kunnallispolitiikan aiheena lasten kotihoidontuen kuntalisä. Sen poistamista tultaneen vakavasti harkitsemaan, mikäli syksyllä tehtävän kyselyn perusteella vaikuttaa siltä, että ne, jotka hoitavat pienet lapsensa kotona, tekevät sen joka tapauksessa, maksetaan kuntalisää tai ei. Mitäpä tähän voisi sanoa. Mutta se on selvää, että jokaisen lasten kotihoitoa kannattavan tulee kyselyyn vastatessaan tuoda selkeästi esille se, että ilman kuntalisää lapset vietäisiin kunnalliseen päivähoitoon, oli tämä totta tai ei. Ja parhaillaan käynnissä olevissa uusintavaaleissa on tietysti äänestettävä ehdokasta, joka ei poistaisi Vihti-lisää. :)

Kahden vuoden jälkeen

2009-08-05T12:23:00.013+03:00

Einon kuolemasta on nyt kaksi vuotta. Muistan lukeneeni, että suunnilleen niihin aikoihin keskimääräinen akuutin surun vaihe lapsen menetyksen jälkeen päättyy. Kukaan ei väittäne tämän olevan yleistettävissä oleva aikaraja, enkä minäkään omien tuntemusteni perusteella usko kahden vuoden sinänsä merkitsevän mitään.

Suru ei varsinaisesti kahdessa vuodessa muutu. Se, mikä saattaa muuttua, on elävä elämä. Meidän perheessämme kaksi vuotta on muuttanut paljon, ja todennäköisesti vaikuttanut hyvin paljon siihen, miten koen surun nyt. Einolla ja Ilmarilla on ikäeroa kaksi vuotta. Einon viimeisten kuukausien eläminen ikään kuin uudelleen Ilmarin kanssa on ollut elämäni tunteita riepottelevin kokemus ja tuntunut lähinnä juoksuhiekassa rämpimiseltä. Ajantaju on ollut omituinen sekoitus kaiken muuttumista ikuisuudeksi ja toisaalta elämän kulkemista käsittämättömän nopeassa hujauksessa. Välillä illalla tuntuu siltä, että vasta oli aamu, mutta toisaalta välillä yksi päivä tuntuu kestäneen useita vuosia. Kai se kuvastaa sitä, miten usein käyn vuosien takaisissa muistoissani, kelaan kaikkea, mikä on tapahtunut viisi vuotta sitten ja sen jälkeen.

Minun elämässäni Einon kuolema ei ole ainoa vedenjakaja. On aika ennen Einon syntymää, Einon syntymän ja kuoleman välinen aika, aika Einon kuoleman jälkeen ennen Viljan syntymää, ja sitten Viljan syntymän jälkeinen aika. Tämän jaottelun määrittelevät tapahtumat ovat muuttaneet merkittävästi tapaani ajatella ja muodostaa elämänkatsomustani. Näiden tapahtumien yhteydessä ovat muuttuneet ajatukseni elämän tärkeimmistä asioista. Kaikki nämä tapahtumat ovat sisältäneet yllätyksen, jotakin sellaista, johon en millään muotoa ollut varautunut, ja lisäksi nämä tapahtumat ovat tuoneet mukanaan haasteita, joita en olisi uskonut joutuvani kohtaamaan. Nämä tapahtumat ovat olleet tiettyjen haaveiden menetyksiä, enemmän tai vähemmän. Kuitenkin, kaikkien tapahtumien johdosta olen myös saanut jotakin.

Kokonaisuus ratkaisee. En usko, että olisin Einon kuoleman johdosta alkanut nauttia kaikista niistä pienistä asioista, joista nautin nyt, ellen nyt kahden vuoden jälkeen olisi jo ylittänyt tuota mainitsemaani uutta rajaa. Ilman Viljan syntymää jäljellä olisi vielä aivan liikaa tyhjyyttä. Viimeiset kahdeksan kuukautta ovat muuttaneet rauhan ja kiireettömyyden vastenmielisestä pakkopullasta tavoittelemisen arvoiseksi ylellisyydeksi. Olen törmännyt toistuvasti erääseen rinnastukseen, jonka todennäköisesti ovat keksineet ihmiset, joita henkilökohtaisesti kyseiset asiat eivät ole koskettaneet. Olen nimittäin huomannut, että lapsen sairaudesta ja kuolemasta puhutaan usein kuin ne olisivat samankaltaisia asioita. Näin ehkä onkin silloin, kun lapsella on varmasti tai suurella todennäköisyydellä kuolemaan johtava sairaus. Mutta muissa tapauksissa vanhemmat eivät koe lapsen sairautta samalla tavoin kuin lapsen kuoleman. Erityislapsen syntymä ja kuolema ovat aivan yhtä päinvastaisia tapahtumia kuin ne ovat terveenkin lapsen kohdalla. Välittömästi Einon kuoleman jälkeen janosin kokea uudestaan jokaisen Einon kanssa elämäni hetken, ja ajatus siitä, että saisin toisen samaa sairautta sairastavan lapsen, tuntui miltei lohdulliselta. Enää en kaipaa paluuta Einon vauva-aikaan, eikä tämän asian huomaaminen ole tuntunut surulliselta, vaan vapauttavalta.

Olemme mieheni kanssa scifi-intoilijoita, ja tv-sarja Tähtiportti kuului vakiosuosikkeihimme jo kauan ennen kuin Eino oli syntynytkään. Einon kuoleman jälkeen lienemme kuitenkin saaneet sarjasta mielihyvää paitsi avaruusseikkailuja seuraamalla, myös samaistumalla yhteen tarinan päähenkilöistä, eversti Jack O’Neilliin, jonka poika kuoli 8-vuotiaana, kun isän kotiin unohtama ase laukesi pojan leikeissä. Tarina käynnistyi elokuvalla, jossa työstään tragedian johdosta eronnutta O’Neilliä pyydetään palaamaan palvelukseen osallistumalla tehtävään, joka suurella todennäköisyydellä päättyisi itsemurhaan. Eräässä alkupään jaksossa (jossa onnellisesti ja ilman O’Neillin hengenlähtöä päättynyt tehtävä on jo kauan sitten suoritettu) työtoveri kysyy everstiltä, miten hän pärjäilee poikansa kuoleman kanssa. O’Neill vastaa: ”En voi ikinä antaa itselleni anteeksi, mutta joskus voin unohtaa.” Jotakin tämän suuntaista on käynnissä minunkin päässäni. En tarkoita, että voisin koskaan hetkeksikään unohtaa Einoa ja hänen kuolemaansa, mutta joskus voin unohtaa ne tuntemukset, joita ensimmäisinä Einon kuoleman jälkeisinä kuukausina koin. Sen ihmeempiä kahdelta vuodelta ei voine vaatia.

Sisarukset mökillä 10.7.2009

Muutoskammoa ja huonoa omaatuntoa

2009-07-02T13:18:00.003+03:00

Viime viikolla, kirjaimellisesti eräänä hyvin kauniina aamuna, Vilja putosi sängyltä. Jep, tiedän. Sellaista sattuu, vauvoja putoilee tuon tuosta erilaisista syistä, eikä syli- tai sänkykorkeudelta putoaminen juuri koskaan aiheuta lapselle minkäänlaisia vaurioita. Enkä varmasti ole maailman ainoa äiti, jonka vauva on kierähtänyt alas parisängyn reunan yli. Mutta tuntuu se silti kamalalta.

Kiipeilevän taaperon putoamiset ovat anteeksiannettavia. Minkäs niille mahtaa, kun lapsi kiipeilee, niin putoileehan se myös. Näitä kolahduksia on meillä kuultu kymmeniä. Mutta että pieni, täysin vanhempien armoilla oleva vauva, joka ei itse valitse olinpaikkaansa. Ala-arvoinen suoritus. Minä, joka olen jo yhden lapsen menettänyt, en edelleenkään osaa huolehtia edes aivan perusasioista.

Ei ole aivan sattumaa, että sängyltä putosi juuri Vilja, jonka isoveli kuoli vajaa kaksi vuotta sitten. Syyt sille, miksi Viljaa pidettiin sängyllämme, ovat peräisin Einon vauva-ajoilta. Sekä Eino että Vilja ovat olleet hypotonisia, toisin sanoen heillä on ollut ikään nähden huono lihasjäntevyys. Leikki-iässä tätä ei Einosta enää äkkiseltään huomannut, vain selkeästi lihasvoimaa vaativissa puuhissa. Mutta alkuvaiheen kehitys on ongelmallisempaa. Monet sellaiset taidot, jotka terve vauva oppii kuin huomaamatta, aivan luonnostaan, ovat hypotonisella vauvalla pitkän ja (ainakin vanhempia) uuvuttavan odottelun tulos. On vaiheita, joita terveen vauvan kehityksessä ei ole lainkaan. Pään kannattelun opettelu oli minulle Einon elämän ajan raskain vaihe.

Terve vauva laitetaan lattialle ja se on siinä. Ei nosta päätään ensin, mutta pian nostaa, eikä lyö lattiaan, ainakaan kovasti. Myöhemmin tietysti, kun lapsi alkaa kontata ja nousta seisomaan, sattuu koviakin kopsahteluja, mutta ei vielä päänkannatteluharjoituksissa. Eino alkoi nostaa päätään hieman lattiasta viisikuisena. Mutta ei niin kuin parikuinen terve vauva, vaan niin kuin viisikuinen terve vauva, paitsi että Eino ei jaksanut pitää päätä ylhäällä kuin muutaman sekunnin. Hän nosti sen aivan ylös, käsien varassa, ja sitten pää retkahti täysin omalla painollaan alas, kops vaan. Seuraavat viisi kuukautta olivat alituista vahtimista ja pehmikkeiden asettelua. Pää nousi yhä korkeammalle, mutta tuli alas aina yhtä hallitsemattomasti, ja nopeasti. Kolauttelu oli jatkuvaa, ei yksittäisiä vahinkoja muutaman kerran päivässä. Kylään ei voinut mennä noin vaan, aina oli mietittävä, onko kyläpaikassa sopiva pehmeä alusta Einolle, ja jos ei ollut, oli otettava omat pehmusteet mukaan. Tajusin kunnolla vasta Ilmarin vauva-aikana, kuinka hirvittävän työlästä meillä oli Einon kanssa ollut. Ilmarin vauva-aikana monet arvoitukset ratkesivat, kuten se, miksi moni sanoo, että ”sellaista yli kolmekuista vauvaa on ihanan helppo hoitaa”.

Ei ollut helppoa meillä. Seitsemänkuisena Eino alkoi kääntyä selältä vatsalle, vaikkei osannut kannatella päätään vielä. Hän otti vauhtia, ja ympäri vaan, ja painovoiman mukana takaisin selälle, kopsista. Tuo ajanjakso lakkasi vaivaamasta minua Einon ollessa leikki-ikäinen, mutta alkoi taas kiusata Einon kuoleman jälkeen. Jokainen kopsahdus kuului mielessäni vielä aiempaa kovempana. Olisin toivonut, että jos meidän on kannettava muistoissamme Einon kuoleman taakkaa, niin hänen elämästään edes olisi jäänyt pelkästään kauniita ja leppoisia muistoja. Harmitti se, että Einon piti kokea niin monta kolausta, ja se, että perheemme arki oli niin hankalaa. Kun päänkannattelu- ja kääntyilyharjoitukset Viljalla alkoivat, hirvitti ajatellakin, että edessä olisi sama turhauttava tyynyjensiirtely- ja vahtaamisrupeama. Päätin, että ongelma on ratkaistava jollakin helpolla ja turvallisella tavalla.

Sängyllä pitäminen tuntuikin pitkään loistavalta valinnalta. Peitoista tehtiin muuri sängyn reunoille, ja niin Vilja saattoi turvallisesti harjoitella kämmennojaa ja kääntyilyä. Kunnes sitten sinä yhtenä aamuna unohdin laittaa peittomuurin kunnolla yhdelle reunalle, ja juuri siitä kohdasta Vilja kierähti alas, kun kävin kylpyhuoneessa.

Viljan olisi voinut siirtää kokonaan lattialle jo aikaisemmin. Olin vitkutellut muutosta. Einon kuoleman jälkeen minusta on tullut kaiken kaikkiaan muutoskammoinen. Kolmannen lapsen haluaminen oli siitä toki selkeä poikkeus, mutta itse asiassa sekin oikeastaan oli lähinnä halua palata vanhaan, ei niinkään muutoksen tarvetta. Kun arki alkaa jollakin tapaa sujua siedettävästi, en haluaisi muuttaa mitään. Haen turvallisuuden tunnetta tutuista tavoista. Olen negatiivinen, pelkään muutoksen olevan aina pahempaan suuntaan. Pelkään, etten hallitse uudenlaista elämää, ettei se tunnu hyvältä ja että sekoan. Siksi Ilmari nukkui vieressäni lähes kaksivuotiaaksi ja istuu edelleen syöttötuolissa syömässä, silloin kun syödään kotona. Pieniä asioita, mutta merkkejä siitä, että haluan asioiden olevan niin kuin ne ovat. Jos jotain ei ole pakko muuttaa, se pysyy kodissamme ennallaan.

Keksin mielessäni helposti monia syitä, miksi jotakin asiaa ei ole hyvä muuttaa, mutta ne ovat tekosyitä. Jo pelkkä säiden lämpeneminen keväällä ahdisti, olin tottunut talveen ja niin oli hyvä. Nyt kesä kyllä tuntuu hyvältä, eipä ollutkaan paha muutos se. Useimmiten käykin juuri niin. Kun muutos on tehty, se tuntuu hyvältä. Putoamisen jälkeen Vilja siirrettiin lattialle, huovan päälle. Hän pärjää siinä hyvin. En ollut tajunnutkaan, miten hyvin hän jo kannattelee päätään ja miten hallitusti kääntyilee. Ilmari on innoissaan, kun pikkusisko voi leikkiä hänen kanssaan leikkihuoneessa. Hyvä muutos siis, sääli, että Viljan piti pudota ennen kuin se tehtiin. Kaksi vuotta sitten suhtauduin muutoksiin aivan eri tavoin. Tunsin olevani energinen arjen haasteista selviäjä. Nyt olen hajamielinen koheltaja, joka muistaa tärkeitä asioita liian myöhään. Tuntuu, kuin itse olisin pudonnut jostakin ja saanut aivovamman. Tavallaan niin kai onkin tapahtunut.

Onnettomuus oli myös muistutus siitä, miten paljon hyvääkin elämässämme on. Selvisimme tällä kertaa hyvin vähällä siihen nähden, mitä olisi voinut käydä. Vilja ei ollut muutaman minuutin itkun jälkeen tapahtumasta millänsäkään, ei ollut tavallista unisempi, huonotuulisempi tai oksentelevaisempi, vaan täysin normaali, ihana, suloinen varpaitaan mutusteleva pikku Vilja. Ei tullut edes kuhmua päähän, kolahdustakaan ei kuulunut. Niin paljon hyvää onnea, tällä kertaa, tai sitten pieni enkeli kannattelemassa pikkusiskoa. Mikä ihmeellinen asia se onkaan, kun tragedian sijasta päivä voi jatkua aivan normaalilla tavalla, tulee ruoka-ajat, päiväunet ja lasten leikkihetket. Ilmari voi touhuta vauvan kanssa lattialla ja todeta, että nyt vauva ei enää putoa, sen sijaan, että koko perhe olisi joutunut kokemaan jotakin paljon, paljon ikävämpää. Arjen vastenmielistä helpottumista en kaipaa.

Yle ja mediamaksu

2009-06-08T13:03:00.003+03:00

Tällä kertaa minut toi tietokoneen ääreen uusin keksintö Ylen rahoituksen hoitamiseksi, mediamaksu. Jotenkin se nyppii sen verran, että innostuin pohdiskelemaan Ylen toimintaa ja rahoitusvaihtoehtoja.

Lainaus Ylen kotisivuilta (koskien nykytilannetta, ei kaavailtua mediamaksua): ”YLEn toiminta rahoitetaan pääosin kansalaisten maksamalla tv-maksulla - ei mainostuloilla tai valtion budjetista. Tällaista rahoitusmuotoa on pidetty parhaana riippumattoman ohjelmatoiminnan takeena. ” Öö. En ymmärrä, miten valtion budjetti takaisi huonommin riippumattoman ohjelmatoiminnan. Mikä on periaatteellinen ero valtion budjetista osoitetun summan ja kansalaisilta kerätyn maksun välillä? Eivätkö ne ole aivan sama asia?

Pohditaanpa sitten sanaa riippumaton. Kuka määrittelee, mitä se tarkoittaa? Yle viljelee samaa sanaa muuallakin kotisivuillaan, myös muodossa ”poliittisesti riippumaton”. Ylen ohjelmatarjonnasta päättää eduskunnan valitsema ryhmä. Yle on siis suoraan eduskunnan alainen organisaatio. Tämä lienee demokratiaa kunnioittavaa, mutta riippumatonta se ei ole. Päinvastoin, Ylen ohjelmatarjonta on täysin riippuvaista kulloinkin harjoitetusta valtapolitiikasta. Yle on toki puoluepoliittisesti sitoutumaton, mutta se ei tarkoita samaa kuin poliittisesti riippumaton.

Äskeinen ei siis ollut varsinaisesti kritiikkiä Yleä kohtaan, ainoastaan sanavalinnan hämmästelyä. Mitä Yleen tulee, mielestäni valtiollisella ohjelmantarjoajalla on potentiaalia. Pidän myönteisenä sitä, että joulurauhan julistus ja vastaavat erityisiin juhlapäiviin liittyvät tapahtumat televisioidaan. En katso niin paljon dokumentteja, että voisin kunnolla arvioida ja vertailla niitä, mutta käsittääkseni Ylen esittämät dokumentit ovat pääsääntöisesti laadukkaita, ainakin surullisenkuuluisaan 4D-läähätykseen verrattuna. On miellyttävää, että on olemassa mainoksettomia lastenohjelmia ja koululaisille suunnattuja opetusohjelmia. Mitä aikuisille suunnattuihin ohjelmiin tulee, mielestäni mainoksettomuus ei ole itseisarvo. Mikäli osa Ylen ohjelmista saisi mainostajia, tätä tulolähdettä tulisi hyödyntää.

Toistaiseksi käytössä ollut tv-maksujärjestelmä on suoraan valtion rahoitukseen verrattuna sisältänyt sen huomionarvoisen seikan, että kansalaisilla on periaatteessa ollut mahdollisuus valita, maksavatko he maksua. Tosin hinta maksamattomuudesta on ollut nähdäkseni melko suuri: tällöin taloudessa ei ole saanut olla lainkaan televisiota missään käyttötarkoituksessa. Järjestelmä on ollut huono, ja olen iloinen siitä, että sen poistamista suunnitellaan. Mutta, jos päätetään, että Ylen kustannukset koituvat joka tapauksessa kaikkien maksettaviksi, niin miksei tarvittavaa summaa voi osoittaa suoraan valtion budjetista? Valtion varat kerätään pääasiallisesti erilaisilla veroilla. On tärkeä ja jatkuvasti työn alla oleva kysymys, miten verotus tulisi järjestää, esimerkiksi kuinka paljon verotetaan yksityisiä pääoman haltijoita ja kuinka paljon pienituloisia tai pelkästään sosiaalitukien varassa eläviä esimerkiksi ruoan verotuksen kautta. Näihin asioihin kantaa ottamatta, jos tiettyyn varallisuudenjakomalliin on päädytty, niin kai mediamaksu voisi liittyä siihen? Jos demokraattisin keinoin on päädytty progressiiviseen verotukseen perustuvaan hyvinvointiyhteiskuntaan, onko samansuuruisen, pakollisen menoerän määrääminen kaikille talouksille oikeudenmukaista?

Minun mielestäni ei. Sen sijaan se on minulle jälleen yksi syy lisää olla äänestämättä tämän hetkisiä valtapuolueita. Mikä olkoon loppukaneettina nyt eilisten, melko mukavasti päättyneiden vaalien tunnelmissa.

Kesän kynnyksellä

2009-05-09T12:59:00.005+03:00

Kesän lähestyessä mieleeni tulvivat taas Einon viimeisen kesän muistot, joita en oikeastaan halua tai pysty vielä ajattelemaan kunnolla. Näiden muistojen lisäksi mielessäni on samankaltaisesta elämäntilanteesta johtuen ollut paljon myös se kesä, jolloin Ilmari oli pikkuvauva. Silloin elämä oli kaiken kaikkiaan aika kiireistä, kun hoidettavana oli kaksi pientä lasta emmekä olleet moiseen vielä tottuneet. Jotenkin aika on kuitenkin sen kesän osalta kullannut muistot.

Muistan esimerkiksi ne aurinkoiset, vielä siedettävän viileät aamupäivät ennen iltapäivän paahtavaa hellettä, jolloin kävin lasten kanssa kävelyllä tai puistossa, Ilmari nukkuen vaunuissa tai kantoliinassa. Imetys toi vapauden tunteen, jota en ollut aiemmin kokenut. Saatoin ottaa Ilmarin helposti mukaan minne vaan. Koska se kesä oli todella lämmin, vaipatkin saattoi vaihtaa ulkona jo pieneltä vauvalta. Eino oli muuttunut vauvasta leikki-ikäiseksi, joka osasi kävellä ja jolla oli selkeä päivärytmi. Hänen hoitonsa oli sitovampaa ja haastavampaa kuin täysin terveen kaksivuotiaan, mutta se ei rajoittanut meidän elämäämme. Elämämmehän oli joka tapauksessa uuden vauvankin takia perhekeskeistä ja rauhallista. Muistan yhden niistä päivistä, kun kävelin vaunuja työnnellen, ja Eino kipitteli vierellä. Einolla oli päällä paita, jossa oli teksti ”Just a perfect day”. Muistan ajatelleeni, että niinhän tämä on, tämän täydellisempää ei kai voisi olla. Kuinka oikeassa olinkaan. Joskus ulkoilimme illalla kuumimman hetken mentyä. Istuimme puun alla varjossa, ja kaivoimme hiekkaa maasta pienellä kaivinkoneella.

Sinä kesänä Eino ei ollut osastohoidossa, emmekä käyttäneet häntä kertaakaan päivystyksessä. Muutenkin päivystyskäynnit olivat huimasti vähentyneet vauva-ajoista. Olin iloinen ja ylpeä siitä, että pärjäsimme niin hyvin kotona. Ajattelin, että on hienoa, että Eino saa sairaudestaan huolimatta elää hyvin normaalia perhe-elämää, ja sairastaa nuhakuumeensa ja vatsatautinsa omassa vuoteessaan tuttujen ihmisten lähellä. Einon kuoleman jälkeen en ole voinut enää olla siitä iloinen, saati ylpeä. Emme me pärjänneet kotona. Eino kuoli, koska me kuvittelimme, että osaamme hoitaa häntä riittävän hyvin. Olisimme voineet viedä hänet sairaalaan, mutta emme tehneet sitä. En tiedä, tulemmeko toimimaan Viljan kanssa kovinkaan eri tavalla, ehkä emme. Nyt luottavainen tyytyväisyyden tunne on kuitenkin poissa. Kaiken ympärillä on kylmä rinki, ja sen kanssa meidän on elettävä. Tänäkin kauniina vuodenaikana.

Luin Ilmarille äskettäin Einon aikanaan kaksivuotissyntymäpäivälahjaksi saamaa runokirjaa. Seuraava Eino Leinon runo oli varmaankin mielestäni kaunis jo lukiessani sitä Einolle, mutta nyt se kosketti vielä syvemmältä.

Laulun lapsi

”Kaikki on kaunista minulle
tämän ilman kannen alla:
ilo, murhe, itku, nauru,
luonto, maailma, lokakin,
rauha suuren rakkauden,
vihurit vihan ja lemmen;
kaikell’ on kajastuksensa
Luojan suuresta suvesta,
ikuisesta auringosta
tähtitarhojen takana.”

Päivän uutinen

2009-04-10T12:44:00.003+03:00

Tämän päivän merkittävin uutinen on ilman muuta Viljan ensimmäinen lehtiesiintyminen .

Haaveena normaali arki

2009-04-09T13:01:00.006+03:00

Edellisessä kirjoituksessani kerroin infektioajan vaivalloisuuksista. Aiemmassa kirjoituksessani taas mainitsin siitä, että elämä on nykyisyydessä ja vain jokaisesta hetkestä nauttimisella on merkitystä. Näiden kahden aihepiirin pohjalta jatkan.

Kun perhettä piinaa pitkittynyt flunssa tai vatsatauti, on aika vaikea muistaa, että jokaisesta hetkestä on nautittava. Tai, jos sen muistaa, tuntuu vielä pahemmalta, koska yhtälö on mahdoton ja seuraa ahdistuminen. Viime aikoina olen haaveillut usein siitä, että eläisimme pian taas aivan normaalia arkea. Sellaista, jossa perhe ei olisi jatkuvasti hukkumaisillaan limaan, tai lasten oksennuksiin, ja jossa päivät olisi mahdollista suunnitella etukäteen ilman hyvin suurta todennäköisyyttä sille, että vähintään parille perheenjäsenelle yön aikana noussut korkea kuume muuttaa päiväjärjestyksen perusteellisesti.

Aivan normaalia lapsiperheen arkea emme ole eläneet koskaan. En minä, ei mieheni, eikä Ilmari. Siitä päivästä alkaen, jolloin ensimmäinen lapsemme syntyi, olemme aina olleet vähän erikoinen perhe. Toki on ollut pari jaksoa, jolloin elämämme on päällisin puolin ollut melko normaaliksi katsottavaa, mutta tällöinkin taustalla on ollut niin suuria, koko perhettä koskettaneita traumaattisia tapahtumia, että tietynlaiselta irrallisuuden tunteelta emme me vanhemmat ole voineet välttyä. En osaa edes kuvitella, millaista elämämme olisi, jos niin sanotusti kaikki olisi mennyt aina hyvin.

Olisinko onnellisempi? Tavallaan kai, mutta loppujen lopuksi ei sekään ole varmaa. Ihminen osaa tehdä ongelmia ihan kuinka tyhjästä tahansa. Itse asiassa nykymaailmassa on havaittavissa juuri tämä. Hyvinvointivaltioissa ihmisillä on korkea elintaso, ei huolta ruoan riittävyydestä eikä kovin suurta todennäköisyyttä kohdata esimerkiksi ennenaikaista kuolemaa, mutta kuitenkin mielenterveysongelmat ovat hyvin yleisiä. Lapsen menetys saattaa olla monelle ainoa masennuksen laukaissut tekijä, mutta toisaalta masennuslääkityksen käyttäjistä suurin osa ei varmastikaan ole menettänyt lasta. Suhteellisuudessaan elämä on täysin hullua. Lapsen menetyksen jälkeen tuntuvat useimmat muut ongelmat mitättömiltä, mutta silti nämä ovat monille todellisia ongelmia, jotka ovat vieneet elämältä pohjan. Ei ongelmien vakavuutta voi arvioida yleisellä tasolla, ongelman vakavuuden määrittelee vain ja ainoastaan yksilön suhtautuminen siihen. Onnellisuus, tai onnettomuus, ei ole mahdotonta koskaan, eikä myöskään itsestään selvää.

Olen aiemminkin kirjoittanut ulkopuolisuuden tunteesta. Siihen liittyy suuri osa lapsen menetyksen tai vakavan sairauden aiheuttamasta epämukavuuden tunteesta pitkällä tähtäimellä, mutta toisaalta tämäkin tunne on varmasti mahdollista kokea missä elämäntilanteessa tahansa. Itse kaipaan normaaleja keskusteluja ihmisten kanssa. Kaipaan sitä, että saisin joskus vain viedä roskat ilman, että joudun lapseni sairautta tai kuolinsyytä koskevan kysymyshyökkäyksen kohteeksi. Ja nyt en tarkoita, etteikö näistä asioista saisi puhua, ja udellakin saa. Mutta jotkut ihmiset osaavat olla aika röyhkeitä ja ikäviä. Monet lapsen menettäneet ovat kokeneet, etteivät ole saaneet puhua kuolleesta lapsestaan, koska ympäristö kokee sen kiusalliseksi. Itse en varsinaisesti ole kokenut näin, vaan jos sellaista joskus onkin tapahtunut , niin kyse on ymmärtääkseni ollut lähinnä halusta suojella meitä vanhempia vaikealta puheenaiheelta. Sen sijaan olen hämmentävän usein törmännyt siihen, että muiden on todellakin vaikea ymmärtää, kuinka paljon Einon kuolema edelleen painaa mieltäni. Ja toisaalta, että kuitenkaan en halua surra intensiivisesti, vaan olla onnellinen omassa mittakaavassani.

Normaali elämä on tavoittelemisen arvoinen asia, ja normaalia voi olla sekin, minkä itse kokee normaaliksi. Meidän normaalimme ei ole samaa kuin useimpien muiden normaali, mutta minut juuri se meidän normaalimme tekee tyytyväiseksi. Olen huomannut ulkopuolisten joskus ihmettelevän, miksi harmistun tavallisista lastentaudeista, koska ”meillä on suurempiakin murheita”. Mutta asian ydin on siinä, että niiden suurempien, pysyvien murheiden kanssa meidän on elettävä. Siksi onnemmekin rakentuu niiden murheiden ympärille. Flunssaton ja vatsatauditon normaali kelpaa minulle toistaiseksi. Haaveilen siitä, että joskus eläisimme vielä hieman normaalimmin. Niin, että ehtisin ulkoilla ja touhuta lasten kanssa enemmän, ja käydä Einon haudalla. Ja ennen kaikkea, että sekä Ilmari että Vilja saisivat olla osa tätä uuttakin normaalia. Ei sen kummempaa. Tähdet ja kuu pysyköön paikoillaan.

Hyvää pääsiäisen aikaa kaikille lukijoille!

Muistojen sekamelska

2009-03-12T12:45:00.008+02:00

Mieleni on tehnyt kirjoittaa paljon, paljon enemmän kuin olen saanut aikaiseksi. Tietokoneen ääressä istuminen ei vain tunnu ajankohtaiselta, ja lähinnä pyörittelenkin mielessäni tekstejä saamatta niitä koskaan dokumentoitua.

Einon kuollessa menetin kolmevuotiaan. Muistin Einon kolmevuotiaana ja olen tähän asti ikävöinyt kolmevuotiasta. Minulla ei ennen Viljan syntymää ollut juurikaan tarvetta muistella Einon vauva-aikaa, ainakaan kovin yksityiskohtaisesti. Toisaalta minulla ei toistaiseksi ole ollut tarvetta tai halua ajatella, millainen Eino olisi nyt, jos eläisi meidän maailmassamme.

Viljan synnyttyä olen käynyt vaihe vaiheelta läpi Einon vauva-ajan muistoja, eikä se ole tuntunut kovinkaan ahdistavalta. Eino pääsi onnellisesti eteenpäin vauva-ajastaan, joten nämä muistot ovat kai siksi säilyttäneet turvallisuutensa. Olen surrut joitakin asioita, kuten sitä, ettei Eino vastasyntyneenä saanut edes hetkeä levähtää vierelläni, totutella uuteen maailmaan turvallisessa paikassa. Olen iloinen siitä, että Viljan kanssa minulla oli tuo hetki, tuo ruusunpunainen toivoa ja onnea täynnä oleva tuokio, jolloin kuvittelin suurimman ongelmani tulevien kuukausien aikana olevan, että mieheni ärsyyntyy, koska en halua laittaa vauvaa omaan sänkyynsä nukkumaan. Olen lohduttautunut sillä, että Einokin ehti sentään myöhemmin olla sylissäni monet kerrat. Olen iloinnut siitä, etten koskaan arkaillut rakastaa Einoa, vaikka hän olikin sairas. Einon ei tarvinnut kuolla tietämättä, miltä tuntuu olla rakastettu, eikä Ilmarin tai Viljankaan tarvitse. Tuntuu hyvältä huomata, että pystyn kuin pystynkin hallitsemaan joitakin asioita.

Talven aikana perhettämme vaivanneet moninaiset infektiot ovat muistuttaneet Einon kahdesta ensimmäisestä talvesta. Viimeisenä talvenaan Eino ei sairastellut juuri lainkaan, olimme koko perhe silloin todella terveitä. Lastenklinikan päivystyspoliklinikka ja infektio-osasto olivat joka tapauksessa ehtineet tulla niin tutuiksi, että tänä talvena niille palattuani minusta on tuntunut siltä, kuin Einon sairastelujaksoista olisi kulunut vain hetki. Koska Eino on virallisesti lakannut olemasta, eivät Viljan papereihin tutustuneetkaan hoitajat tai lääkärit yleensä ole olleet tietoisia esikoisestamme. Olen törmännyt omasta näkökulmastani lähes irvaileviin kysymyksiin, kuten tiedänkö, missä on päivystyspoliklinikan wc, tai olenko koskaan nähnyt, kun lapselle laitetaan suonikanyyli. Yhä uudelleen ja uudelleen olen saanut selittää, että ei, Vilja ei ole toinen lapsemme, vaikka puhunkin isommista sisaruksista yksikössä silloin, kun kyse on lastenhoidon järjestymisestä kotona tai siitä, onko muilla perheenjäsenillä ollut oireita. Minun ei tarvitsisi korjata joka kerta. Mutta minua vain kerta kaikkiaan häiritsee liikaa, en voi antaa yhdenkään keskustelukumppanini puhua Viljasta toisena lapsenamme tai Ilmarista esikoisenamme. En minä ehdoin tahdoin halua saattaa ihmisiä kiusallisiin tilanteisiin, en varsinkaan hoitotyön tekijöitä kesken kiireisen päivystysrupeaman. En vain osaa toimia muullakaan tavoin.

Siinä missä Einon vauva-ajan muistot ovat tuntuneet olevan lähellä, myös Einon viimeiset ajat ovat olleet mielessäni hyvin voimakkaasti. Tämä johtuu tietysti siitä, että Ilmari alkaa nyt lähestyä sitä ikää, jossa Eino kuoli. Se on muuttanut suhtautumistani Ilmariin, ja ehkä jollain tapaa mielessäni sinetöinyt Einon kohtaloa. Ilmari ei enää tunnu pikkuveljeltä. Muistan Einon kolmevuotiaana, eikä Ilmari voi olla pikkuveli, jos hän on samanikäinen. Eino on aina esikoisemme, mutta Ilmarin isoveli hän on enää muistoissani, enkä enää odota, että Ilmari varsinaisesti tulisi pitämään Einoa isoveljenään. Toivon, että saan joskus kertoa hänelle Einosta, niin että hän kunnolla ymmärtää, ja toivon, että hän tulee arvostamaan ja vaalimaan Einon muistoa. Toivon, että hän kuuntelee mielellään, kun kerron, mitä hän ja Eino yhdessä puuhailivat. Oikeasti hän ei kuitenkaan muista eikä tule muistamaan mitään. Ilmari kasvaa perheessämme esikoisen asemassa, ja tarvitsee oikeanlaista tukea nimenomaan tähän rooliin.

Einon viimeisten aikojen muistot eivät ole turvallisia. Kun näen Ilmarin leikkivän samoja leikkejä, jotka Einolta jäivät kesken, vihlaisu tuntuu kovaa ja syvällä. En ole antanut anteeksi, en itselleni enkä elämälle. En, vaikka elämässäni on valtavan paljon hyvääkin.

Loppuun vielä Viljan aina yhtä hyväntuuliset terveiset.

Talviaamun prinsessa 22.2.2009

Maailman kaunein vauva

2009-02-09T13:42:00.006+02:00

Olen nyt jo kolmatta kertaa elämässäni maailman kauneimman vauvan äiti. Myös kolmatta kertaa elämässäni olen ihmetellyt sitä, miten punakka, puhiseva pötkö voi näyttää niin kauniilta silloin, kun kyse on omasta lapsesta. En tiedä, kokevatko isät tätä asiaa ihan samalla tavoin, mutta ainakin uskoisin, että jokainen äiti tietää, mitä tarkoitan. Nuorimmaisemme on saanut nimekseen Vilja Suometar Pasintytär ja hän voi hyvin.

Olen ollut viime aikoina varsin kiireinen. Monen palasen on loksahdettava paikalleen, jotta nykyisessä elämänrytmissäni pystyisin istumaan tietokoneella kauemmin kuin viisi minuuttia kerrallaan… Olemme joka tapauksessa koko perhe hyvin onnellisia uuden perheenjäsenemme johdosta. Meille on syntynyt vauva, joka elää ja voi hyvin. Tiedän liian hyvin, miten paljon huonommin asiat voisivat olla. Ehkäpä muun muassa siksi iloani ei pilaa se, että Viljalla todettiin pian syntymän jälkeen samankaltainen aivolisäkkeen vajaatoiminta kuin Einolla oli. Kyseinen sairaus sinänsähän ei ole kuolemantuomio, Einon kuolemaa ei pystytty yhdistämään hänen sairauteensa.

Viljan syntymä on kuitenkin muistuttanut siitä, mitä kauheuksia Einonkin vauva-aikaan kuului. Aivolisäkkeen vajaatoiminta on vanhemmille varsin helppohoitoinen sairaus lapsen ollessa leikki-ikäinen, mutta vastasyntyneisyyskaudella se on ainakin Einolle ja Viljalle merkinnyt useiden viikkojen vaivalloista sairaalahoitoa. Tällä kertaa vastasyntyneestä eroon joutuminen tuntui minusta vielä pahemmalta kuin Einon syntyessä. Erona oli se, että tiesin nyt, mitä menetin – Einon syntyessä minulla ei ollut vielä mitään käsitystä vanhemmuudesta, enkä osannut kaivata mitään siihen liittyvää yhtä paljon kuin nyt. Asiaan vaikutti myös se, että Vilja ehti olla vierihoidossa luonani kymmenisen tuntia, ennen kuin ensimmäinen verensokerin lasku tapahtui ja sairaala-aika koitti. Ehdin jo pitää häntä omanani, ja siinä missä Einon jättäminen toisten käsiin tuntui vaikealta, se tuntui nyt lähes mahdottomalta. Vietinkin sairaalassa aikani varsin tiiviisti, mistä seurasi kuitenkin toinen, myöskin Einon vauva-aikana puuttunut ongelma, eli aloin ikävöidä Ilmaria hirvittävästi. Pahimman synnytyksen jälkeisen hormonikurimuksen aikana koin sairaalassa ollessani hylänneeni Ilmarin ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä pilanneeni hänen elämänsä, ja toisaalta kotona ollessani tunsin samoin vauvan suhteen.

Vanhemmat vihaavat varmasti aina tilanteita, joissa lapselle joudutaan tekemään kivuliaita tutkimuksia ja hoitotoimenpiteitä. Jotenkin nämä tilanteet tuntuvat minusta erityisen pahoilta silloin, kun lapsi on vielä pieni vauva, jolla ei ole minkäänlaista kykyä ymmärtää, että kyseiset teot ovat hänen parhaakseen. Vastasyntyneestä ei myöskään koskaan tiedä, millainen olo hänellä milloinkin on, itkemättömyyskään kun ei aina ole hyvä merkki. Pieni vauva kaipaisi ennen kaikkea sylissä pitämistä, ja se, että tämä on mahdotonta, aiheuttaa jo sinänsä äidissä turhauttavaa raivoa. Vastasyntyneen välitön hyvinvointi tuntuu ensiarvoisen tärkeältä. Jotkut lääkärit näyttivät pitävän omituisena sitä, että murehdin pissanäytepussin jättämää ihottumaa, kun lapsellani oli todettu sairaus, joka vaatisi elinikäisen lääkityksen. Jotkut lääkärit taas vaikuttivat helpottuneilta, kun minut sai tyytyväiseksi antamalla vauvalle Panadolia.

Emme tienneet, että Einon sairaus on perinnöllinen. Päinvastoin, yleisesti ottaen lääkärit olivat sitä mieltä, että hyvin suurella todennäköisyydellä sairaus ei ole perinnöllinen vaan jonkin odotusajan häiriön aiheuttama. Nyt tuntuu miltei huvittavalta se, miten syytin itseäni Einon sairaudesta. En olisikaan voinut estää sitä, vaikka kuinka olisin syönyt enemmän vitamiineja tai elänyt muuten terveellisemmin. Einon sairaus oli väistämätön hedelmöityshetkestä alkaen. Sairaus on harvinainen, vastaavaa ei tunneta Suomessa meidän perheemme lisäksi. Emme ole onnekkain mahdollinen perhe, mutta emme myöskään epäonnekkain. Viljan sairaala-aikana ymmärsin, miten armollinen Einon kuolintapa olikaan. Hän ei joutunut viimeisinä kuukausinaan makaamaan sairaalassa ja kärsimään kivuista, vaan sai viimeiseen päiväänsä asti elää normaalia pikkupojan elämää. Vaikka Einon sairaus olisikin ollut hänen kuolinsyynsä, kyseistä sairautta ei silti minun mielestäni voi pitää pahimpana mahdollisena.

Sitä, miltä arkielämämme minusta nyt tuntuu, kuvaa parhaiten sana epätodellinen. Paluu kaksilapsiseksi perheeksi olisi tuntunut muutenkin kummalliselta, mutta se, että toiselle lapsista annetaan nyt samoja lääkkeitä kuin Einolle, saa aikaan vaikutelman jonkinlaisesta oudosta rinnakkaistodellisuudesta, joka on täynnä hyvin voimakkaita déjà vu –kokemuksia. On ollut melkein järkyttävää huomata, miten hyvin sen kaiken heti muisti, joka ikisen liikkeen tabletin murskaamisesta jauheen tuttipulloon kopisteluun. Einon kuoleman jälkeen en ole ajatellut lääkkeiden annosteluun liittyviä asioita kertaakaan, mutta lienee selvää, että se, mitä tekee yli kolme vuotta monta kertaa päivässä, ei unohdu puolessatoista vuodessa. Kuitenkin minua on hämmentänyt se, miten todellakin koko Einon kuoleman ja Viljan syntymän jälkeinen aika on tuntunut hävinneen jonnekin. Minusta tuntuu, että sitä aikaa, jolloin en päivittäin huolehtinut jonkun lapsen lääkityksistä, ei ollutkaan. Vanhat rutiinit tulivat käyttöön muutamassa päivässä, lääkkeet löysivät vanhat paikkansa kuin itsestään eikä lääkkeiden antoajankohtia ole tarvinnut muistella, vaan alitajuinen kellon vilkuilu palasi kuvioihin kuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Viljaa hoitaa sama lääkäri kuin Einoa, ja tutulle vastaanotolle meneminen tuntuu samalla äärimmäisen kummalliselta ja täysin luonnolliselta asialta. Monien Einon elämään liittyvien, aiemmin kipeiden muistojen suhteen siedätyshoito on nyt ollut niin tehokasta, että nämä muistot ovat äkisti lakanneet tuntumasta pahoilta. Ne vain ovat.

En tiedä, elääkö Vilja niin vanhaksi, että alkaa ymmärtää jotain sairaudestaan ja kuolemasta. Jos elää, en tiedä, miltä hänestä tuntuu silloin se, että hänen isoveljensä, jolla oli sama sairaus, kuoli yllättäen yöllä nukkuessaan. Itse en kuitenkaan murehdi näitä asioita nyt. Tällä hetkellä tuntuu aika hyvältä. Vilja voi hyvin, ja kodissamme on jälleen vähän enemmän elämää. Myös Ilmari voi hyvin ja on hellä ja huolehtivainen isoveli. Toivon, että hän saa olla sitä vielä pitkään. Kuitenkin, elämäämme olisi vaikea sietää pelkästään takertumalla toivomaan asioita, joita ei voi hallita. Olen oppinut elämään nykyhetkessä, enkä pidä sitä huonona asiana. Ennen kaikkea tämän toivon pystyväni opettamaan lapsilleni.

Kiitos kaikille vauvaonnitteluista!

Pieni välipäivitys

2009-01-06T13:33:00.002+02:00

Perheeseemme syntyi 13.12. suloinen tyttövauva, joka nyt pötköttää mukavasti omassa sängyssään. Kirjoitan vauvan syntymän jälkeisistä tapahtumista myöhemmin. Tällä erää kiitän lukijoitani joulutervehdyksistä ja muista viesteistä, ja toivotan kaikille hyvää loppiaista sekä onnea alkaneelle vuodelle.

Me käymme joulun viettohon, osa 2

2008-12-10T12:46:00.008+02:00

Suunnitelmien mukaisesti olen tutustuttanut Ilmaria joulutunnelmaan. Joulukalenteri on, ja sitä olen käyttänyt hyväkseni Einon kanssa menestyksekkääksi todetulla tavalla, eli pukeutumisharjoituksissa. Aivan samoin kuin Eino tämän ikäisenä, Ilmarikin on yhtäkkiä oppinut pukeutumaan reippaasti itse, kun palkintona on joulukalenterin avaaminen. Joululauluja on laulettu ja vähäiset joulukoristeemme asetettu esille.

Olimme myös kerhon joulujuhlassa. Se oli toivottavasti jossain määrin hauskaa Ilmarille, minulle ei. Tilaisuuden alusta alkaen nieleskelin kyyneliä ja välillä talutin Ilmarin käytäville juoksentelemaan voidakseni itse vetää hieman henkeä ja niistää nenääni noin puolikkaan vessapaperirullallisen edestä. Kaksi vuotta sitten Einokin pääsi moneen otteeseen kesken juhlan käytäville kirmailemaan, kun kävin vilkaisemassa vaunuissa ulkona nukkuvaa Ilmaria. Juhlassa istuin puhumatta mitään, katsomatta mihinkään, yrittäen olla ajattelemattakaan mitään. Silitin Ilmarin kättä ja kuuntelin 2,5-vuotiaani reipasta laulua. Lopulta ei enää itkettänyt, olin vain turta ja väsynyt ja halusin kotiin.

Ei minua sureta pelkästään yksi juhla. Ei se ollut vain yksi yksittäinen raskas tilaisuus, vaan osa uutta elämääni, johon tahtomattani jouduin noin vuosi ja neljä kuukautta sitten. Tässä elämässä suru ja ikävä pitävät säälimättä vallassaan, vaikka välillä yrittäisikin pyristellä vastaan. Joskus olo voi tavallisen arjen keskellä hetkellisesti olla siedettävä, mutta erityisen hienot hetket eivät ole hienoja, vaan yleensä erityisen surullisia.

Lapsen löytyminen kuolleena peiton alta, omasta sängystään, on kokemuksena painajaismainen, sanoin kuvaamattoman hirvittävä sellainen. Mutta niin lienee lapsen kuolema millä tavoin tahansa. Eilen luin uutisista, että Suomessa lapsen todennäköisin kuolinsyy on tapaturma. Toki arvelinkin olevan näin, samoin tiesin, että teini-ikäisen (etenkin pojan) riski kuolla on suurempi kuin leikki-ikäisen. Ihminen pelännee kuitenkin vaistomaisesti eniten niitä vaaroja, joita itse on kohdannut. Tiedän, että Ilmarin ei pitäisi kuolla yöllä nukkuessaan, mutta niin ei pitänyt tapahtua myöskään Einolle. Jouduttuaan kerran tilastollisen oikun kohteeksi ihminen lakannee uskomasta todennäköisyyksiin omalla kohdallaan, vaikka uskoisikin edelleen muun maailman pyörivän jonkinlaisten lakien mukaan.

Käänteisen lottovoiton saaminen kahdesti on jo vaikea asia käsitellä. On äärimmäisen epätodennäköistä, että täysin normaalisti sujunut raskaus johtaa vakavasti sairaan lapsen syntymään. Einon kohdalla kyseessä vieläpä oli äärimmäisen harvinainen sairaus. Kun sama lapsi vielä kuolee täysin lääketieteelle selittämättömällä tavalla, ilman, että hänen perussairauttaan pystytään yhdistämään kuolemaan millään tavoin, alkavat sanat "aikamoinen sattuma" jo tuntua laimealta ilmaisulta. On tuskallista joutua sisäistämään, että mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa. Vaikka todennäköisesti tapahtuukin todennäköisiä asioita.

Toivotan kaikille lukijoille rauhallista ja mahdollisuuksien mukaan iloista joulun aikaa.

Me käymme joulun viettohon

2008-11-28T13:15:00.007+02:00

Syvään henkeä vetäen valmistaudumme taas kokemaan joulun ilman Einoa. Aikomuksenani on tarttua joulun aikaan mahdollisimman perusteellisesti, kuten ennen Einon kuolemaa. En siksi, että voisin itse uskoa nauttivani siitä, vaan siksi, että uskon Ilmarin nauttivan siitä.

Ilmari on nyt saman ikäinen kuin Eino oli viimeisenä joulunaan. Olen iloinen siitä, että meillä silloin, kaksi vuotta sitten, oli lämmin jouluinen tunnelma. Entä jos tämä olisi Ilmarinkin viimeinen joulu? Ja vaikka toivottavasti asia ei näin olekaan, niin ei minulla mielestäni kuitenkaan ole oikeutta riistää lapseltani enää yhtäkään joulua oman suruni takia. Ehkä joulun vääntämisestä on iloa minullekin. Ehkä jostakin voi hitusen nousta se sama tunne kuin ensimmäisenä jouluna Einon syntymän jälkeen. Silloin joulu tuntui oman lapsen kautta ikään kuin uudestaan löytyneeltä, vaikkei Eino tietenkään 7-kuisena joulusta vielä varsinaisesti mitään ymmärtänytkään. Joka tapauksessa tiedän, että ilman Ilmaria en kykenisi minkäänlaiseen joulutunnelmaan heittäytymiseen tänäkään vuonna.

Samanlainen tästä joulusta ei tietenkään ole tulossa kuin joulumme kaksi vuotta sitten. Hautausmaalla käyminen ei kuulunut kaksi vuotta sitten kuvioihin. Muistettavia olisi toki ollut silloinkin, ja kyllä periaatteessa läheisten haudoilla käyminen on aiemminkin ollut mielestämme osa joulua, mutta kaksi vuotta sitten koimme hautausmaareissun turhan vaivalloisena. Ohjelmaa riitti muutenkin, ja jossain välissä oli lasten nukuttava päiväunet ja saatava ateriansa.

Einon toisen joulun vietimme sairaalassa, Einon vaikean kurkunpääntulehduksen vuoksi. Kova yskä alkoi jouluaattoa edeltävänä yönä, ja samalla alkoi nousta kuume. Jouluaattoillan vielä olimme vanhempieni luona, missä Eino nukkui katkonaisesti koko illan ja yön yskien ja hengitys vinkuen, ja aikaisin joulupäivän aamuna, kun kuumetta oli edelleen 40 astetta ja mikään ei enää pysynyt sisällä senkään vertaa, että olisimme saaneet lääkkeet annettua, lähdimme Lastenklinikalle. Eino oli siellä osastohoidossa kolme vuorokautta suonensisäistä lääkitystä saamassa, ja lisähappeakin annettiin Einon olon helpottamiseksi.

Kuten aina Einon ollessa kovasti kipeänä, silloinkin Einon toipumisen seuraaminen oli mahtava tunne. Oli ihanaa, kun Eino äkkiä olikin taas pirteä, halusi pois sängystä konttailemaan ja kiipeilemään, söi ja nauroi ja taputti käsiään, kun näki meidät vanhemmat esimerkiksi sen jälkeen, kun olimme käyneet syömässä. Pääsimme kotiin, ja uudenvuodenaattona avasimme yhdessä joululahjat, jotka jouluaattona olivat jääneet koskematta. Tuo sairauden jälkeinen elämän palaaminen vanhoihin uomiinsa tuntui upealta, ja toisaalta myös itsestäänselvyydeltä, vaikkakin arvostetulta sellaiselta. Viimeiselläkin kerralla se oli jo mielessäni niin lähellä. Kun sinä vanhan elämäni viimeisenä iltana menin nukkumaan, uskoin Einon viattoman pikkutaudin olevan seuraavana aamuna jo jokseenkin ohi. Mutta heräsinkin uuteen todellisuuteen, sellaiseen maailmaan, jossa elämä ei palaa vanhoihin uomiinsa enää koskaan.

Kotiteollisuuden levy Kuolleen kukan nimi ilmestyi vuonna 2002. Pidin levystä heti, myös kappaleesta Satu Peikoista, vaikka silloin en osannut edes arvailla, keitä ovat Rukka-Pikku Takkutukka ja Heikko-Peikko Pelokas ja miksi kukan kuolema oli heille niin kova paikka. Vähän Einon syntymän jälkeen kuuntelin tuota levyä, ja ajattelin, että laulu voisi hyvinkin kertoa lapsensa menettäneistä vanhemmista. En todellakaan tiedä, mitä Jouni Hynysellä oli sanoja kirjoittaessaan mielessä, ehkä laulusta ei edes ole tarkoitus etsiä symboliikkaa. Joka tapauksessa muistin laulun pitkän tauon jälkeen uudestaan pian Einon kuoleman jälkeen.

”Toisiinsa kietoutuneina
he kulkevat metsän halki
heille tuntemattoman,
pienille loputtoman

Rukka-Peikko Takkutukka
ja Heikko-Peikko Pelokas
molemmat niin urheina
ovat toistensa tukena

Mitä puiden takana heitä odottikaan?
Niin kaunis kukka, jota ei osaa sanoin kuvailla
sen tahtoi itselleen Rukka, pikku takkutukka

Lyijynraskaita
jalkojaan ei tunne kumpikaan
Ei maailmaa, ympärillä pelkkää harhaa

Halki jäätyneen maan
he kulkevat käsikkäin,
katsomatta toisiaan,
sanomatta sanaakaan

Jään pinnasta peilasivat
huurtuneita kasvojaan,
silmät niin vettyneet
ovat isäntiinsä pettyneet

Se kukka kuoli ja Takkutukan kyyneliin
hukkui Heikko-Peikko
Niin se vain menee, ei aina käykään niin
kuten toivoi Rukka, pikku takkutukka

Lyijynraskaita
jalkojaan ei tunne kumpikaan
Ei maailmaa, ympärillä pelkkää harhaa

Sormet vieraat soittavat
tätä soitinta
kuoleman sormet,
kylmät ja kankeat

Astun sisään portista,
vieras maailma
avautuu sen takaa,
maisemat ankeat

Nyt sanat on sanottu,
laulut on laulettu,
aamun koittaessa
ilta jo hämärtää

Kun hukun itkuuni,
toivon, että jää
edes kauniin kukan nimi
tänne elämään.”

Pyhäin-päivänä 2008

Isänpäivänä

2008-11-09T12:32:00.010+02:00

Kahden vuoden takaisena isänpäivänä Eino antoi isille kerhossa askartelemansa kortin. Siihen olimme yhteisvoimin piirtäneet isin kuvan. Einon käsialaa oli parta, jonka väriksi Eino oli valinnut – joko kohteliaisuudesta tai harmaan kynän puuttumisen vuoksi – ruskean.

Tänä vuonna Ilmari askarteli kortin, josta myös tuli oikein hieno. Ilmarille kortin antaminen isille oli merkittävä tapahtuma, jota hän edellisenä päivänä malttoi hädin tuskin odottaa. Minulle oli tuskallista tietää, mikä kortin saajalla on kaikesta onnesta huolimatta päällimmäisenä mielessä. Lienee vaikea iloita saadusta kortista, kun voimakkaimmin tuntee puuttuvan kortin. Tai mistä sitä tietää, vaikka pojat olisivat askarrelleet tänä vuonna jotain yhdessäkin.

Hautausmaalla oli aika paljon kynttilöitä jo meidän mennessämme sinne aamupäivällä. Moni oli kaiketi isänpäivän kunniaksi käynyt isänsä haudalla, harvempi isä varmaankaan joutunut käymään lapsensa haudalla.

Niin kaksi vuotta sitten kuin tänäkin vuonna vietimme iltapäivän vanhempieni luona, missä oli myös siskoni perheineen. Siskoni ja meidän lapsemme ovat aina syntyneet alle vuoden sisään, toisin sanoen siskoni esikoinen syntyi samoihin aikoihin kuin Eino ja siskoni toinen lapsi samoihin aikoihin kuin Ilmari. Nytkin odotamme molemmat, lasketuissa ajoissa on tällä kertaa eroa vain joitakin viikkoja. Perhetapaamisissa siskoni esikoinen on kuitenkin nykyään se selvästi isoin. Hän muistuttaa hyvin elävästi siitä, miten Einokin olisi kasvanut jo isoksi pojaksi. Kaiken hälinänkin keskellä minulle ja miehelleni se yksi puuttuva ääni luo painostavan hiljaisuuden.

Mutta, kuten tuo lastemme vanhin serkku osasi kertoa jo Einon kuolinpäivän iltana, Einolla on varmasti hauskaa siellä taivaassa, ja Eino-enkeli käy myös täällä meitä katsomassa, vaikkemme häntä näekään. Sellaisiahan ne enkelit ovat. Kuulemma kuitenkin, jos katsoo oikein tarkasti kaikista huoneista, voi ehkä nähdä vilauksen Eino-enkelistä. Meidän perheestämme Ilmari on ilmiselvästi tarkkaavaisin ja huomiokykyisin. Liekö joskus sitten nähnyt pienen vilauksen isoveljestään. Liekö veli käynyt auttamassa silloin, kun minun nähdäkseni aika vaikea palapeli onkin ollut valmis silmänräpäyksessä.

Kunpa aikuisen mieli olisi yhtä valoisa kuin lapsen. Kunpa asioiden paremman ymmärtämisen myötä ei tarvitsisi tulla kykyä tuntea raastavaa surua.

"Maybe in another life
I could find you there
Pulled away before your time
I can’t deal it’s so unfair

And it feels
And it feels like
Heaven’s so far away
And it feels
Yeah it feels like
The world has grown cold
Now that you’ve gone away

Leaving flowers on your grave
To show that I still care
But black roses and Hail Marys
Can’t bring back what’s taken from me

I reach to the sky
And call out your name
And if I could trade
I would"

(The Offspring: Gone away)

Synnytyskertomus

2008-10-26T11:44:00.006+02:00

Einon syntymään liittyy lukuisia asioita, jotka kaivelevat mieltäni. Olen katkera siitä, että raskas kokemus, joka oli jo lakannut vaivaamasta, on alkanut uudelleen vaivata toisen, vielä paljon raskaamman kokemuksen myötä.

Kun menin synnyttämään Einoa, toisin sanoen ilmoittauduin sairaalaan synnytyksen käynnistystä varten, olin menossa synnyttämään tervettä lasta ja odotin myös normaalia synnytystä. Vauvan oli todettu olevan pienikokoinen raskauden kestoon nähden, mutta tätä ei pidetty huolestuttavana, joten minäkin hädin tuskin ajattelin koko asiaa (eli kokoasiaa, heh). En ollut missään määrin peloissani. Eipä tuo yksinkertainen ajatteluni kai ihme ollut. Vauvan syntymään suhtaudutaan nykypäivänä niin itsestäänselvyytenä. Kun raskaus on kestänyt 12 viikkoa, tarinan onnellista jatkumista ei juurikaan kyseenalaisteta. Olen aiemminkin kritisoinut perhevalmennuksia. Olisi hyvin tärkeää valmentaa vanhempia myös normaalista poikkeavien tilanteiden varalle.

Aika pian ensimmäisen käynnistystabletin laiton jälkeen alkoivat heikot supistukset. Ne olivat juuri ja juuri hieman kivuliaita, eivät paljon kummempia kuin ne kohdun kovettumiset, joita oli ollut pitkin raskautta. Ne kestivät kuitenkin pitkään kerrallaan, eivät noudattaneet normaalia supistuskäyrää. Einon sydämen syke alkoi harventua, eniten aina yhden supistuksen kestettyä pitkään. Minun käskettiin rentoutua, kokeilla kävelyä ja lopulta erilaisia kohtua vapauttavia asentoja. Köyristely ison vatsan kanssa alkoi ottaa koville, hiki valui otsallani ja lihakset tärisivät. Minua nolotti ja harmitti, koska olin fyysisesti uuvuksissa, vaikkei varsinainen synnytys ollut vielä edes alkanut. Sitä paitsi kummoisia kipuja ei edelleenkään ollut, ja lääkäri ja kätilötkin säännöllisin väliajoin ilmoittivat, ettei kohdunsuun avautuminen juurikaan edistynyt. Tunsin olevani jo varsin epäonnistunut synnyttäjä. Kohtuni supisteli niin yhtäjaksoisesti, että vauvakin kärsi, mutta toisaalta supistukset olivat niin heikkoja, ettei synnytys edennyt. Se kaikki tuntui omalta syyltäni, en ilmeisesti osannut rentoutua tarpeeksi tai jotain.

Myöhemmin olen lukenut, että synnytysten käynnistämisessä käytetty misoprostoli aiheuttaa tällaisia ”kohtukouristuksia” merkittävällä osalla synnyttäjistä, eivätkä lääkärit suinkaan ole yksimielisiä siitä, onko synnytysten käynnistäminen misoprostolilla turvallista. Koska käynnistykset Suomessa tehdään tasokkaissa sairaalaoloissa, niihin ei tilastollisesti liittyne varsinaisia vauvaa koskevia riskejä, mutta oman kokemukseni jälkeen ainakin vaatisin aiheesta paljon enemmän tietoa, ennen kuin uudelleen käynnistykseen ryhtyisin. Todennäköisesti Einon vaikeudet synnytyksen aikana olivat yhdistelmä kohtuni reaktiota käynnistystablettiin sekä Einon perussairautta, joka hankaloitti hänen sopeutumistaan stressiin. On hyvin todennäköistä, että synnytys olisi päättynyt kiireelliseen keisarileikkaukseen kohtuni ei-toivotun käynnistysreaktion vuoksi, vaikka Eino olisi ollut terve.

Jossain vaiheessa paikalla kävi ankea nuori naislääkäri, joka tenttasi supistusten kivuliaisuutta. Sanoin, että vähän kivuliaita ovat, tuntuvat samalta kuin kuukautiskivut. Lääkäri hymyili minulle huvittuneen näköisenä ja totesi, mielestäni varsin pilkalliseen sävyyn, että siinä tapauksessa supistukset eivät ole kivuliaita. Mitäpäs minä siihen vastaamaan. Luulin, että supistusteni laatu kiinnosti, mutta kyseessä siis olikin tietovisa. Tuon lääkärin vuoro päättyi onneksi siihen. Huolissani en osannut edelleenkään olla. Tällaisesta ei ollut puhuttu neuvolassa. Ei kai tässä mitään? Tuntui oudolta, että tässä vaiheessa paikalle tullut lääkäri kysyi minun mielipidettäni siitä, tehtäisiinkö keisarileikkaus. Sanoin, että ei jos kerran muitakin vaihtoehtoja on. Sovittiin, että synnytystä nopeutetaan kaikin mahdollisin keinoin. En edelleenkään tajunnut, kuinka pelottavien asioiden äärellä keikuin.

Tästä keskustelusta ei ollut kulunut pitkä aika (minua oli juuri alettu kärrätä synnytyssaliin), kun lääkäri totesi sydänäänikäyrän näyttävän siltä, että kyllä hän oman lapsensa jo leikkaisi. Hyvä tavaton, olisi sen kai voinut kauniimminkin sanoa. En minä missään vaiheessa halunnut vaarantaa lastani, en vain ollut ymmärtänyt, että tällaisesta asiasta päättäminen oli minun vastuullani. Miten se saattoi olla, kun minua ei ollut millään tavoin valmennettu tällaisiin päätöksiin? Luulin, että tilanne ei ollut huolestuttava, kun kerran minun mielipidettäni vielä ylipäänsä kysyttiin. Vastasin lääkärille, että leikkaa nyt sitten ihmeessä tämä meidänkin lapsi. Minua alettiin valmistella keisarileikkaukseen. Silloin tapahtumat tuntuivat etenevän pökerryttävän nopeasti, mutta jälkeenpäin tuntui, että valmistelu kesti liian kauan. Oliko siitä Einolle haittaa? En saa koskaan tietää. Jossain vaiheessa lääkäri huikkasi ovelta, että hän ehkä haluaa sittenkin lähettää minut Naistenklinikalle. Saisivat leikata siellä, sikiöllähän saattoi viimeisimmän ultraäänitutkimuksen perusteella olla joku vika. Kun ei kerran ollut normaalin kokoinen. En osannut vastata mitään, mutta kyllä minusta siinä vaiheessa tuntui jo hyvin huonolta ajatukselta viivyttää vauvan ulosottoa. Onneksi Naistenklinikalta neuvoivat tekemään leikkauksen heti.

Itse keisarileikkaus sujui rutiininomaisesti, olettaisin. Einon syntymän jälkeisistä tapahtumista olenkin kertonut, ja siihenhän se varsinainen synnytyskertomus oikeastaan päättyykin. Tapahtumat kestivät käynnistystabletin laitosta Einon syntymään noin kuusi tuntia. Mainittakoon vielä, että minua inhottaa edelleen se syrjään sysätyn tunne, joka minulle Einon syntymän jälkeen tuli. Einoa valmisteltiin jonkun aikaa Lastenklinikalle kuljettamista varten, happikaapissa, ja tänä aikana mieheni sai käydä katsomassa Einoa ja silittämässäkin. Minut jätettiin käytävän varrelle yksin kuuntelemaan, kun muut synnyttäjät valittivat hirmuisia supistuskipujaan. Olisiko ollut ihan ylivoimaista ottaa minut mukaan sinne Einon luokse… Eipä silti, mukavaa, että edes mieheni päästettiin. Enkä minä kauheasti halua sairaalaa moittia, moni asia hoidettiin erinomaisen hyvinkin. Sain esimerkiksi ruuhkasta huolimatta oman huoneen ja mieheni sai jäädä myös sinne yöksi ilman lisämaksua. Tosin, olisin viihtynyt ehkä jopa paremmin sairaalan käytävällä kuin tuijottamassa tunnista toiseen huoneen seinällä olevaa maalausta, jossa pandakarhu halaa hellästi pikkuista poikastaan.

Miksi Einon synnytys, josta olin jo ”toipunut”, on alkanut taas Einon kuoleman jälkeen vaivata minua? Osittain kai siksi, että onnellinen loppu kompensoi synnytyksen ikävät kokemukset – mutta kun loppu lakkasi olemasta onnellinen, se lakkasi myös kompensoimasta. Lisäksi minulla on huono omatunto. Olen vihainen itselleni siitä, että en osannut nauttia joka hetkestä silloin, kun tosiasiassa olin vielä onneni kukkuloilla. En tajunnut, että koko Einon synnytyksen ja syntymän jälkeisten hetkien ajan minulla oli vielä loistavat kortit käsissäni eikä syytä surra. Nyt tajuan sen, mutta siitä ei ole minulle enää mitään iloa.

Kaunis ruska-aika

2008-10-16T21:29:00.003+03:00

Tänä syksynä minua on jatkuvasti vaivannut tieto siitä, että kun Eino oli saman ikäinen kuin Ilmari on nyt, hän eli elämänsä viimeistä syksyä. Muistan joskus teini-ikäisenä ajatelleeni, että syksy on ehdottomasti paras vuodenaika. Rakastan ruskaa, tai ainakin rakastin. Jotenkin puiden keltaiset ja punaiset värit ovat minusta erityisen juhlallisia, ne ovat aina sykähdyttäneet minua jopa enemmän kuin toukokuun ihastuttavat hiirenkorvat.

Tänä vuonna ruska-ajan upeus on riipinyt sisuksiani, nostanut katkeruutta. Se on sama tunne kuin viime syksynä, mutta nyt tavallaan voimakkaampikin, jollain lailla uskallan tuntea sen nyt selvemmin. Miksi Eino ei saanut kokea useampia syksyjä? Kun vain saisin edes kerran ottaa hänet mukaan, kun menen Ilmarin kanssa ulos leikkimään iloisen kirkkailla vaahteranlehdillä, kun vain näkisin hänet edes kerran juoksemassa siellä kultaisessa koivuhovissa Ilmarin vierellä. Einon viimeisestä syksystä meillä on vain muutama sellainen kuva, jossa Eino leikkii ulkona väriloistossa – ensimmäiset ja viimeiset tällaiset kuvat (näitä kuvia en vielä ole saanut organisoitua tietokoneellemme). Sinä syksynä, kun Eino oli vähän alle 1,5-vuotias, hän oli vasta juuri oppinut konttaamaan ja seisomaan tukea vasten, joten emme varsinaisesti ulkoilleet hänen kanssaan vielä, mitä nyt ehkä joskus vähän pyörähdimme hiekkalaatikon kulmilla. Viime syksystä piti tulla hauska. Sinä viikonloppuna, kun Eino kuoli, olimme juuri saaneet Einolle uuden haalarin syyskeleille. Raikkaan vaaleansininen väri olisi sopinut erityisen hyvin Einolle. Nyt Ilmari on käyttänyt sitä haalaria. Se on suuri onni, vaikka samalla kirveleekin haavoja.

Elämäni on kummallista, ulkoisesti elämää yhden lapsen äitinä, ja kuitenkin ajatuksissani on jatkuvasti kaksi lasta, poissaoleva vähintään yhtä paljon kuin elävä. Ja koska toinen on poissa, lasten keskinäinen suhde mielessäni vielä hakee tasapainoaan. En tiedä, onko Ilmaria kohtaan hirvittävän väärin, että ajatuksissani hän on melko pitkälti Einon toissijainen ruumiillistuma. Äkkiseltään se kuulostaa epäreilulta, mutta totuus on, että ei hänen erikoinen roolinsa ainakaan ole vähentänyt hänen minulta osakseen saamaansa rakkautta. Hätä Einon kohtalon vuoksi purkautuu hellyyden osoituksina Ilmaria kohtaan. Ja mitä siitä, jos ohjaan Ilmaria leikkimään samoja leikkejä, joista Eino piti? En kuitenkaan mielestäni painosta, enkä tietenkään moiti ”vääristä” leikeistä. Poikien touhut eivät suinkaan ole kovinkaan identtisiä, molemmilla on ollut omat juttunsa. Jotkut intohimot ja reaktiot tiettyihin tilanteisiin taas ovat täsmälleen samoja. Mielessäni vertailen, mutta uskon sen olevan rasite vain itselleni, ei Ilmarille. Samankaltaisuudet ilahduttavat, mutta voi olla helpotuskin, että välillä on aivan uudenlaisia tilanteita. Ja mitä uhmaan tulee, Ilmarin uhma turhauttaa ja ärsyttää minua täsmälleen yhtä paljon kuin Einon uhma aikanaan, eivätkä poikien samankaltaiset itkuraivarit herätä minussa liikutusta.

Sen olen Ilmarin kanssa huomannut, että puhumaan kykenevän lapsen kanssa elämä on hirvittävän paljon yksinkertaisempaa kuin silloin, jos lapsi ei ollenkaan osaa puhua. Onneksi en tiennyt tätä Einon ollessa 2,5-vuotias, täysin sanaton, mutta silti jatkuvaa kommunikaatiota kaipaava pienokainen. Muistan, miten kärsivällisesti höpötin kaikenlaista mieleen tulevaa Einon jatkuvasti osoittelemista asioista. Pidin sitä aika asiaankuuluvana, vaikka periaatteessa tiesinkin monen tuon ikäisen jo puhuvan lauseitakin. Iloitsin, kun kirjan kuvia katsellessamme kyselin Einolta missä mikin eläin, esine, hedelmä tms. on, ja huomasin Einon passiivisen sanavaraston laajentuvan hurjaa vauhtia. Nyt en tiedä, kykenisinkö ammentamaan itsestäni moista energiaa uudelleen. Kommunikaatio Ilmarin kanssa on yksinkertaisempaa: lähinnä hän hoitaa höpötyspuolen, ja vanhemman tehtäväksi jää pääasiassa myötäillä, hioa yksityiskohtia tai oikaista joitakin oleellisesti vääriä luuloja. Joka tapauksessa olen iloinen siitä, että Eino oppi puhumaan sentään noin puoli vuotta ennen kuolemaansa. Vaikka meillä olikin rikas keskinäinen kommunikaatio jo ennen sitä, niin puhuvan lapsen aivoitukset ovat silti oma lukunsa. Sitä paitsi oli ihanaa oppia tuntemaan Einon puheääni. Se oli hurjan kaunis, jotenkin heleä. Ilmarin ääni on pääsääntöisesti topakampi, hän myös hanakammin matkii minun matalaa komenteluääntäni. Millä en tarkoita, etteikö Ilmarin puhe olisi aivan yhtä suloista kuin Einon.

Tälle päiväkirjalleni on tullut ikää vuoden verran. Siitä on näemmä muodostunut jonkinlainen yhdistelmä Einon muistosivuja, ajankohtaisia kuulumisiani ja sekalaisia, mielessäni olevia ajatuksia, myös yhteiskunnallisia asioita koskien. Tämä päiväkirja siis lienee juuri sitä mitä se on, eli henkilökohtainen päiväkirja, ilman tarkkaa pitäytymistä tietyn otsikon alla. Eino on merkittävässä osassa ennen kaikkea siksi, että hän on ainakin toistaiseksi hyvin keskeinen aihe myös ajatuksissani. Aika näyttää, millaisia päiväkirjani kirjoituksista tulevaisuudessa muovautuu.

Iltojen pimetessä

2008-10-06T12:13:00.015+03:00

Syksyn alku on ollut koetteleva. Einon kuolinsyyn varmistuminen lopulta epäselväksi ei ole ainakaan vähentänyt suruani. Voin kenties yrittää saada tyydytystä siitä, ettei Einon kuolinsyyksi varmistunut mikään suoranainen hänelle tehty vääryys, mutta – kuten lääkärikin rehellisesti myönsi – ihmisen fysiologia on niin monimutkainen, ettei kuolinsyytutkimus edes teoriassa sulje pois esimerkiksi lieviä hoitovirheitä. Älköön kukaan ajatelko oleellisinta tässä olevan itsesyytökset. Niissä en ryve, sillä minulla on suurempiakin murheita, kuten se, miten pystyn elämään ilman rakasta poikaani.

Mutta oli itseään kohtaan kuinka anteeksiantava tahansa, totuus on, että yhden lapsen kuolema epämääräisellä tavalla väistämättä syö itsetuntoa vanhempana. Tämä ei ehkä näy elämässä eikä tuntemuksissa niin kauan, kun kaikki menee hyvin. Yksi epäonnistuminen on mahdollista sulattaa, kun elossa oleva lapsi on terve, hyväntuulinen ja kaikin puolin oikeaoppisesti hoidetun oloinen. Uuden epäonnistumisen pelko vaanii kuitenkin hyvin lähellä ja paljon voimakkaampana kuin ennen Einon kuolemaa. Se iskee äkisti, kun jotain menee pieleen. Se tekee sinnikkään uhmaikäisen kasvatuksesta välillä lähes helvetillistä. Raskas arki on omiaan luomaan valmiiksi epävakaan mielen tasapainoon syvän railon, johon väsynyt herkästi lipsahtaa. Ilmarilla on ollut nukahtamisongelmia. En tiedä, ovatko ne epätavallisen pahoja, ehkä eivät. Einolla ei kuitenkaan tämäntapaisia ongelmia ollut, joten meidän perheellemme kokemus on uusi. Ilmari saattaa joinain iltoina tulla sängystä pois arviolta sata kertaa ennen nukahtamistaan. Äskeinen ei ollut liioittelua. Kyse ei varmasti ole vähentyneestä unentarpeesta, sillä hän keksi sen aivan yhtäkkiä eräänä iltana, nukahdettuaan sitä ennen monen kuukauden ajan kuin nappia painamalla.

Se hirvittää, sillä poika jatkaa pomppimista, vaikka olisi sen näköinen, että nukkuu kohta seisaallaan. Hänellä on tummat pussit silmien alla. Joku voisi sanoa, että lapsi ei valvo itseään hengiltä, mutta mene ja tiedä. Minun mielikuvituksessani juuri niin saattaa hyvinkin käydä. Kohtalokasta sairastumistaan edeltävänä päivänä Eino ei suostunut käymään päiväunille. Tietenkään en oikeasti usko, että Eino kuoli, koska ei yhtenä päivänä nukkunut päiväunia, mutta valitettavasti järkkynyt mieli tekee syy-seuraussuhteista omat johtopäätöksensä, joilla ei ole älyllistä taustaa. Väsymys ja pimenevät illat vievät kohti kuilun pohjaa. Tunnen itseni hyvin epäonnistuneeksi äidiksi, koska en saa lastani nukkumaan, vaikka hän on selvästi unen tarpeessa. Poika kerryttää univelkaansa, ja hihittää riemuissaan, kun säntäilemme kiikuttamaan häntä takaisin sänkyyn. Kun hän lopulta nukahtaa, haluaisin uupumuksestani huolimatta istua hänen vierellään koko yön.

Kukaan ei tiedä, miksi Eino kuoli. Sanonnalla ”ei se siihen kuole” ei ole minulle enää paljoa käyttöä. Kuolema vaanii joka ikisen nurkan takana, ja tiedän sen liian hyvin. Elämä tuntuu lipsuvan käsistä, kun yksi lapsi on kuollut ja toinen silminnähden uuvuksissa. Mutta, kuten aiemminkin olen kirjoittanut, elävän lapsen vanhemmuus on paljon helpompaa kuin kuolleen. Yksikin onnistuminen kompensoi monta epäonnistumista. Huonoimpinakin hetkinä voi nojata toivoon paremmasta tulevaisuudesta. Vaikka ongelmat olisivat suuriakin, niihin on mahdollista yrittää etsiä ratkaisua, ja se jo itsessään tuo elämään mielekkyyttä.

3.10. julkistettiin ”Rakas lapseni” –kirja (toimittaja Leena Vilkka), johon kirjoitin yhden luvun, ”Eino, pieni pellavapääni”. Minun kirjoitukseni lisäksi kirjassa on 14 muuta lapsensa menettäneen kertomusta. Kirjaa tuskin voi suositella rattoisana lukukokemuksena, mutta uskon, että se tarjoaa vertaistukea sekä saattaa olla apuna niille ihmisille, jotka työnsä puolesta kohtaavat lasten kuolemantapauksia ja surevia vanhempia tai muita omaisia. Kirjoitukset ovat hyvin henkilökohtaisia ja rehellisiä. Heti Einon kuoleman jälkeen olisin mielelläni lukenut juuri tuollaisen kirjan, ja niin luen nytkin. (Aiheesta lisää esim. täällä ja täällä.)

Hypin näköjään tänään asiasta toiseen. Joka tapauksessa, kaiken muun ohella, viime aikoina olen jälleen erityisen paljon ikävöinyt niitä hetkiä, kun Eino ja Ilmari hauskuuttivat toisiaan. Poikien yhteinen kikatus ja sädehtivät silmät, joilla he toisiaan innoissaan katsoivat, kuuluvat ja näkyvät mielessäni kaiken aikaa. Seuraava valokuva on otettu aika tarkalleen kaksi vuotta sitten.

Kadotettu paratiisim-me

Kunnallisvaalit lähestyvät

2008-09-19T12:51:00.013+03:00

Nyt seuraa hieman mainontaa tulevia kunnallisvaaleja silmällä pitäen. Oma ehdokkaani on sama kuin edellisissä kunnallisvaaleissa, eli mieheni Pasi Salonen (perussuomalaiset).

Lasten kotihoidontuen kuntalisät sekä kyläkoulujen puolustaminen ovat esimerkkejä aiheista, jotka ovat tärkeällä sijalla ehdokkaani vaaliohjelmassa. Luonnollisesti kyseiset aiheet ovat varsin läheisesti meidän perhettämme koskevia. Mitä lapsiperheiden tukijärjestelmään yleensä tulee, se on toki jokseenkin naurettavalla tasolla. Useimmat perheelliset lienevät huomanneet, että Suomessa on taloudellisesti kannattavampaa tehdä miltei mitä tahansa muuta kuin perustaa perhe, saati hoitaa lapsensa itse. Kodin ulkopuoliseen hoitoon yllyttäminen sapettaa minua erityisesti, koska siitä ei koidu yhteiskunnalle edes lyhyen tähtäimen säästöjä. Sitä paitsi Vihti-lisän nykyisiin maksuperusteisiin liittyy perustavaa laatua olevia epäkohtia, oltiin varsinaisesta Vihti-lisän suuruudesta mitä mieltä tahansa (viittaan taannoiseen kirjoitukseeni Vihdin uutisissa). Mitä kyläkouluihin tulee, yksi esimerkki erikoisesta ratkaisusta on Olkkalan koulun lakkauttaminen. Oinasjoellahan jatkaa toimintaansa vanhaa Olkkalan koulua pienempi koulu, vaikka Oinasjoelta on kirkonkylälle lyhyempi matka kuin Olkkalasta. Etteivät vain olisi jonkun kunnanvaltuutetun henkilökohtaiset intressit päässeet vaikuttamaan asiaan? Lienee syytä mainita, etten kannata Oinasjoen koulunkaan lakkauttamista. Jos koulukuljetukset järjestetään hyvin, niiden kustannukset vienevät suuren osan lähikoulun lakkauttamisesta saaduista säästöistä. Erityisen häpeällistä Vihdissä on tällä hetkellä se, että koulukuljetuksia ei ole järjestetty edes tyydyttävästi. Kunta säästää, mutta lasten koulunkäynti, hyvinvointi ja turvallisuus kärsivät.

Itse näen kunnallisvaalit osana laajempaa poliittista kenttää. Tämä on ehkä vähän makuasia, mutta koska Matti Vanhanen on mielestäni pöljä, en äänestäisi keskustaa, vaikka minulla olisikin nyt mahdollisuus äänestää hyvää tyyppiä naapurista. Tietenkään puolueen kaikista ehdokkaista ei tarvitse eikä voikaan pitää. Suhteellisessa ääntenlaskutavassa on aina se riski, että ääni menee ei-toivotulle henkilölle, ja se riski on äänestäjän otettava. Mitä tulee omaan suhteeseeni Timo Soiniin, hän on mielestäni oikein rehti ja fiksu mies. Kaikesta en ole hänen kanssaan samaa mieltä, mutta keskeisillä politiikan alueilla olemme samoilla linjoilla. Tärkeinä pitämiäni asioita ovat ennen kaikkea Soinin ymmärrys maaseudun ongelmia kohtaan ja syvä huoli maaseudun tulevaisuuden puolesta, sekä suomalaisen kulttuurin kunnioitus ja luottamus suomalaisiin ihmisiin. Vaikka Timo Soini on vahvasti uskovainen mies, hänen poliittisissa puheissaan ei näy negatiivisia uskonnollisia vivahteita, joilla tarkoitan sitä, miten monet korkea-arvoisetkin poliitikot saattavat hokea jotakin käsitystä absoluuttisena totuutena, kykenemättöminä kuuntelemaan tai ainakaan sisäistämään minkäänlaisia järkeviä vasta-argumentteja. En väitä, että perussuomalainen politiikka olisi täydellisen yhteiskunnan tae, mutta tämän puolueen ideologia on lähimpänä omaani. Eduskuntavaalien alla tuli oikeastaan jokaisesta muusta puolueesta ilmi jotakin sellaista, mikä olisi tehnyt kyseisen puolueen äänestämisen minulle hyvin vaikeaksi.

Vihti on kasvava kunta, jonka päättäjien on ymmärrettävä kasvuun liittyvät haasteet. Sinänsä Vihdin kasvutapa on mielestäni aika terveellä pohjalla, mutta palveluiden on pysyttävä perässä. Keskittämisessä on jo menty liian pitkälle. Kuntatasollakin olisi pidettävä mielessä kansalliset ja globaalit ongelmat ja pyrkiä siten esim. päästöjen rajoittamiseen. Palveluiden sijoittaminen vain pariin suurimpaan taajamaan ei totisesti vähennä liikennettä. Vihdin vielä elinvoimainen maaseutu on vaalimisen arvoinen asia, ja kuntarakennetta olisi suunniteltava siltä pohjalta. Näen ratayhteyden ensisijaisena hankkeena tulevaisuuden pääkaupunkiseudulle suuntautuvan liikenteen järjestelyjä suunniteltaessa. En kannata lyhyen tähtäimen säästötoimia, joista voi seurata tulevaisuudessa vakavia ongelmia. Esimerkkinä mainittakoon Pajuniityn perhekeskuksen keskeneräiseksi jätetty katto. Mahdollisista tulevaisuuden kosteusvaurioista joutuvat maksamaan paitsi kunta, ehkä myös lapset ja perhekeskuksen henkilökunta, terveydellään. Päättäjien - niin kunnallisella kuin valtiollisellakin tasolla - tulisi myös kyetä säilyttämään kunnioitus työnantajiaan ja heidän ongelmiaan kohtaan. Tämä tarkoittaa muun muassa asiallista reagoimista asiallisiin yhteydenottoihin.

Toivon kunnanvaltuustoomme muutosta. Asuinpaikastasi tai poliittisista mielipiteistäsi riippumatta, muistathan ainakin äänestää!

Aluepolitiikkaa

2008-09-13T12:16:00.003+03:00

Asuntoministeri Jan Vapaavuori puhui 1.9. Lohjan kokoomuksen järjestämässä talousseminaarissa. Puheen aiheina olivat Rakentaminen ja maankäyttö uuteen tarkasteluun sekä Asumisen ja liikenteen energiankulutus ja päästöt kuriin. Vapaavuori kiitteli Lohjaa keskittyneestä, nauhamaisesta kaavoituksesta. Haja-asutusalueelle rakentamista hän moitti päästöjä kasvattavana.

On toki totta, että on päästöjen vähentämisen kannalta ihanteellista, jos mahdollisimman moni ihminen pystyy asumaan radanvarsilähiössä ja hoitamaan pääasiallisen liikkumisensa junalla. Kuulun niihin ihmisiin, jotka uskovat ihmisen toiminnalla olevan oleellisesti merkitystä ilmaston lämpenemiselle. Olen sitä mieltä, että kaikenlaisen saastuttamisen vähentäminen on tarpeen. Tämä koskee niin energian säästämistä kuin myös esimerkiksi asiallista jätteiden käsittelyä. On kuitenkin muistettava, että ihmiskunnalla on muitakin huolen aiheita. Jonkinlaisen tasapainon säilyttäminen on tarpeen mistä tahansa aiheesta keskustellessa.

En tiedä, miten seuraava tulisi tulkita (Ykköslohja 3.9.2008): ”Eheä yhdyskuntarakentaminen yhdistetään kaupunkimaisuuteen. Maaseutu on kuitenkin osa suomalaista kulttuuriperimää, mutta sen vaikutus kokonaisuuden kannalta ei ole suuri. Ongelmana on haja-asutusrakentaminen ympäri Suomea, pohti Vapaavuori.”
Ensinnäkin tuntuu hieman erikoiselta, jos ministeri pitää maaseudun ainoaa tehtävää olla osa suomalaista kulttuuriperimää. On se toki sitäkin, ilman muuta, mutta itse ainakin elättelen toiveita siitä, että myös maatalouselinkeino säilyisi tulevaisuudessakin merkittävänä syynä pitää maaseutu asuttuna. Silloin maaseudulla asuu joka tapauksessa ihmisiä, myös perheitä. Miksei sitten voisi asua myös muualla työssä käyviä ihmisiä? Palveluillekin riittäisi käyttäjiä, eikä esimerkiksi jokaista kyläkoulua tarvitsisi lakkauttaa. Maaseudun asuttuna pitäminen tekisi ennen kaikkea palveluverkoston ja tiestön kunnon säilymisen kannalta maanviljelijäperheet hieman tasa-arvoisemmiksi kaupunkilaisiin verrattuna.

Lasten ja nuorten mielenterveysongelmien määrä on kasvanut. Rikollisuus ja väkivalta rehottavat kaupunkialueilla, myös ja nimenomaan radanvarsilähiöissä. Väkivaltaa on epäilemättä ollut aina, mutta sen luonne on muuttunut. Puukotukset olivat ennen känniläisten keskinäisiä välienselvittelyjä asunnoissa, nyt puukotuksia tapahtuu kaduilla ja tekijä ja uhri ovat usein toisilleen tuntemattomia. Hallituksella ei tunnu olevan näihin ongelmiin sanaakaan sanottavana, saati ehdotuksia sen suhteen, miten näitä ongelmia voitaisiin ratkoa. Silti kaupunkimaisuutta ja radanvarsilähiöitä halutaan lisätä. Niin kauan kun nykyinen kehitys rikollisuuden ja väkivallan suhteen jatkuu hallituksen myhäillessä tyytyväisenä, minulla ei ainakaan ole kiinnostusta kasvattaa lapsiani radanvarsilähiössä, tai kaupunkialueella ylipäänsä.

Lisääkö haja-asutusalueella asuminen sitten automaattisesti päästöjä taajama-asumiseen verrattuna? Ei varmasti. Asuntoja suunnitellessa on mahdollista suosia energiataloudellisia ratkaisuja myös haja-asutusalueella. Tosin hallitus ei siihen liiemmin kannusta, uudisrakentamisessahan ei esimerkiksi maalämpöön investoimiseen saa valtion tukea, ei verotuksellista helpotusta tai muutakaan. Työmatka ei välttämättä pitene haja-asutusalueelle muuttamisen myötä. Myös haja-asutusalueella on usein mahdollista hyödyntää julkista liikennettä, vaikka linja-autopysäkki ei aivan vieressä olisikaan. Rautatieyhteydet palvelevat myös haja-asutusalueita, jos asemien yhteyteen varataan paikoitustilaa. Tällä tavoin on mahdollista vähentää etenkin kaupunkien keskusta-alueiden henkilöautoliikennettä. Ja jos palveluja säilytettäisiin myös maaseudulla, vähenisi myös henkilöauton käytön tarve.

Ykköslohja (ilmeisesti ote Vapaavuoren puheesta): ”Haja-asutusalueilla kaikki tulee kalliimmaksi, kun pitää rakentaa esimerkiksi kunnallistekniikkaa, päiväkoteja ja kirjastoja.”
Ai että oikein kaikki tulee kalliimmaksi. Aika kapea-alaista ajattelua ministeritasolla, viitaten aiempaan kommenttiini mielenterveysongelmista ja rikollisuudesta. Kyllähän se ”eheä yhdyskuntarakentaminen” kuulostaa hienolta, edulliselta ja ympäristöystävälliseltä. Mutta kun niissä yhdyskunnissa asuvat ihmiset, eivätkä robotit, jotka voi ohjelmoida toimimaan halutulla tavalla. Toki myös kaupunkeja ja ”eheitä yhdyskuntia” tarvitaan. On erilaisia elämäntilanteita ja tarpeita. Itse olen kokenut taajama-asumisen – joskaan ei missä tahansa, vaan varsin huolella valitussa taajamassa - mukavaksi ratkaisuksi pienten lasten kanssa. Toivon kuitenkin, että pystymme muuttamaan haja-asutusalueelle viimeistään niihin aikoihin, kun vanhin lapsemme alkaa olla kouluiässä.

Kotikuntani Vihdin kehitystä seuraillessa en ymmärrä, mitä etua keskittämisellä voitaisiin enää saavuttaa. Nummelan neuvola Pajuniityn perhekeskuksessa palvelee nykyisin varsin laajaa aluetta, myös esimerkiksi suurehkoja, lapsiperheiden suosimia asuinalueita Hiidenrantaa ja Ojakkalaa. Raskaana oleville ja pienten lasten kanssa liikkuville Nummelan neuvola on näiltä asuinalueilta käytännössä automatkan päässä. Onko kunnanvaltuuston suunnitelmissa kaavoittaa koko Hiidenranta ja Ojakkalakin pois? Keskittää asuminen entistä tehokkaammin Prisman ja City-marketin kulmille, kenties pilvenpiirtäjiä käyttäen? Vai onko myönnettävä, että keskittäminen ei aina tarkoita päästöjen vähentämiseen pyrkimistäkään, edes pitkällä tähtäimellä?

Keskittämiskehitys näkyy niin koko Suomen kuin yksittäisten kuntienkin mittakaavassa. Ilmeisesti moni pitää tästä, koska vaaleista toiseen samantapaista politiikkaa harjoittavat puolueet porskuttavat eteenpäin. Vai onko suurin osa ihmisistä yksinkertaisesti niin aivopestävissä, että kun poliittinen eliitti hokee riittävästi jonkun asian olevan ”väistämätöntä kehitystä”, niin oman järjen käyttö unohtuu? Pelottavaa.

Vihti-lisä -asiaa

2008-09-09T12:16:00.003+03:00

Kotikunnassani Vihdissä maksetaan lasten kotihoidontuen kuntalisää. Kuntalisän maksuperusteisiin liittyy kuitenkin tiettyjä kummallisuuksia (minun mielestäni siis), ja siksi kirjoitin asiasta Vihdin uutisiin. Kirjoitukseni alla, se julkaistiin viime viikolla torstain 4.9.2008 numerossa.

Vihti-lisän logiikka hukassa

Ihmettelen, mikä ajatus Vihti-lisän nykyisissä myöntämisperusteissa on. Perusperiaatteen voisi kuvitella olevan palkita ne, jotka eivät käytä lapsilleen kunnallista päivähoitoa. Tämähän olisi loogista, koska päivähoito on kunnalle kallista päivähoitomaksuista huolimatta.

Koska kuitenkin Vihti-lisän myöntämisen edellytyksenä on se, että perhe on oikeutettu Kelan kotihoidontuen tulosidonnaiseen hoitolisään, edellisen periaatteen voinee unohtaa. Koituuhan kunnalle merkittävä säästö myös hyvätuloisten perheiden hoitaessa lapsensa kotona.

Tulosidonnaisuudesta voisikin sitten päätellä, että Vihti-lisän tarkoitus on tukea nimenomaan pienituloisia lapsiperheitä. Näinkään ei kuitenkaan ole. Vihti-lisä evätään äitiys- ja vanhempainrahakaudella, myös minimipäivärahaa saavalta. Mikäli kotona hoidetaan vauvan lisäksi alle 3-vuotiasta sisarusta ja perhe on oikeutettu hoitolisään, pelkästään Kelan tuet ovat pienemmät minimipäivärahojen aikana kuin kotihoidontukikaudella. Kuitenkaan perheelle ei makseta päiväraha-ajalta edes Vihti-lisää. Kelan äitiys- ja vanhempainrahojen nostaminen on lakisääteisesti pakollista.

Vihti-lisän tarkoitus ei siis ainakaan minulle ole auennut. Osaisikohan joku kunnan päättäjistä kertoa ratkaisun tähän arvoitukseen?

Susanna Salonen, Nummela

Loppukommenttina mainittakoon, että itse kuulun valitettavasti tuohon köyhään kastiin, eli meidän perheemme ongelma ei totisesti ole se, että korkeiden tulojen vuoksi emme olisi oikeutettuja Vihti-lisään. Mutta jälkimmäinen pulma koskee nimenomaan meitä. Perussurullinen ihminen lienee alttiimpi katkeroitumaan myös tuiki maallisten asioiden seurauksena, ja toisaalta vuosien mittaan koko lapsiperheiden tukijärjestelmän hullunkurisuus on auennut minulle koko ajan paremmin ja paremmin. Siksi tällä hetkellä myönnän tuntevani melkoista halveksuntaa kotikuntani päättäjiä kohtaan.

Toivottavasti Vihdissä on muitakin tyytymättömiä. Ensi kuussa on mahdollisuus muutoksiin!

Ja taas on syksy

2008-09-01T12:27:00.006+03:00

Ja taas on syksy. Viime syksy tuntuu olleen juuri äsken. Se syksy, josta tuli aivan erilainen kuin piti. Sen hirveän hiljaisuuden ja synkkyyden tuntemukset ovat läsnä edelleen, mistä kai johtuu kummallinen tunne ajan pysähtymisestä, aivan kuin koko vuotta ei olisi ollutkaan. Perheemme ulospäin näkyvät muutokset viime syksyyn verrattuna ovat oma asiansa, mutta niitä on vaikea yhdistää sisäiseen maailmaan, jossa on valtavasti surua ja pohjimmiltaan voimakkaasti läsnä sama epätoivo kuin vuosi sitten.

Kahden vuoden takaisen syksyn muistot tuntuvat jo muistoilta, vaikka kovin vähän aikaa siitäkin syksystä tuntuu olevan. Aloitin elokuun lopulla hetken mielijohteesta ja jonkin asteisin ennakkoluuloin varustettuna poikien kanssa seurakunnan perhekerhon, mikä pian osoittautui hyväksi ajatukseksi. Eino viihtyi hyvin kerhossa leikkimässä toisten lasten kanssa, ja Ilmarin hoitaminen kerhotiloissa oli vaivatonta. Syyskuun ensimmäisellä viikolla osallistuimme viisi päivää kestäneelle Lasten ja nuorten kuntoutuskodin järjestämälle Aivolisäkkeen vajaatoiminta –kurssille, jossa oli meidän lisäksemme viisi muuta perhettä. Jos vanhempien luentotilaisuuksien yksityiskohtien annetaan tässä yhteydessä olla, niin kokonaisuutena kurssi oli oikein hyvin järjestetty, etenkin pienten lasten kannalta. Osittain saatan ollakin jäävi arvioimaan kurssia muuten, sillä kahden pienen lapsen kotiäidille riittää ylellisyydeksi, kun saa viettää aikaa jossakin, missä lapset viihtyvät ja kotitöistä on täydellinen vapautus.

Syyskuun puolivälissä päättyi Einon hieman yli kaksi vuotta kestänyt fysioterapia, jota oli siihen asti ollut säännöllisesti 1-2 kertaa viikossa tunnin kerrallaan. Nyt neurologi oli sitä mieltä, että Einon liikunnallinen kehitys oli edennyt niin hyvin, ettei fysioterapiaa enää tarvittaisi. Ensimmäisten sateiden ilmaannuttua hyvin kuivan kesän jälkeen huomasin nopeasti Einon mieltymyksen vesilätäkköleikkeihin. Kaiken kaikkiaan se syksy meni vielä aika paljolti kaksilapsiseen arkeen totutellessa, ja Eino sai aivan liian vähän huomiota osakseen. Toivon, että hän sai siltäkin syksyltä ainakin jonkun verran mukavia kokemuksia ja muistoja, vaikka eipä kai sillä enää merkitystä Einon kannalta ole. Pienenä lohtuna itselleni jälkeenpäin ajatellen on, että Ilmari ainakin oli varsin helppo vauva, ja osasin myös olla ottamatta kotitöistä turhia paineita. Kotityösaavutuksilla kehuvia pienten lasten vanhempia en ole koskaan ymmärtänyt. Pitäisi ennemmin pystyä kehumaan lapsille annetun ajan laadulla ja määrällä. Täysin ristiriidassa nämä kaksi elämän osa-aluetta eivät toki läheskään aina ole, mutta parivuotias ainakin arvostanee enemmän puistossa vietettyä iltaa kuin kiiltäväksi kuurattua lattiaa.

Jotenkin Einon kuolemaa edeltävän elämän muisteleminen tuntuu kuukausi kuukaudelta raskaammalta. Menetyksen lopullisuus iskee koko ajan kovemmin, eikä ikävään totu, vaan se kasvaa. Siitä ajasta, jonka vietin Einon ja Ilmarin kanssa, on tullut muistoissani tarunhohtoinen. Tuntuu jo lähes käsittämättömältä, että sain kokea elämässäni jotakin niin upeaa, ja yhtä käsittämättömältä tuntuu, että saatoin päästää sen onnen menemään. Se elämä oli parasta, mitä minulla on koskaan ollut, ja sitä en pystynyt säilyttämään. Viimeisen reilun vuoden aikana koetut asiat ovat pahan kerran vieneet luottamukseni siihen, että elämää olisi mahdollista hallita. Tulevaisuuden suunnitteleminen tuntuu kolkolta. Optimismi on hukassa. Elämästä saatavan ilon on oltava todella konkreettisesti tässä ja nyt, kun sekä menneisyys että tulevaisuus ovat mahdottomia ajatella.

Toisaalta vain tulevaisuuden suunnittelulla on mahdollista saada aikaan se, että myös tulevaisuudessa ilo voi olla tässä ja nyt. Siksi suunnittelemme kyllä tulevaisuutta, mutta se on erilaista kuin ennen. Siihen sisältyy aina tieto siitä, että nyt ei ole kyse oikeasti olemassa olevasta maailmasta, vaan nämä suunnitelmat vain ovat välttämättömiä. Haaveilun autuutta en pysty tavoittamaan niin kuin joskus aiemmin. Talven kynnyksellä odotamme syntyväksi perheemme kolmatta lasta. Lienee lähes tarpeetonta mainita, että vauvan odotuskin on nyt kovin erilaista kuin ennen. Edellistä ei pidä tulkita niin, ettenkö olisi tämän raskauden johdosta iloinen ja kiitollinen, olen kyllä kovastikin. Mutta se ilo on hyvin erilaista kuin aiempien odotuksieni ilo. Ennen kaikkea ero on siinä, että niin iloni kuin pelkonikin liittyvät paljolti siihen, että ajattelen vauvaa enemmän Ilmarin tulevana sisaruksena kuin meidän vanhempien lapsena.

Ilmaria odottaessa minulla vielä oli sisaruudesta aika hatara käsitys. Uskoin kyllä, että pikkusisaruksesta olisi paljon iloa Einolle, mutta en uskonut Einon nauttivan kovin paljoa pienestä vauvasta tai kärsivän, vaikka menettäisimme vauvan. Pian Ilmarin syntymän jälkeen sisaruus alkoi toki avautua minulle paremmin. Oli hätkähdyttävää huomata, miten suurella hellyydellä jo kaksivuotias suhtautui pienempään. Nyt sydäntäni puristaa seuratessani, miten innokkaasti Ilmari odottaa sisarustaan. Ilmarihan on jo vanhempi kuin Eino minun odottaessani Ilmaria, ja Ilmari osaa puheellakin jo kertoa ajatuksistaan. Pelko vauvan menetyksestä kouraisee kaikkein kovimmin, kun ajattelen, miten hirvittävää olisi joutua kertomaan Ilmarille, ettei pikkusisarus tulisikaan meille kotiin. Sanoisimme tietysti vauvan olevan turvassa Eino-isoveljen luona, mutta kuinka moinen voisi lohduttaa taaperoa, kun ei se kunnolla lohduttaisi meitä vanhempiakaan?

Näköjään tohdin kuitenkin ajatella vauvan menettämistä. Se ajatus on aavistuksen verran vähemmän veret seisauttava kuin ajatus vauvaa odottavan isoveljen menettämisestä. Vaikka olen kokenut karmeita, asiani voisivat olla vielä paljon huonomminkin. Ja tämä tieto ei tunnu kovinkaan lohdulliselta.

Einon lähes vuoden ikäinen hauta 10.8.2008

Pelko

2008-08-11T21:47:00.003+03:00

Olen välillä miettinyt, mitä peloilla ja pelkäämisellä oikeastaan tarkoitetaan. Kun minulta kysytään, pelkäänkö menettäväni vielä toisenkin lapseni, niin on toki selvää, että vastaus on myönteinen. Kuinka muka voisin vastata, että ei, en pelkää? Kuinka kukaan vanhempi voisi vastata niin? Sikäli kyseisen kysymyksen esittäminen on hirveän turhaa. Mutta sillä kenties tarkoitetaankin jotain vähän muuta.

Pelkäämisen määritelmään kuulunee se, millä tavoin kyseinen pelko vaikuttaa elämään. Kuten onko fyysisiä oireita, esimerkiksi liiallista unettomuutta tai stressin tunnetta. Tai onko ihminen pelon takia estynyt tekemään jotain, mikä pitäisi pystyä tekemään, jotta sujuva elämä olisi mahdollista. Voisin esimerkiksi ajatella, että korkeiden paikkojen pelkääminen on aika normaalia ja itsesuojeluvaistoon kuuluvaa. Mutta jos ei pysty menemään kylään, koska kyläilypaikka sijaitsee kerrostalon kuudennessa kerroksessa, niin voitaneen puhua elämää jossain määrin haittaavasta pelosta. Tai, sairauksia aiheuttavien mikrobien pelkääminen on oikein suotavaa, mutta jos joutuu tämän pelon takia pesemään hampaansa viisi kertaa päivässä ja keittämään hammasharjansa ennen ja jälkeen jokaisen rupeaman, kyseessä lienee haitallinen pelko. Toisaalta pelko-sanaa kuulee nykyisin käytettävän paljon yhteiskunnallisessa keskustelussa synonyymina realismiin perustuville ajatuksille, jolloin tarkoituksena on luoda negatiivinen kuva kyseisten ajatusten esittäjästä. Tämä lienee yksi syy, miksi en mielelläni takerru pelko-sanaan lapsen menetyksestäkään puhuessani. Enhän pelkää tuntematonta, vaan aivan oikeasti tiedän, että lapsi voi kuolla. Se on tosiasia, ei mikään ajatuskummajainen.

Pelkojen perimmäinen tarkoitus on auttaa ihmistä suojelemaan itseään ja lähimmäisiään. Pelottomuus ei ole hyvä asia. Nykyään moni viettää aika turvallista elämää, minkä vuoksi turvallisuuden ja turvattomuuden välinen raja saattaa olla hieman hämärtynyt. Esimerkiksi sanontaa ”ei se siihen kuole” kuulee viljeltävän aika huolettomasti, myös lasten kyseessä ollessa. En edelleenkään kavahda sanonnan käyttämistä joissakin tilanteissa. Esimerkiksi lapsi ei kuole, jos hän joskus syö valmisruokaa, vaikka olisi tottunut saamaan kotiruokaa. Tai poikavauva ei kuole, jos hänet joskus puetaan vaaleanpunaiseen potkupukuun, kun muun väriset ovat pesussa. Olin viime talvena kylässä Ilmarin kanssa eräässä toisessa lapsiperheessä. Syötimme lapsille päivällistä, ja Ilmarille maistui maito. Tavallinen maito loppui, mutta kahvimaitoa oli runsaasti. Luin tuoteselosteesta, että sisältö ei poikkea tavallisesta maidosta muuten kuin siten, että siihen on lisätty ylimääräistä maitoproteiinia, ja päätin, että Ilmari voisi aivan hyvin juoda tätä maitoa. Emäntä vastasi, että niin, ei se varmaan siihen kuole. Heti lauseen lopetettuaan hän pyyteli kovasti anteeksi, että oli sanonut niin, mutta tällöin saatoin rehellisesti vastata, etten ollut edes kiinnittänyt lausahdukseen mitään huomiota. Kyllä joskus niin voi sanoa.

Mutta aivan toisenlaisissakin tilanteissa olen ollut. Kerran, Einon ollessa vielä vauva, puhelin niin sanottujen normaalien äitien joukossa siitä, että meillä oli välillä vaikeuksia saada Einoa syömään lääkkeitään. Asia huolestutti minua sen verran, etten mielelläni jättänyt Einoa hoitoon lääkkeenantoajankohtina, mistä keskustelu olikin saanut alkunsa. Sain kuulla, että ”ei kai se siihen kuole, jos lääkkeet joskus jäävät saamatta”. Silloin vasta kunnolla tajusin, miten tavallisesta poikkeavaa vanhemmuutemme oli ollut alusta alkaen. On ihmisiä, jotka ovat eläneet niin turvallista elämää, etteivät he edes ymmärrä, että joillekin toisille esimerkiksi oikeiden lääkkeiden saaminen oikeaan aikaan voi olla elintärkeää. Sellainen pelottomuus on minusta jo haitallista. On eduksi säilyttää nöyryys elämän edessä. Toinen esimerkki nykyajan liiallisessa turvallisuudessa elämisestä lienevät erilaiset extreme-urheilulajit. En ole itse koskaan tuntenut vetoa tällaisia lajeja kohtaan, joten en osaa sanoa, mitä niitä harrastavat ihmiset hakevat. Varmasti jotakin, ja saavat myös. En tiedä sitäkään, millaisia vaarallisten lajien harrastajat keskimäärin ovat – ovatko he eläneet erityisen tasapaksua ja turvallista elämää vai eivät. Joskus muistan lukeneeni artikkelin, jossa joku tutkija, psykologi tms. kertoi extreme-lajien harrastajien uskovan yleensä aika voimakkaasti, että kuolema ei voi sattua omalle kohdalle. Tämä minun on helppo uskoa, mutta en toki väitä, että se olisi aukoton totuus.

Millaisia pelkoja, tai realismiin perustuvia ajatuksia, minulla sitten tällä hetkellä on? Olemme kaiketi onnekkaita sikäli, että pystymme elämään ulkoisilta puitteiltaan jokseenkin normaalia lapsiperheen elämää. Ilmari nukkuu yksin omassa huoneessaan, välillä jopa suljetun oven takana. Häntä myös kasvatetaan. Hän ei saa kaikkea haluamaansa, vaikka voin vakuuttaa, että pikkuisen joka ikisen toiveen toteuttaminen tuntuisi ilman muuta varmimmalta ratkaisulta, kun isoveljen kuolinsyystä ei ole lainkaan tietoa. Ero Einon kuolemaa edeltävään aikaan nähden konkretisoituu ennen kaikkea vaaratilanteissa, joihin vilkas ja vikkelä kaksivuotiaamme tuon tuosta joutuu. Näen pidemmälle, eivätkä ne näyt ole kauniita. Niissä tilanteissa, joissa aiemmin tunsin vain sydämen lyöntien ja hengityksen kiihtyvän, näen nykyisin jo mielessäni kuolleen lapsen ja iloisen leikkipaikan ylle laskeutuneen synkän verhon. Samoin on silloin, kun yöllä menen katsomaan Ilmaria enkä heti näe tai kuule, hengittääkö hän. Kaiken kaikkiaan on vielä aivan liian varhaista sanoa, mihin suuntaan pelkoni kehittyvät. Sureminen tuntuu olevan vasta alussa, vaikka onkin kestänyt jo hieman yli vuoden. Näky kuolleesta Einosta tulee varmasti vaivaamaan mieltäni pitkään, kenties loppuelämäni. Tulevaisuus voi tuoda tullessaan mitä vaan, enkä voi kuin odottaa ja yrittää parhaani suojellakseni minulle tärkeitä asioita.

Tasan vuosi Einon kuolemasta

2008-08-05T12:54:00.006+03:00

Viime vuonna elokuu alkoi mukavissa tunnelmissa. Takana oli hieno heinäkuu, mutta toisaalta odotin innolla elokuun aikana alkavia kerhoja ja muuta lapsille hauskaa toimintaa. Suunnittelin, mitä uusia vaatteita Einolle pitäisi hankkia syksyä varten. Sinä karmeana elokuun ensimmäisenä viikonloppuna olin ajatellut, että menisin heti maanantaina ostamaan ainakin uudet kuravaatteet. Toivoin löytäväni oikein iloisen väriset.

Tuo leppoisa arki ja hilpeä syksyn odotus vaihtuivat kuitenkin hyytävään painajaiseen. Ne viikot, joiden piti olla kaunista kesän jatkoa, olivatkin korttien, adressien ja kukkalähetysten murheellista tulvaa. Synkkiä muistotilaisuuksia, osanottoja ja loputonta kysymyksiin vastaamista. Lippuja puolitangossa, pienten vaatteiden pesemistä ja kaappiin järjestelyä. Ja pelottavaa hiljaisuutta. Puistoretkiemme kolmen pienen elefantin marssi oli muuttunut kahden pienen elefantin marssiksi, eikä näistä toiselle tie ollut enää aurinkoinen. Ja nyt, vuotta myöhemmin, moni tuntuu jo kuvittelevan, etten enää ajattele Einoa joka hetki. Moni tuntuu ajattelevan, että minulla saattaa välillä olla ihan hauskaa tai että ehkä suorastaan nautin jostain, mitä teen. Se on kovin, kovin kaukana totuudesta. Kokemani kauhun hetket eivät vuoden aikana ole irrottaneet puristustaan milliäkään. Ne ovat minulle aivan yhtä todellisia kuin vuosi sitten.

Kun minä ja mieheni olimme hyvästelleet Einon, minuun iski sama mustasukkaisuus ja omistushalu kuin Einon ollessa pikkuvauva. En halunnut, että kukaan muu, läheinenkään ihminen, menee enää tirkistelemään häntä. Se tunne oli todellakin sukua sille, mitä tunsin Einon vauva-aikana. En silloin halunnut, että kukaan muu kuin minä tai mieheni pitää Einoa sylissä. Vihasin niitä hetkiä, jolloin kumpikaan meistä ei ollut Einon luona. Ja jos jompikumpi meistä oli käytettävissä, minun mielestäni kaikki muut saivat pitää näppinsä irti vauvastani. Kun sairaalan psykologi kävi hakemassa meidät osastolta omaan huoneeseensa keskustelemaan Einon ollessa vain reilun viikon ikäinen, vihasin häntä. Olisin halunnut vain olla vauvani luona. Keskustellessa tunsin koko ajan suunnatonta ärtymystä, mikä ehkä osittain liittyi siihen, mitä psykologi sanoi, osittain ehkä pelkästään siihen, että hän oli riistänyt minulta aikaa, jonka olisin muuten viettänyt Einon kanssa. Ajattelin, että kai tämä on kestettävä, kai sairaalan velvollisuus on selvittää, että vastuullemme voi uskoa sairaan, kenties hyvinkin haastavan lapsen. Saatoin jopa myötäillä jotain aivan hönttiäkin psykologin kommenttia, koska halusin vain saada mahdollisimman pian ”puhtaat paperit” ja luvan palata lapseni luokse. Mutta istunto kesti tarkalleen tunnin. Katsoin kelloa varmaan monta kymmentä kertaa. Jos psykologin tapaamisen oli tarkoitus auttaa meitä vanhempia, onnistumistulos oli katastrofaalinen. Voimakkaimmin mieleeni jäi psykologin kehotus olla viettämättä kovin paljoa aikaa vauvan luona ja harrastaa omia juttuja. Jos olisin yhtään väkivaltaisuuteen taipuva ihminen, olisin silloin lyönyt häntä. Aivan varmasti. En usko, että mikään tilanne voisi ärsyttää minua enempää kuin tuo lausahdus yhdistettynä vastasyntyneestä vauvasta erotetun äidin epätoivoon.

Ilmarin kanssa mustasukkaisuus ja omistushalu eivät ole missään vaiheessa näyttäytyneet juuri lainkaan. Ilmari oli minulle tietenkin alusta asti yhtä rakas kuin Eino, ja toki tunsin voimakasta tarvetta hoivata ja suojella häntä, mutta minua ei myöskään häirinnyt se, että muutkin ihmiset käsittelivät häntä. Kun synnytyksen jälkeen sängystä nouseminen oli kivuliasta, annoin ilomielin kätilön vaihtaa vaipan. Öisin lähetin Ilmarin muutamaksi tunniksi pois vierihoidosta ja annoin luvan tuttipullojuottoon, jotta saisin hieman nukutuksi. Einon vauva-aikana en olisi ikinä uskonut, että joskus voisin toimia niin. Kotiutumisen jälkeen saatoin jopa pyytää jota kuta melko vierastakin, luotettavaa henkilöä pitämään Ilmaria sylissä, jos minun piti vaikkapa syödä. En kai Ilmarin kanssa koskaan kokenut äitiyteni olevan uhattuna samalla tavoin kuin Einon kanssa. Tietyllä tavalla arvostan niitä kokemuksia, joita sain Einon vauva-aikana. Ne antoivat äitiyteen valaisevaa näkökulmaa. Sen sijaan en arvosta sitä, että olen joutunut kokemaan Einon kuoleman. Tämä kokemus ei ole opettanut minulle enää mitään sellaista hyvää, mitä en olisi jo tiennyt. En voi sanoa viisastuneeni, ainakaan positiivisessa mielessä.

Millaisia suunnitelmia minulla sitten on loppukesäksi tänä vuonna? Onnen tunteminen olisi tämän hetkisenä tavoitteena liian kunnianhimoinen. Tavoite minulla kuitenkin on. Se on katkeroitumisen ja kyynisyyden välttäminen. Haluan pyrkiä näkemään edelleen ne monet kauniit asiat, joita tässä maailmassa on. Ne eivät tee minua toistaiseksi onnelliseksi, mutta ne ovat silti olemassa.

Isi ja pojat 30.7.2006

Työlästä uudisrakentamista

2008-07-31T21:13:00.006+03:00

Viimeiset viikot ovat olleet tukalia. Viime kesän muistot Einon elämän viimeisistä hetkistä ovat pitäneet ja pitävät tiukasti otteessaan. En voi käsittää, miten onkin mahdollista, että jo lähes vuoden verran aika tuntuu vain kadonneen jonnekin. Vuoden takaiset muistot ovat minulle elävämpiä kuin nykyhetki.

Koko muu maailma on kuitenkin elänyt vuoden eteenpäin, myös Ilmari. Ilmari on jo yli kaksivuotias, aivan erilainen lapsi kuin se pikkuinen, juuri kävelemään oppinut taapero, joka yhtäkkiä kadotti isoveljensä eikä löytänyt häntä enää verhon takaa, kaapista eikä mistään muustakaan paikasta, jossa veljekset olivat yhdessä piileskelleet ja hihitelleet. Ilmari tuskin enää muistaa Einosta mitään. Vastuu Ilmarin kasvatuksesta – ei pelkästään fyysisten tarpeiden täyttämisestä - on nyt ajankohtaisempi asia kuin Einon kuollessa. Välillä tämä tosiasia tuo elämään järjestystä ja lohtua, välillä se tuntuu vaikealta ja sekoittaa omia tunteitani entisestään.

Kaksivuotiaalle asiat ovat toki vielä hyvin yksinkertaisia. Ilmari saattaa pyytää, että mennään Einon haudalle, tai autossa arvuutella, ollaankohan menossa Einon haudalle vai kenties mökille. Hän hymyilee tyytyväisenä, kun sanon, että käydään kukkakaupassa ostamassa kukkia Einon haudalle, ja muistelee kukkakaupan jännittävää suihkulähdettä. Toisaalta hän tietää oikein hyvin, että Eino on juuri se poika, jonka kuvia on kirjahyllyssä, ikkunalaudalla, valokuvakansiossa ja tietokoneruudun taustalla, ja saattaapa hän joskus miettiä esimerkiksi sitäkin, mahtaako Eino ylettyä korkeammalle hyllylle kuin hän. Nämä kaikki seikat yhdessä eivät vielä herätä Ilmarissa sen kummempia kysymyksiä tai vaivaa häntä millään tavoin. Hän ei liioin voi ymmärtää, miksi äiti ja isi ovat surullisia, emmekä olekaan Ilmarille enää suruamme kovin paljoa näyttäneet. En ajattele, että vanhempien yleisesti ottaen pitäisi peittää tunteensa lapsiltaan, ja varsinkin isomman lapsen kyseessä ollessa avoin sisaruksen kuolemasta puhuminen on ilman muuta tuiki tärkeää. Jotenkin kaksivuotiaan kohdalla kuitenkin luulen, että on armeliain ja turvallisin vaihtoehto säästellä lasta hieman, mikäli suinkin mahdollista.

Ilmarilla on oikeus tähänkin kesään, ja sen olemme yrittäneet hänelle antaa. Hän on saanut kahlata järvessä ja ajaa polkupyörällä, ihastella päivänkakkaroita ja ihmetellä kimalaisia. Meille vanhemmille olisi ehkä ollut helpointa kaivautua sohvan pohjalle täksi kesäksi, mutta – onneksi – emme ole sitä voineet tehdä. Ilmarin kannalta sujuva puhe on varmasti ollut eduksi. Vanhemman sydän heltyy kenties helpommin itselle ahdistavaan puuhaan, kun pieni lapsi pyytää asiaa selkeästi suloisella lapsenäänellään. Ei voi teeskennellä, että tuskin lapsi huomaakaan, jos jätetään tuo juttu tekemättä.

Itse koen edelleen hautausmaakäynnit ohjelmanumeroista rauhoittavimpina, mikä kertonee ainakin siitä, ettei minulle ole muodostunut mitään sellaista paikkaa tai tilannetta, jossa Einon elämä ja kuolema eivät olisi yhä päällimmäisinä mielessäni. Siispä olen tyytyväinen siihen, että Ilmarikin viihtyy hautausmaalla hyvin. Hän kiikuttaa haravaa ja kastelukannua haudalle ja takaisin vesipisteelle, ja riemuitsee, jos käymme kävelyllä uurnalehdossa, missä hän voi tasapainoilla vielä käyttämättömien palkkien päällä. Jälkeenpäin hän muistelee haudalla tehtyjä asioita, kuten että kukkia vietiin, mutta kynttilää ei. Selvästi Ilmari muistaa jotain talvesta ja alkukeväästä, koska olen monta kertaa saanut selittää, että nyt ei viedä kynttilää koska on niin valoisaa. Yhdellä hautausmaakäynnillämme, ei kovinkaan monta viikkoa sitten, meidät yllätti raekuuro. Sateensuojaan juokseminen vetosi ilmiselvästi kaksivuotiaan tunteisiin, sillä sitä Ilmari on ehdottanut myöhemminkin aivan aurinkoisina päivinä.

On niin tylyä, että kaikissa kauniissa hetkissä, joita tähänkin kesään on kuulunut, minä näen aina selvimmin sen, mitä niistä puuttuu. Liekö tässä syy siihen, että valokuvaamiseen ryhtyminen uudelleen Einon kuoleman jälkeen on tuntunut ylitsepääsemättömän raskaalta – minulle syntyisi vain aukkoja toisensa perään. Vai onko syy siinä, että muistojen luominen omasta lapsesta on nykyisin pelottavaa? Ikään kuin valokuvien ottaminen olisi alkua sille, että kohta ei olekaan enää muuta kuin muistot? Toivon, että saan voimaa kaivaa kameran esille ja että Ilmari pitää huolen siitä, ettei kuvaaminen enää unohdu. Innostunut ”Einosta kuvaa!” –huudahdus soi päässäni, ja näen mielessäni uskomattoman sinisten silmien sädehtivän kameralle. Maailma on niin kovin julma ja täynnä vääryyksiä.

Vain lyhyt taival jäljellä. Kuva otettu 22.7.2007.

Kun loppu lähestyi

2008-06-26T12:40:00.003+03:00

Siitä kaikesta, mitä Eino viimeisenä kesänään puuhaili ja oppi, voisi kirjoittaa vaikka romaanin. Olen kiitollinen siitä, että meillä oli vielä se kesä. Eino ja Ilmari leikkivät yhdessä ja nauttivat toistensa seurasta. Kaikki palaset olivat paikoillaan. Elämästä ei puuttunut mitään.

Yksi asia, josta olen erityisen surullinen, on se, etten enää nauti lapsen nukuttamisesta tai nukkuvan lapsen katselemisesta. Ennen se oli minusta kaunis päätös päivälle. Nykyisin peitellessäni lapsen vuoteeseen tai laulaessani tuutulaulua tunnen olevani ilkeä hirviöäiti, joka teeskentelee kaiken olevan hyvin, vaikka aikoo jättää lapsensa yksin kuolemaan. Mitkään vakuuttelut eivät saa minua kokemaan asiaa toisin. Se vain on tunne, jonka kanssa on elettävä. En voi enää käydä itse nukkumaan tyytyväisenä. Poistun nukkuvan lapseni luota mieli täynnä synkkiä pilviä ja surua, ja muistelen kaihoten aikaa, jolloin elämä tuntui onnelliselta ja hallittavissa olevalta.

Alla oleva video on kuvattu 28.6.2007. Eino halusi ennen ulos lähtöä vielä välttämättä käydä läpi astianpesukoneemme kyljessä olevat kirjaimet T, U, R, B, O, K, U, I, V, A, U, S. Muutamaa viikkoa myöhemmin Eino osasi jo kaikki aakkosten kirjaimet sujuvasti, myös vaikeat kuten C tai G. Hän tunnisti myös joitakin pieniä tekstauskirjaimia, mutta ne olivat vielä hieman vaikeita ja Eino keskittyikin mieluummin selkeisiin tikkukirjaimiin.

Kotimaisuus kunniaan

2008-06-09T11:57:00.064+03:00

Taannoin eduskuntavaalien alla kirjoitimme mieheni kanssa mieheni silloin pitämään blogiin alla olevan jutun kotimaisista kulutushyödykkeistä, ennen kaikkea elintarvikkeista. Nyt aihe on erityisen ajankohtainen. Elintarvikekriisin uhan tulisi saada niin päättäjät kuin kuluttajatkin ymmärtämään kansallisen omavaraisuuden arvo elintarviketuotannossa ja tukea kotimaista elintarviketuotantoa kaikin keinoin. Toisaalta ruoan kallistuminen houkuttelee hintavertailuun, joka saattaa lyhyellä tähtäimellä tuottaa kotimaiselle vaihtoehdolle epäsuotuisan tuloksen ja siten pitkällä tähtäimellä edesauttaa elintarvikkeiden hintojen kohoamista pilviin.

Jo ekologisistakin syistä on järkevää suosia mahdollisimman lähellä tuotettua ruokaa. Kasvissyönnin ekologisuus on kyseenalaista, jos ruokavalioon kuuluu paljon tuhansien kilometrien päästä moottorikäyttöisin laittein tuotuja tuotteita, kuten soijavalmisteita. Kotieläinten ruokinnassa tulee tietysti myös suosia mahdollisimman lähellä tuotettuja raaka-aineita. Esimerkiksi luomumaidolla on korkeammat tilan omavaraisuusvaatimukset kuin normaalilla maidolla.

Koska aihe siis mielestäni on erittäin tärkeä, julkaisen nyt omassakin blogissani tämän kirjoituksen.

Kansallismielinen kauppakassi

Eräs yksinkertainen ja jokaiselle kaupassa käyvälle mahdollinen tapa tukea maamme hyvinvointia on ostaa mahdollisimman suomalaisia tuotteita. Kauppojen pursutessa monenlaista tuontitavaraa kotimaiseen ostoskassiin tähtäävän kuluttajan on kuitenkin oltava tarkkana. Olen tähän kerännyt muutamia vinkkejä lähinnä elintarvikehankintoja varten.

Raa’an lihan, kalan ja kananmunien sekä tuoreiden kasvisten, marjojen ja hedelmien ostaminen on suhteellisen helppoa, sillä näihin tuotteisiin alkuperämaan merkitseminen on pakkausmerkintäasetuksen nojalla pakollista. Alkuperämaa on ilmoitettava pakkauksessa tai pakkaamattoman tuotteen välittömässä läheisyydessä. Kasvisten, marjojen ja hedelmien kohdalla lainsäädännössä tosin on vaihtelua lajista riippuen, mutta ulkomaisten tuotteiden alkuperämaa on aina ilmoitettava, jos lajia kasvaa tai tuotetaan myös Suomessa. Esimerkiksi monet marjat kuuluvat viimeksi mainittuun ryhmään.

Kypsennetyissä ja prosessoiduissa tuotteissa ainoastaan valmistusmaan ilmoittaminen on lakisääteisesti pakollista. Siten esimerkiksi makkara- tai lihapiirakkapaketissa ei tarvitse ilmoittaa, missä maassa tuotteen valmistukseen käytetty nauta tai sika on kasvatettu ja teurastettu. Puolasta tuoduista mansikoista Suomessa tehdyn hillon valmistusmaa on Suomi, ja marjojen alkuperämaa jää useimmiten kuluttajalta täysin pimentoon. Suomessa leivottuun leipään on voitu käyttää missä tahansa viljeltyä viljaa. Suomalainen tuotemerkki sinänsä ei takaa edes sitä, että tuote on valmistettu Suomessa, saati sitten raaka-aineiden suomalaisuutta. Ostostensa kotimaisuuden maksimoimiseksi kuluttajan onkin tunnettava ainakin yleisimmät vapaaehtoiset, erilaisten järjestöjen hallinnoimat alkuperämerkinnät.

Hyvää Suomesta-Joutsenlippu on Finfood - Suomen Ruokatieto ry:n hallinnoima vapaaehtoinen alkuperämerkintä. Sitä saa käyttää tuotepakkaukseen tai etikettiin painettuna elintarvikkeessa, jonka myyntiin tuleva lopputuote on valmistettu Suomessa ja jonka raaka-aineesta vähintään 75 % on suomalaista alkuperää. Kuitenkin lihaa sisältävien tuotteiden lihan, kalaa sisältävien tuotteiden kalan, kananmunaa sisältävien tuotteiden kananmunan ja maitoa sisältävien tuotteiden maidon on oltava kokonaan suomalaista alkuperää. Lopputuotteen suomalaisuusaste lasketaan raaka-aineiden määrästä todellisen valmistusreseptin mukaan. Lisättyä vettä ei lasketa raaka-aineeksi.

Kotimaiset Kasvikset ry hallinnoi suomalaisen puutarhatuotannon yhteistä laatumerkkiä, Sirkkalehtilippua. Syötävissä tuotteissa Sirkkalehtilipun alla oleva teksti on “puhtaasti kotimainen”. Tämän merkin käyttö edellyttää kasvien täydellistä kotimaisuutta myös kasvisjalosteiden kohdalla. Siten esimerkiksi hilloissa käytettävän kasvisraaka-aineen, kuten mansikoiden tai omenien, on oltava 100 %:sesti Suomessa viljeltyä. Sirkkalehtilipun käyttöoikeuden saamiseksi vaaditaan myös sitoutumista ykkösluokan laatuun ja ympäristön huomioon ottamista viljelyssä mm. erityisellä huolellisuudella torjunta-aineiden käytössä.

Luomuliitto ry:n hallinnoima Leppäkerttumerkki kertoo tuotteen luonnonmukaisuuden lisäksi kotimaisuudesta. Merkin käyttöoikeuden saaminen edellyttää, että alkutuote on 100 %:sesti ja jatkojalostustuote vähintään 75 %:sesti suomalaista alkuperää, eli ehdot ovat paljolti samanlaiset kuin Hyvää Suomesta-Joutsenlipun kohdalla. Sen sijaan Luomu - valvottua tuotantoa -Aurinkomerkki kertoo toki tuotteen luonnonmukaisuudesta, mutta ei kotimaisuudesta, sillä merkki voidaan myöntää myös kokonaan Suomen ulkopuolelta tuodulle tuotteelle, jos merkin käyttäjä kuuluu Suomen luomuvalvonnan piiriin (tällöin tuote on vain etiketöity Suomessa). Jos tämä merkki on käytössä kotimaisessa tuotteessa, tuote on yleensä varustettu lisäksi jollakin kotimaisuudesta kertovalla merkinnällä. Leppäkerttumerkkiä käytettäessä suositellaan, että kotieläinten ruokinnassa käytettäisiin vain kotimaista rehua, mutta tämä ei ole vaatimus. Luomutiloilla suositaan paljon suoraan tiloilta tapahtuvaa vähittäismyyntiä. Ihanteellista tietysti olisikin, jos jokainen kuluttaja voisi ostaa tarvitsemansa tuotteet läheltä kotiaan ilman, että tuotteita tarvitsisi kuljetella pitkiä matkoja. Kaupunkilaiselle tämä harvoin on mahdollista, mutta maaseudulla asuvan kannattanee ottaa selvää, onko lähistöllä elintarvikkeita tuottavia ja myyviä tiloja.

Elintarvikkeita koskevien alkuperämerkintöjen lisäksi mainittakoon Avainlippu, jota hallinnoi Suomalaisen Työn Liitto. Avainlipun myöntämisessä huomioidaan kaikki tuotteen valmistusprosessin aikana syntyneet kustannukset. Näiden perusteella lasketaan tuotteen kotimaisuusaste. Tunnuksen voi saada tuote tai palvelu, jonka kotimaisuusaste on vähintään 50 prosenttia (mainittakoon, että Avainlippu-tuotteiden keskimääräinen kotimaisuusaste on yli 80 prosenttia).

Vapaaehtoiset alkuperämerkinnät myönnetään tuotekohtaisesti, ei siis valmistajakohtaisesti. Koska kyseessä ovat vapaaehtoiset merkit, ei tietenkään ole taattua, että merkin puuttuminen tarkoittaisi tuotteen olevan ulkomaista alkuperää. Vapaaehtoiset alkuperämerkinnät ovat kuitenkin Suomessa laajassa käytössä - pidetäänhän kotimaisuutta onneksi myyntivalttina etenkin elintarvikkeiden kohdalla. Edellä mainittujen merkintöjen lisäksi tuotteen suomalaisuuden voi toki ilmaista muillakin tavoin. Joka tapauksessa, yleisesti ottaen kuluttaja voi - valitettavasti - olettaa tuotteen tai siinä käytettyjen raaka-aineiden olevan ainakin suurelta osin maahantuotuja, jos pakkausmerkinnöistä ei selvästi muuta ilmene.

Toivotan kaikille lukijoille kansallismielisiä ostosreissuja!

Lähteet:

Elintarviketurvallisuusvirasto
Finfood - Suomen Ruokatieto ry
Kotimaiset Kasvikset ry
Luomuliitto ry
Suomalaisen Työn Liitto

Kesämuistoja

2008-06-07T12:03:00.021+03:00

Eino elämänsä ensimmäi-sellä risteilyllä kesäkuussa 2005

Kesämuistoja on paljon. Vaikka olen ehdottomasti neljän vuodenajan ihminen, en siis ”kesäihminen”, on myönnettävä, että kesämuistoissa on huomattavan suuri suhteellinen osuus erityisiä muistoja, siis muistoja sellaisista tapahtumista ja tekemisistä, joita ei niin muihin vuodenaikoihin liity. Etenkin kesäisin tehdään paljon asioita perheen kanssa. Silloin matkustellaan, mökkeillään ja ulkoillaankin enemmän kuin muina vuodenaikoina.

Eino ehti käydä risteilyllä kaksi kertaa. Molemmat risteilyt ajoittuivat kesään. Jälkimmäiseltä, jolla kävimme elokuussa 2006, ei valitettavasti jostain syystä ole yhtäkään valokuvaa. Taisimme olla jokseenkin täystyöllistettyjä luoviessamme Einon Siljalandia-tuokioiden ja hoitotoimenpiteiden sekä toisaalta tuolloin kolmekuisen Ilmarin kaitsemisen välillä, eikä ilmeisesti valokuvaukselle riittänyt resursseja. Mukavat muistot matkasta kuitenkin jäi. Ilmari veti risteilyn ajan vastasyntyneen roolia (joka olikin siihen asti jäänyt hoitamatta), eli nukkui koko ajan imemistaukoja lukuun ottamatta. Eino viihtyi hyvin Siljalandiassa. Hälinä ja lasten runsaus ei tuntunut häiritsevän Einoa tippaakaan. Einon ruokailut järjestyivät hyvin Siljalandian yhteydessä olevassa hoitotilassa. Einon kasvuhormonihoidon takia meidän oli otettava jääkaapillinen hytti, ja jääkaappi helpotti tietysti huomattavasti myös eväsasioiden järjestämistä.

Risteilylle lähtemisessä oli pitkälti tarkoituksena suoda Einolle hieman vaihtelua kovin vauvapainotteisesti sujuneeseen kesään. Täytenä yllätyksenä tuli rentouttava tuokio myös meille vanhemmille. Laiva lähti satamasta yhdeksän aikaan illalla (kyseessä oli siis Turku-Tukholma-lautta), ja molemmat lapset nukahtivat saman tien. Mieheni lähti etsimään meille jotakin syötävää, ja palasi mukanaan noin neljää tukkimiehen annosta vastaava kuljetus mitä herkullisinta, nälkää varten suunniteltua ruokaa. Minulla alkoi juuri niihin aikoihin olla raskauden aikana kertynyt vararavinto käytetty, ja juuri sillä hetkellä tajusin ensimmäisiä kertoja synnytyksen jälkeen olevani todellakin nälkäinen. Lihapulla- ja perunamuussivuoret hävisivät ennätystahtia. Valitessamme jääkaapillisen hytin olimme vahingossa saaneet kaupan päällisiksi muutakin luksusta, nimittäin pienen pöydällä ja kahdella tuolilla sisustetun erkkerin, jossa oli ikkunat merelle. Siinä siis söimme illallista hämärässä hytissä, pimeää merta katsellen, kahden poikamme nukkuessa sikeästi vieressä. Jokseenkin yhtä leppoisa oli seuraavan päivän lounaamme, Einokin nimittäin nukkui makoisat päiväunet Siljalandiassa touhuamisen lomassa.

Käytännön järjestelyt hoituivat hyvin myös ensimmäisellä risteilyllä. Eino ei osannut silloin vielä istua, ja muistan vieläkin elävästi, miten syötin häntä hytin sohvalle nostetussa vauvanistuimessa. Silloinkin oli merinäköala, meillä molemmilla. Eino oli juuri niihin aikoihin alkanut syödä todella hyvin vauva-ajan ongelmien jälkeen. Emme tainneet edes käydä lämmittämässä huoneenlämpöisiä soseita missään. Molemmilla risteilyillä pyysimme ylimääräisen peiton Einolle matkasängyn ohuen patjan lisukkeeksi, ja se järjestyi aina ilman muuta. Kaikin puolin on sanottava, että laivayhtiön(kin) puolesta lasten kanssa tekemämme risteilyt ovat sujuneet todella hyvin. Jälkimmäiseltä risteilyltä voisi mainita mm. sen, että paitsi että ruoat sai tuoda hyttiin, astioitakaan ei tarvinnut palauttaa vaan ne sai jättää käytävälle hytin oven ulkopuolelle. Hyttisiivooja odotti sen aikaa kun Ilmari nukkui sängyllämme. Hän tarjoutui odottamaan myös imetyksen ajan Ilmarin herättyä. Voin omien kokemusteni perusteella lämpimästi suositella Silja Linen risteilyjä kaikille pienten lasten kanssa laivalle haluaville!

Vähän Einon kuoleman jälkeen vielä ajattelimme, että ehkä kävisimme risteilyllä taas sitten, kun Ilmari olisi suunnilleen saman ikäinen kuin Eino oli viimeisimmällä risteilyllämme. Mutta kyllä se ajatus nyt tuntuu aivan liian raskaalta. Eihän mikään kuitenkaan olisi kuten silloin. Koko se entinen elämä on mennyttä, kaikki ne helpot tavat tuntea iloa ja rentoutua. Ilmari tuntuu ainoalta kelvolliselta syyltä tehdä ylipäänsä mitään, ja Ilmarin kanssakin hauskojen ohjelmanumeroiden läpikäyminen on kuin tarpoisi vastatuuleen lumihangessa. On pinnisteltävä eteenpäin, mutta jokainen askel vaatii valtavasti voimia.

Viime aikoina olen tajunnut sen, sinänsä itsestään selvän, tosiasian, että en ole menettänyt ainoastaan Einoa. Tietyllä tavalla olen menettänyt myös Ilmarin taaperoajan. Minulle oli aiemmin oleellinen elämän perusperiaate, että jokaisesta hetkestä on otettava irti kaikki mahdollinen, nautittava niin paljon kuin voi. Tällä periaatteella sain pehmennettyä monet elämän hankaluudet, kuten vaikkapa Einon alkuvaikeudet ja Ilmarin syntymän jälkeisen mylläkän. Aika kultaa muistot aika hyvin, kun pitää oman mielen aina positiivisena. Einon kuoleman jälkeen en ole kuitenkaan pystynyt noudattamaan tätä periaatetta. Viimeisten kymmenen kuukauden muistot ovat kuin musta möykky, vaikka niiden kuuluisi olla ihania, pikkutaaperon kehityksen seuraamiseen liittyviä. Pelkästään Ilmarin kannalta ajatellen takanani on upea elämänvaihe, olen ollut pienen poikani kotiäitinä ja saanut keskittyä helppoon ja sujuvaan äitiyteen. Sisimmässäni en ole kuitenkaan ottanut vastaan sitä onnea, mikä minulle on ollut tarjolla, ja olen liian surullinen poteakseni edes huonoa omaatuntoa. Einon kuolema ei käänny hyväksi yltiömäisimmälläkään positiivisuusajattelulla.

Einon ensimmäisenkin kesän muistot tuntuvat olevan yllättävän lähellä. Koimme silloin paljon vastoinkäymisiä, mutta koska niistä selvittiin, muistoista tuli pian kauniita ja lämminhenkisiä. Yksi merkittävä juhlapäivä sinä kesänä oli ehdottomasti 7.7., jolloin Eino pääsi sairaalasta kotiin. Silloin minua kyllä kovasti jännitti, miten elämä kotona alkaisi sujua. Olimme kuusi viikkoa seuranneet Einon hoitoa sairaalassa lähes statisteina, hoitaja oli yleensä vaipanvaihdossakin mukana. Sitten yhtäkkiä olimme kotona vauvan ja epämääräisen ruisku- ja lääkepinon kanssa. Kuriositeettina mainittakoon, ettei mukana ollut yhden yhtä kirjallista hoito-ohjetta. Ensimmäisenä yönä taisimme nukkua noin puoli tuntia, vaikka Eino kyllä tuhisi sikeästi omassa sängyssään läpi yön, syöttöaikoja lukuun ottamatta, kuten kai hyvin koulutetut laitosvauvat yleensä tekevät. No, asiat tietysti lutviutuivat ja itsevarmuus löytyi. Opin pian nauttimaan siitä, että sain olla Einolle oikea äiti, enkä enää pelkkä nimellinen päähenkilö ilman aktiivista roolia. Olen iloinen siitä, että edes yritin imettää Einoa sairaalan estelevästä kannasta huolimatta. Jos saisin uuden mahdollisuuden, yrittäisin vielä enemmän. Niistä hetkistä jäi hyvät muistot.

"Baby you're all that I want

When you're lying

here in my arms

I'm finding it hard to believe

We're in heaven."

Hyvää syntymäpäivää, Eino!

2008-05-27T11:50:00.013+03:00

Einon syntymäpäivä on tänään. Se on tänä vuonna kaikista kolkoista juhlapäivistä raskain. Se on erilainen juhlapäivä kuin muut, sillä se on lakannut olemasta. Tämä päivä ei poikkea tavallisista arkipäivistä muuten kuin meidän mielessämme.

Kuolleen lapsen syntymäpäivään kiteytyy kaikki se vääryys, mitä lapsen kuolemaan liittyy. Sen sijaan, että järjestäisimme ja viettäisimme Einon erityisen juhlan, kenties vuoden kohokohdan, suremme päivää, jota ei tule enää koskaan. Voimme vain toivoa, että Eino viettää syntymäpäivää jossakin muualla. Ilmarin syntymäpäivä, joka tämän vuoden osalta on jo takanapäin, lienee paremmin verrattavissa muihin juhlapäiviin: se on päivä, jolloin edelleen juhlitaan, ja jolloin meidän vanhempien kohtalo on niellä surumme siitä, ettemme voi juhlia samalla tavoin Einon kanssa.

Tällä hetkellä on mahdotonta saada lohtua siitä, että ehdimme viettää Einon kanssa edes kolme syntymäpäivää. Tuntuu hyvältä kuitenkin muistaa, että ne kolme syntymäpäivää olivat juuri sellaisia kuin lasten syntymäpäivien kuuluukin olla. Yksivuotissyntymäpäivillään Eino kävi päiväunille juuri, kun vieraita alkoi tulla. Einon päivärytmi oli silloin vielä vähän ennalta-arvaamaton ja käsitti ainakin kahdet päiväunet. Vieraat saivat odotella pari tuntia, ennen kuin päivänsankari heräsi seuraamaan kynttilöiden puhaltamista, ja sitten vasta päästiin käsiksi kakkuun. Jos jostakin olen äitiydessäni ylpeä, niin siitä, että kotimme tapahtumat ovat aina tapahtuneet lasten ehdoilla. Lapset eivät ole näyttelyesineitä, joiden olisi joustettava sen mukaan, mitä aikuiset täydelliseltä päivältä odottavat. Äidiksi tuloni jälkeen en ole paljoakaan välittänyt siitä, mitä muut aikuiset minusta ajattelevat. Velvollisuudet lapsia kohtaan ovat aina tärkeysjärjestyksessä ensimmäisinä.

Kun Eino täytti kaksi vuotta, Ilmari oli vain 13 päivän ikäinen. Eino oli silloin hetkessä muuttunut isoksi pojaksi. Kun lähdin synnyttämään, Eino vielä konttasi eteiseen halaamaan ja vilkuttamaan, mutta kun neljän päivän kuluttua tulin kotiin, Eino jo käveli vastaan. Silloin tuntui, että olin ollut pitkään poissa kotoa. Turvakaukalossa köllivä Ilmari alkoi juuri kotiin tullessa parkua kuin syötävä, ja Eino säikähti ja alkoi itkeä myös. En ehtinyt lohduttamaan, kun minun piti tietysti napata vauva rinnalle. Isi ja mummi hoitivat Einon, ja vastaaviin tilanteisiin jouduttiin lähitulevaisuudessa usein. Synnytyksen jälkeinen aika oli kaiken kaikkiaan tyypillistä hormonimyllerrystä. Jatkuva huono omatunto Einon saaman vähäisen huomion takia esti minua kunnolla nauttimasta ensimmäisistä kuukausista, vaikka kaikki sujuikin ihan hyvin. Tuntuu väärältä nähdä mitään hyvää Einon kuoleman ajankohdassa, mutta en voi olla ajattelematta, että on sentään pieni helpotus, ettei Eino kuollut esimerkiksi tasan vuotta aikaisemmin. Silloin olisin varmasti uskonut, että Eino kuoli huonon hoidon, tai pikemminkin suoranaisen laiminlyönnin seurauksena. Mutta, mitä syntymäpäiviin tulee, ne järjestettiin isovanhempien avustuksella, ja juhla oli onnistunut ja hauska.

Viime vuonna vietettiin oikein kunnon lastenjuhla pihallamme, hieman kuraisesta kelistä huolimatta. Juhla oli Einon ja Ilmarin yhteinen. Lahjojen avaamisesta ja vieraiden yleisestä viihdyttämisestä vastasi pitkälti Eino. Eino yllätti minut puhaltamalla kakun kynttilät vaivatta sammuksiin. En ollut aiemmin nähnyt hänen puhaltavan kunnolla, vaikka esim. voikukkahattaroiden kanssa oli puhaltamista yritetty. Ajo-opetus syntymäpäivälahjaksi saadulla polkupyörällä pääsi vauhtiin, kun paikalla oli paljon avustajia. Niin kovin kesken nekin harjoitukset elokuussa jäivät. Leikkiastiasto oli mainio lahja, sillä Eino syötti pikkuveljelle monet annokset näkymätöntä taikaruokaa. Ilmari ei vuoden iässä ollut kovin kiinnostunut kiinteiden ruokien syömisestä, mutta isoveli sai aina Ilmarin sanomaan aa, oli lusikalla sitten oikeaa ruokaa tai ei. Lahjaksi tuli myös muun muassa Niilo poliisina –kirja, joka innosti Einon poliisileikkiin. Välillä oli vaihe, jolloin Eino ei halunnut itseään kutsuttavan Einoksi, vaan poliisiksi.

Einon syntymäpäivän juhlimisessa on aina ollut useimpien muiden lasten syntymäpäiviin verrattuna se erikoinen piirre, että silloin ei ole juhlittu iloisen päivän muistoa. Einon syntymä oli iloinen asia, tietysti, mutta se päivä, jolloin Eino syntyi, oli kammottava. Vatsassani yhdeksän kuukautta ollut vauva tempaistiin ulos nopealla leikkauksella ja vietiin pois näköpiiristäni. En saanut sen päivän aikana edes koskettaa häntä, enkä voinut tietää saisinko koskaan. Itsekästä tai ei, minulle ei jäänyt siitä päivästä kauniita muistoja. Se päivä oli siihenastisen elämäni hirvein, vaikka silloin tapahtunut asia oli siihenastisen elämäni onnellisin. Minä juhlin mielessäni jokaisena Einon syntymäpäivänä sitä, että hänen syntymäänsä liittyvät tapahtumat olivat mennyttä elämää. Juhlin sitä – myöhemmin niin kovin virheelliseksi osoittautunutta – kuvitelmaa, että emme joutuisi enää kokemaan yhtä synkkiä hetkiä. Nyt palaisin siihen neljän vuoden takaiseen päivään tietysti riemumielin. Pimeyden keskellä oli silloin niin kovin paljon toivoa.

Mutta nyt pahimmat pelot ja painajaiset ovat toteutuneet. Neljävuotissyntymäpäivää ei juhlita meidän maailmassamme. Minun mietteissäni Eino sitä kuitenkin viettää, samoin kuin tulevia syntymäpäiviäänkin. Hyvää syntymäpäivää, Eino! Olemme hengessä mukana.

Eino 2 vuotta, pottahar-joitteluja ennen syntymä-päiväjuhlan alkua

Halpatyövoima ja halpa työvoima

2008-05-14T12:21:00.010+03:00

Suomalainen hoiva-alan yritys Esperi houkuttelee hoitajia Filippiineiltä suomalaisia vanhuksia hoitamaan, kertoo Amiedun lehdistötiedote 11.9.2007. Yritys aikoo tarjota parin seuraavan vuoden aikana lisäkoulutusta ja työtä noin sadalle lähihoitajalle.

Suomessa on 100 000 nuorta vailla työ- tai opiskelupaikkaa. Vanhemmista ikäluokista työttömiä löytyy vielä monin verroin lisää. Miksi heitä ei kouluteta lähihoitajiksi? Selitys ei voi olla, että se olisi hirvittävän paljon kalliimpaa kuin ”valmiiden” hoitajien tuominen Filippiineiltä. Filippiiniläiset hoitajat tarvitsevat myös muuntokoulutusta, ja ennen kaikkea heille on opetettava suomen kieltä. Kukaan tuskin myöskään väittää, että työttömän suomalaisen elättäminen olisi valtiolle ilmaista.

Koska filippiiniläishoitajille maksetaan samaa palkkaa kuin suomalaisille hoitajille, he eivät ole halpatyövoimaa. Entäs kun Suomessa taas yleinen kustannustaso nousee ja ruoka ja asunnot kallistuvat? Ovatko filippiiniläishoitajat varmasti suomalaisten hoitajien rinnalla vaatimassa lähihoitajien palkkojen päivitystä? Miksi olisivat? Heidän näkökulmastaan suomalainen palkkataso on erinomainen. He käyvät Suomessa tienaamassa rahaa, ja matkustavat sitten yleensä takaisin kotimaahansa. Heidän ei tarvitse Suomessa asuessaan miettiä, riittääkö palkka perheasunnon ostamiseen Helsingistä, tai ylipäänsä perheen elättämiseen. Kyllä filippiiniläiset ovat pitkällä tähtäimellä halpaa työvoimaa.

”Hoitajien rekrytoinnista vastaava Opteam on avannut Filippiineille toimiston. Hoitajat perehdytetään ensin äidinkielellään paikallisiin oloihin. Heille kerrotaan suomalaisen työelämän pelisäännöistä, mm. työaikalainsäädännöstä, työehtosopimuksista, oleskeluluvista sekä työturvallisuudesta. Tulijoiden puolesta hoidetaan myös byrokratia kuten sosiaaliturvatunnukset ja asumisilmoitukset. Uusille työntekijöille järjestetään myös asunto kalustuksineen ja varusteluineen.”

Hieno homma. Entäs ne suomalaiset työttömät?

Välillä kuulee sanottavan, ettei ihmisiä voi pakottaa tekemään töitä, varsinkaan hoitotyötä. Perustelu on, että epämotivoituneet, työhön pakotetut työntekijät romuttaisivat koko alan maineen ja riskeeraisivat hoidettavien turvallisuuden ja mukavuuden. Olen varmaan tässä asiassa hirvittävän sinisilmäinen optimisti, mutta minulla on vahva usko suomalaiseen työmoraaliin. Uskon, että keskimäärin suomalaiset tekevät ainakin tyydyttävän hyvin sen työn, joka heidän osakseen on koitunut. En usko, että työttömien painostaminen (ennen kaikkea tukipolitiikkaa muuttamalla) kouluttautumiseen ja työn tekoon aiheuttaisi kappaleen alussa lueteltuja ongelmia. Uskon, että moni työtön tekisi töitä ihan mielellään. Työttömät kokevat, että opiskelu ja työn teko olisivat turhaa vaivannäköä, koska työttömyyskorvauksellakin pärjää. Ja turja vaivannäköhän olisi itsensä naurettavaksi tekemistä.

Kuka tahansa suomalainen työtön voi toki halutessaan kouluttautua lähihoitajaksi. Lähihoitajan ammatti ei kuitenkaan ole erityisen houkutteleva, eikä filippiiniläishoitajien saapuminen tee sitä houkuttelevammaksi (paitsi ehkä eksoottisen hehkeää työympäristöä arvostavien miesten silmissä?). Kuten jo kirjoitin, filippiiniläishoitajat ovat varmaankin aika tyytyväisiä työntekijöitä, jotka eivät ole kärkkäästi vaatimassa palkankorotuksia tai muita parannuksia työehtoihin. He heikentävät hoitajien ammattiliittoa. Suhtaudun varauksella siihen, että filippiiniläisten rekrytointi parantaisi hoitoalan mainetta yhtään enempää kuin suomalaisten työttömien painostaminen näihin tehtäviin.

Mainittakoon, että pidän filippiiniläisten hoitajien rantautumista Suomeen noin miljoona kertaa myönteisempänä ilmiönä kuin rikos- ja työttömyystilastoja paisuttavaa islamilaista maahanmuuttoa. En myöskään tippaakaan epäile sitä, etteivätkö filippiiniläiset olisi erinomaisia työssään – ehkä jopa keskimääräistä suomalaista hoitajaa parempia, muuntokoulutuksen jälkeen. Jos olisin vanhainkodin asiakas, olisin varmasti aivan mielelläni filippiiniläishoitajan käsissä. Se, että filippiiniläiset ovat tyytyväisiä työntekijöitä, ei vähennä heitä kohtaan tuntemaani arvostusta. Päinvastoin, ihailen ihmisiä, jotka tyytyvät vähään eivätkä vaadi huikeaa elistasoa. Mutta, kuten jo aiemmin kirjoitin, näen vaatimattomuuden ongelmana suomalaisten lähihoitajien ja heiksi aikovien kannalta. Kaiken kaikkiaan, mielestäni tätäkin maahanmuuttoa koskevassa keskustelussa ollaan turhan yksipuolisia. Asia halutaan nähdä ihanan aurinkoisena polkuna kohti auvoista tulevaisuutta, eikä varjopuolia käsitellä. Kritiikin esittäminen on varmaankin taas sitä kuuluisaa rasismia.

Kuolleen lapsen äidin päivä?

2008-05-07T12:43:00.010+03:00

Äitienpäivä on tänä vuonna aika ironinen juhlapäivä. Onnittelujen vastaanottaminen tulee tuntumaan todella kummalliselta, mutta toki reagoin kuten pitääkin, eli hymyilen ja kiitän. Eipä se tilanne onnittelijallekaan helppo ole.

Kaikista kokemistani äitienpäivistä hohdokkain lienee äitienpäivä vuonna 2006. Silloin syntyi Ilmari, ja mikä voisikaan olla kunniaakkaampi tapa viettää äitienpäivää, kuin synnyttää vauva. Pitkin päivää supisteli harvakseltaan, mutta vedimme joka tapauksessa läpi normaalin äitienpäiväohjelman vierailuineen. Illalla vielä kylvetimme Einon. Supistelut eivät tihentyneet, mutta kun Eino oli kylvetetty ja yöpuku päällä, iltakortisonilla terästettyä vellipulloa vaille valmis nukkumaan, sanoin miehelleni, että nyt voisi olla sopiva hetki soittaa taksi ja lähettää minut Naistenklinikalle. En halunnut miestäni mukaan synnytykseen, koska en halunnut synnytyssalissa olla huolissani siitä, muistaako hoitaja antaa Einolle lääkkeet oikeaan aikaan ja ymmärtääkö hän Einon sanattomia viestejä. Järjestely sopi miehelleni, joten lähdin taksilla matkaan. Uskoin olevani aivan etuajassa liikkeellä, taksikuskillekin sanoin, ettei kiirettä ole, äitienpäivävauvaa en ole menossa synnyttämään.

Pian sairaalaan saapumiseni jälkeen tapahtumat alkoivat kuitenkin edetä ripeästi, ja niin siinä kävi, että yhdeksän minuuttia ennen puolta yötä pirteä pikkuveli parkui pontevasti jalkopäässäni. Täydellinen päivä. Sinä yönä rakas esikoiseni nukkui turvallisesti kotona omassa sängyssään, ja kuopukseni pötkötti yhtä turvallisesti rinnallani. Kunpa sen päivän ja yön muisteleminen ei nyt saisi minua niin surulliseksi. Viime vuoden äitienpäivänä osasin vuorostani nauttia siitä, ettei minulla ollut synnytys- tai pikkuvauvavelvoitteita, vaan saatoin keskittyä järjestämään ohjelmaa leikki-ikäiseen makuun. Ulkoilimme paljon, ja tapasimme sukulaisia.

En voi olla jälleen kerran miettimättä, miltä tuntuisi, jos olisin menettänyt ainoan lapseni. Onnittelisiko silloin kukaan minua äitienpäivänä? Kokisin varmasti itse olevani edelleen äiti, mutta olisiko siinä kuitenkaan mitään onnittelemista? Tullaan ikuisuuskysymykseen siitä, onko parempi saada lapsi ja menettää hänet, kuin olla edes saamatta lasta. Kun seuraan joitakin tuttavapiirimme ikinuoria, jotka nauttivat perheettömyydestä, matkustelusta, kiinnostavasta työpaikasta ja biletyksestä, olen kai jonkin verran kateellinen. Niin helppoa ja huoletonta elämää. Jos jotakin asiaa ei osaa kaivata, on tietysti onnellista olla ilman. Mutta jos ajattelen tahattomasta lapsettomuudesta kärsivää pariskuntaa, jonka koko elämä pyörii koskaan toteutumattoman vauvahaaveen ympärillä, niin voin kuvitella, ettei se ole paljoa onnekkaampi vaihtoehto kuin rakkaan, jo tutuksi tulleen lapsen menetys.

Onnittelisinko itse kuolleen lapsen äitiä, jolla ei olisi enää lainkaan eläviä lapsia? En varmaankaan. Se tuntuisi hölmöltä ja epäkohteliaalta. Äitienpäivän tarkoitus on symboloida äitiyden onnellisia puolia. Sitä, miten äidit synnyttävät ja ylläpitävät elämää. Toisaalta äitienpäivää on juhlittu jo silloin, kun lapsikuolemat olivat arkipäivää. Silloin lapsen menetys oli hyväksyttävä osa äitiyttä. Vihtiläinen Helvi Spoof on menettänyt kolme kymmenestä lapsestaan. Spoof on syntynyt vuonna 1929, joten hänen menetyksensä sijoittuvat aikaan, jolloin lapsia ei enää kuollut joka perheessä. Tänä äitienpäivänä Spoof on yksi Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitalilla palkittavista äideistä. Minusta tuntuisi varmaankin juuri nyt nurinkuriselta saada palkkio työstä kasvattajana, vaikka minulla sitten olisi useitakin eläviä lapsia. Aika antanee perspektiiviä tälle asialle. Toivon, että Helvi Spoof pystyy tuntemaan sitä onnea ja ylpeyttä, mitä äidin hänen tilanteessaan kuuluukin tuntea.

Eino ja isi 8.5.2006

Yksityistämisen ongelmia

2008-05-01T12:33:00.002+03:00

Vapun kunniaksi poliittinen kirjoitus, jossa kaiketi ”työväen” asialla ollaan (Sivuhuomautus: Vanha oikeisto-vasemmisto-ajattelu joutaa mielestäni jo pikapikaa roskakoriin, mikäli jaottelu on koskaan ollutkaan niin yksiselitteinen kuin välillä annetaan ymmärtää.).

Suomessa julkisrahoitteisilla terveydenhuoltopalveluilla on vahva pohja. Viime aikoina julkinen terveydenhuolto on kuitenkin ajautunut moninaisiin ongelmiin, ja on alettu puhua yksityistämisestä. Kunnat esimerkiksi saattavat ostaa päivystyspalvelut yksityisyrityksiltä. Lisäksi puhutaan paljon siitä, että Kelan tulisi korvata asiakkaille nykyistä paremmin yksityisten terveyspalvelujen käyttö.

Kunnat ovat usein akuutissa pakkotilanteessa järjestäessään terveydenhuoltoa ostopalveluina. Kunnilla on velvollisuus järjestää hoito sitä tarvitseville, ja jos omasta takaa ei ole palvelua annettavana, on se haettava muualta. Oma alueensa on lääkärien ja kuntien yhteistyönä tapahtuva veronkierto, josta koituu toisaalta paremmat nettotulot lääkärille, toisaalta pienemmät menot kunnalle. Idea on, että kunnanlääkäri eroaa virastaan ja perustaa yksityisyrityksen. Kunta tekee hänen kanssaan ostopalvelusopimuksen. Yksityisyrittäjänä lääkäri maksaa vähemmän veroja kuin kunnan työntekijänä, ja kunta välttyy työnantajan harmeilta. Sopimukseen voi esimerkiksi kuulua, että sairastuessaan lääkäri on itse velvollinen hankkimaan sijaisen. Lomarahoja ei tarvitse maksaa jne.

Välillä minua ihmetyttää, kuinka yksityisten lääkäriasemien laskut voivat olla niin huikeita. Kilpailu ei tunnu pitävän yksityislääkärien palkkioita kurissa. Ihmiset lienevät valmiita maksamaan aika suuriakin summia omasta tai lapsensa terveydestä kyseenalaistamatta kovin herkästi, onko laskussa enää mitään tolkkua. Jos julkisella puolella on jonoa, maksukykyinen asiakas menee tietysti yksityiselle. Kela korvaa osan yksityisen lääkäriaseman laskusta. Suurin osa jää asiakkaan maksettavaksi, ja tästä kiukustuneena moni vaatii Kelan osuuden kasvattamista. Olin itsekin ennen näillä linjoilla. Ajattelin yksioikoisesti, että asiakkaan valitessa yksityislääkärin julkisen puolen pitkän jonon vuoksi Kelan tulisi korvata asiakkaalle laskusta sen verran, mitä asian hoitaminen olisi maksanut julkiselle terveydenhuollolle. Onhan julkisella puolella nyt jonossa yksi asiakas vähemmän. Muutenkin kannatin aiemmin avokätistä yksityislääkärien käytön korvaamista, onhan minulla henkilökohtaistakin kokemusta siitä, kuinka pienen osan laskusta Kelan korvaus nykyisellään kattaa. Samoin olen joutunut oppimaan, ettei kaikki suinkaan hoidu julkista reittiä niin nopeasti kuin pitäisi. Olen kuitenkin hieman tarkastanut näkökantaani tämän korvausasian suhteen.

Yksityisten lääkäripalveluiden korvaaminen julkisista varoista eriarvoistaa kansalaiset. Ensimmäinen vaikutus korvauksia nostettaessa on tietysti vain se, että vähänkin varakkaat menevät aiempaa useammin yksityiselle, eikä se vielä haittaa ketään, sillä toistaiseksi julkinenkin terveydenhuolto on korkeatasoinen. Kuitenkin, mitenhän kävisi, kun julkisella puolella alkaisikin käydä keskimäärin selkeästi alemman sosiaaliluokan edustajia kuin yksityisellä? Voisin kuvitella, että lääkäritkin alkaisivat tällöin entistä herkemmin valita yksityisvastaanoton, eivät pelkästään rahan takia, vaan myös siksi, että rikkaita on kivempi hoitaa. Heillä ei ole keskimäärin yhtä vaikeita sosiaalisia ongelmia, he ovat ehkä keskimääräistä keskustelutaitoisempia ja motivoituneempia huolehtimaan itsestään ja perheenjäsenistään. Julkisen ja yksityisen terveydenhuollon välille muodostuisi paljon nykyistä syvempi kuilu. Yksityisen terveydenhuollon käytön korvaaminen nielisi rahaa julkisen terveydenhuollon kehittämiseltä. Parhaat lääkärit ja hoitajat lähtisivät. Julkinen terveydenhuolto rappioituisi, ja tästä kärsisivät tietysti ennen kaikkea vähävaraiset asiakkaat. Mentäisiin kohti Amerikan mallia, joskin hieman eri tekniikalla. Verotus olisi edelleen korkea, valtiohan tukisi yksityislääkärien asiakkaita. Ainoa voittaja olisivat yksityislääkärit, jotka saattaisivat hivuttaa palkkioitaan vähitellen yhä ylemmäs.

Nykyisin olen sitä mieltä, että yksityisten terveyspalveluiden käytön korvaaminen julkisista varoista tulisi lopettaa kokonaan. Näin säästyvät rahat tulisi käyttää julkisen terveydenhuollon kehittämiseen niin, että ihmisten ei olisi pakko mennä yksityiselle. Halukkaat voisivat edelleen esimerkiksi ottaa vakuutuksen ja käyttää yksityistä mielin määrin. Tällaisten huvin vuoksi otettavien vakuutusten käyttöön ei kuitenkaan tulisi kannustaa esimerkiksi vakuutusmaksuista annettavin verovähennyksin. Näin köyhätkin saisivat tarvitessaan laadukasta terveydenhuoltoa, mikä pitkällä tähtäimellä vähentäisi alemman sosiaalisen luokan ongelmia. Tällä periaatteellahan julkinen terveydenhuoltojärjestelmä kai on Suomeen alun perin kehitettykin. Pyrkimyksenä tulisi mielestäni olla ostopalveluiden käytön välttäminen. En tunne terveydenhuollon talouden rakennetta niin hyvin, että osaisin sanoa, mitä konkreettisia muutoksia esimerkiksi lainsäädäntöön pitäisi tehdä, mutta minun on vaikea uskoa, että jos terveydenhuoltojärjestelmä ylipäänsä halutaan pitää julkisrahoitteisena, yksityisyritysten sekoittaminen soppaan voisi olla pitkällä tähtäimellä eduksi.

Poikkeustilanteita on, eli jotkut erikoissairaanhoidon palvelut on varmasti järkevää järjestää ostopalveluina. Nämä tilanteet tulisi harkita tapauskohtaisesti, mutta käytännössä ne olisivat sellaisia erityistä asiantuntemusta vaativia toimenpiteitä, joita tarvitaan hyvin harvoin., mutta joille yksityispuolella on sen verran kysyntää, että asiantuntemusta on yksityisklinikoilla olemassa. Roskapostilaatikkoni innoittamana mainitsen yhden esimerkin, nimittäin peniksensuurennusleikkaukset. Joskus, hyvin harvoin, voi jokin sairaus aiheuttaa sen, että penis jää todella poikkeuksellisen pieneksi ja kyseinen ihminen on silti kiistatta mies. Tällöin lienee oikeudenmukaista, että yhteiskunta korvaa peniksensuurennusleikkauksen, mikäli potilas tätä toivoo. On järkevää, että leikkauksen suorittaa ostopalveluna yksityinen plastiikkakirurgi, jolla on varmasti alueelta enemmän kokemusta kuin julkisen sairaalan urologilla.

Samat yksityistämisen ongelmat koskevat lasten- ja vanhustenhoitoa sekä koulutusta. Perinteisesti julkisten palvelujen puolustaminen on ollut vasemmistopuolueiden työsarkaa, mutta se laita on seonnut monikulttuuri-ideologiansa ja itseisarvollisten tasa-arvovaatimustensa syövereissä. Minun nähdäkseni vasemmistopuolueet eivät enää puolusta pieni- tai keskituloista, niin sanottua tavallista suomalaista. En tiedä, puolustavatko he enää oikeastaan mitään todella olemassa olevaa ihmisryhmää, vaiko lähinnä vain jotakin irrationaalista maailmankatsomusta. Oppositiosta on ollut helppo toistella mantraa julkisten palveluiden puolesta, vaan kuinka paljon asia kiinnosti esimerkiksi edellisellä hallituskaudella?

Muuten, olen ehkä tämän kirjoituksen aikana antanut sellaisen vaikutelman, että pidän lääkäreitä rahanahneina niljakkeina. Näin ei ole, vaan maksimaalisen voiton tavoittelu kuuluu uskoakseni aika kiinteästi ihmisluontoon. Yksilöllisiä eroja on, mutta ei ammattikunnallisia. Useimmat ottavat varmasti mielellään työstään niin paljon rahaa kuin voivat saada. Valtiontaloutta tuleekin hallita demokraattisesti valitusta eduskunnasta käsin, ei luottamalla yksittäisten ammatinharjoittajien moraaliin.

Vastustan kommunistista yhteiskuntaa (tarvittaessa) henkeen ja vereen asti. Harkitusti kohdennettuna sosiaalisuus – käytettäköön mieluummin tätä sanaa kuin sanaa sosialismi - on kuitenkin hyvä renki. Laadukas julkinen sosiaali- ja terveydenhuolto sekä koulutusjärjestelmä ovat hyvinvointiyhteiskunnan perusta. Pitäkäämme niistä kiinni.

Ilmapalloja ja tippaleipiä

2008-04-26T12:42:00.008+03:00

Lähestyvä vappu toi mieleeni erään ilmapalloihin liittyvän muiston. Mieheni oli ehdokkaana viime vuoden eduskuntavaaleissa, ja eräänä helmikuun lauantaina noin kuukausi ennen vaaleja hän oli muiden uusmaalaisten perussuomalaisten ehdokkaiden kanssa Nummelan torilla. Kävimme poikien kanssa isiä tervehtimässä, ja, kuten asiaan kuuluu, Einosta tehtiin kävelevä vaalimainos sujauttamalla heliumtäytteinen pallo ranteeseen. Kävellessämme kotiin Eino räpelsi pallon narua, ja ilmapallo karkasi. Eino suhtautui menetykseen suhteellisen tyynesti. Vilkutimme yhdessä pallolle, joka kohosi korkeuksiin. Mahtoikohan se olla siellä Einoa odottamassa? Kukaties.

Viime vuonna vietimme hauskan vappuaaton. Lähdimme Einon päiväunien jälkeen retkelle edellisenä syksynä ostamallemme tontille, keskelle Olkkalan kaunista maalaismaisemaa. Ilmari nukahti autoon ja nukkuikin siellä pitkät päiväunet meidän muiden samoillessa varvikossa. Ulkoilun jälkeen ajoimme Olkkalan kartanoon, missä pojat saivat päivällisen ja me vanhemmat teetä ja pullaa. Kartanossa olisi riittänyt paljonkin tutkittavaa lapsille, mutta valitettavasti kartano suljettiin kuudelta, joten emme ehtineet olla siellä kovin kauaa. Ilta kotona sujui tippaleipiä mutustellen. Eino piti tippaleivästä kovasi, ja niitä onneksi riitti. Äitini osti vielä lisääkin tippaleipiä vapun jälkeisestä alennusmyynnistä, Einon herkkuhetkiin.

Toissa vuonna vappuumme ei kuulunut erityistä ohjelmaa. Serpentiiniä ja ilmapalloja kyllä oli Einon huviksi tupa täynnä. Ilmarin laskettu aika oli 3.5., ja mietin, mahtaisinko ehtiä siivota serpentiinit ja pallot pois ennen lähtöä synnytyssairaalaan. No, hyvin ehdin, sillä Ilmari ei pitänyt kiirettä vaan syntyi vasta 14.5. Moni kauhisteli yliaikaisiksi menneitä raskauksiani ja kyseli, että eikö ole hirveää, kun vauva syntyy vasta lasketun ajan jälkeen. Ajattelin kyllä jo silloin, että ei kai se nyt niin hirveää ole, parempihan se on kuin esimerkiksi se, että vauva syntyisi paljon ennen laskettua aikaa. Nyt Einon kuoleman jälkeen olen ilkeinä hetkinäni ajatellut, että yliaikaisuuden valittajien pitäisi kyllä vähintäänkin menettää vauvansa, jotta elämän takaiskujen suhteellisuus heille hieman valkenisi. Sanotaan nyt vaikka niin, että en toivoisi kenellekään toiselle ihmiselle epäonnea, elleivät jotkut ihmiset sitä puheillaan aivan kerjäisi.

Täksi vapuksi ei ole erityisiä suunnitelmia. Vappu on yksi osa ahdistavaa kevään etenemistä, josta kirjoitin jo aiemmin. Ilmapallot ja tippaleivät eivät pysty ilahduttamaan, kun Eino ei ole jakamassa niitä kanssamme.

Eino 30.4.2006

Onnellisen lopun katoaminen

2008-04-19T19:40:00.008+03:00

”Levon hetki nyt lyö, jo joutuvi yö.

Pien armaani mun nuku lauleluhun.

Siipi enkelin on suojas voittamaton,

senpä turviss´ sä saat nähdä untesi maat.”

Kuulin tämän laulun sanat vasta hiljattain. Melodia sen sijaan oli kyllä tuttu jo monen vuoden takaa. Muistan kuulleeni sen ensimmäisen kerran (no, ei ehkä ollut ensimmäinen kerta, mutta joka tapauksessa ensimmäinen, jonka muistan) Lastenklinikalla, kun Eino oli osastohoidossa pikkuvauvana. Einoa rauhoiteltiin kanyloinnin aikana kyseisellä melodialla, joka kuului soivasta lelusta. Noin yhdeksän kuukautta myöhemmin Eino sai yksivuotissyntymäpäivälahjaksi jukeboxikilpikonnan, jossa yksi melodioista on tuo "Levon hetki nyt lyö". Aina sen kuullessani tulin surulliseksi ja ahdistuin, koska muistin tällöin niin elävästi Einon ensimmäisten kuukausien raskaat kokemukset. Toisaalta saatoin iloita siitä, että ne ajat olivat ohi. Eino oli pirteä, nokkela ja hyväntuulinen leikki-ikäinen, jonka äitiydestä saatoin nauttia suurta onnea ja ylpeyttä tuntien.

Jos on olemassa kaikkivaltias Jumala, joka päättää ihmiskohtaloista, ihmettelen hieman hänen huumorintajuaan. Jo Einon syntymän jälkeisenä aikana jouduin kokemaan piinaa, jota useimmat vanhemmat eivät voisi edes kuvitella mielessään. Einon kotiuttamisen jälkeen, pahimpien pelkojen jo hieman väistyttyä, tunsin edelleen oloni ulkopuoliseksi. Oli vaikeaa, lähes mahdotonta, puhua tavallisista vauva-asioista muiden vanhempien kanssa. Meidän ongelmiamme oli vaikea verrata useimpien muiden perheiden ongelmiin. Normaali lapsiperhe-elämä tuntui etäiseltä. Näiden raskaiden vaiheiden jälkeen odotti kuitenkin palkinto: minun oli vain hyväksyttävä se, että poikani oli synnynnäisesti sairas eikä koskaan tulisi olemaan täysin samalla viivalla terveiden kanssa, ja sitten, tämän asian hyväksyttyäni, minulla oli täydet mahdollisuudet elää onnellista elämää suloisen pojan äitinä.

Minun ei koskaan ollut henkilökohtaisella tasolla vaikea hyväksyä Einon sairautta. Tietenkin Einon kannalta olisi ollut parempi, jos hän olisi ollut terve, mutta uskoin, että hän kyllä pärjäisi. Me vanhemmat olimme valmiit kasvattamaan hänet ajattelemaan positiivisesti. Jaksoin nähdä Einon sairaudessa jotain hyvääkin; uskoin, että se tekisi hänestä henkisesti vahvan yksilön, jota eivät pienet vastoinkäymiset lannistaisi. Sellainen Eino oli lapsenakin, ei vähästä kitissyt. Päästäessäni kaikkein naiiveimmat tulevaisuusvisioni valloilleen saatoin esimerkiksi ajatella, että ehkä Einosta tulisi lääkäri, ja hän olisi erityisen taitava, koska hänellä oli niin paljon kokemusta potilaana olosta.

Einon kasvaessa ulkopuolisuudenkin tunne katosi. En ollut pystynyt puhumaan normaalista vauvaelämästä, mutta pystyin puhumaan normaaleista 2-vuotiaan hoitoon ja kasvatukseen liittyvistä asioista. Opin itsekin joustavammaksi; minua ei enää niin häirinnyt, jos ihan kaikki leikkipuistossa tai perhekerhossa puheena oleva ei meidän perhettämme koskenutkaan. Usein saatoin joka tapauksessa tuntea kuuluvani joukkoon, ja olin siihen tyytyväinen. Einokin tuntui kuuluvan joukkoon. Sen jälkeen kun hän oppi kävelemään juuri ennen kaksivuotissyntymäpäiväänsä, hänen otsassaan ei enää tuntunut olevan poikkeavan yksilön leimaa.

Sitten, juuri kun kuvittelin, että perheemme tarina oli saanut onnellisen lopun, onni tempaistiinkin pois. Mikähän oppi minun tästä kaikesta olisi tarkoitus saada? Ähäkutti, eipäs iloita liian aikaisin? Enkö ollut jo kärsinyt tarpeeksi, joutunut käsittelemään riittävän vaikeita tunteita? Enkö ollut jo kasvanut tarpeeksi aikuiseksi? Einon leikki-ikä tuntuu nyt jonkinlaiselta hurjan putouksen jälkeiseltä rauhalliselta suvannolta, jossa olin kuvitellut viettäväni loppuelämäni. Sitten virta äkkiä veikin eteenpäin, kohti arvaamattomia tyrskyjä ja satuttavia kallioita. Mitä ulkopuolisuuden tunteeseen tulee, en ole ikinä kokenut sitä näin hyytävänä. Kaikkialla on ihmisiä, jotka elävät aivan eri maailmassa kuin minä. He ehkä stressaantuvat sellaisista asioista, jotka eivät heilauta minua vähääkään, mutta he kykenevät myös iloitsemaan paljon helpommin kuin minä.

Kuitenkin, niin epäoikeudenmukaiselta kuin tuntuukin se, että ikään kuin sain Einon kerran takaisin ja sitten taas menetin, niin enhän minä sitäkään toivoisi, että Eino olisi kuollut jo pikkuvauvana. Oliko Einon alun perin tarkoitus kuolla jo silloin? Näkikö joku minun hätäni, ja ajatteli, että selviydyn paremmin, jos en menetäkään lastani ihan vielä? Olen kiitollinen jokaisesta Einon kanssa viettämästäni hetkestä. Jos Einon oli pakko kuolla, niin onneksi hän ei kuollut päivääkään aikaisemmin.

”Levon hetki nyt lyö” –lauluun liittyvät muistot saavat minut nykyisin pohjattoman surulliseksi. Huokaisen helpotuksesta joka kerta, kun Ilmari jukeboxikilpikonnalla leikkiessään painaa tämän melodian ohi. Toisaalta se lienee aika itsekästä, pitäisihän minun olla (ja olenkin) iloinen siitä, että meillä on vielä lapsi, joka tuolla lelulla leikkii. Eläköön Ilmari pitkän ja hyvän elämän täällä, Einolle on koittanut ikuisen levon aika unten ihmemaassa.

Perhepolitiikkaa 30-luvulta

2008-04-04T13:07:00.005+03:00

Lasten kanssa asumisessa yksi hauska seikka on, että tulee luettua kirjoja, joita ei muuten lukisi. Yleensä nämä ovat lastenkirjoja, mutta joskus lapsilla voi olla myös yllättävän kypsä (?) kirjamaku. Jokin aika sitten Ilmari otti hyllystämme ”Eläinten maailma” –tietokirjasarjan teoksia.

Viidennen eli viimeisen osan viimeisen luvun nimi on ”Rotuhygienia eli eugeniikka”. Tässä vaiheessa on jo helppo arvata, että kirja on painettu 1930-luvulla. Pian sen jälkeenhän Hitlerin ylilyönti teki koko rotuhygieniasta tabun, ja varmaan tuo meidänkin kirja joutaisi roviolle? Luvussa käsitellään ihmisen perinnöllisyyden perusteita, tilastoja syntyvyydestä erilaisten väestönosien keskuudessa, yhteiskunnan rappeutumisen ongelmaa sekä korjausehdotuksia. Nykyään yhteiskuntarakenne on erilainen, ja harva varmaankaan jättää lapsia tekemättä esimerkiksi siksi, ettei halua perinnön jakautuvan kovin pieniin osiin, joten kirjassa ehdotetut perhepoliittiset uudistukset eivät oikein suoraan ole nykypäivään sovellettavissa.

Perhepolitiikkaa voitaisiin kuitenkin harjoittaa nykyäänkin. Käytännössä sitä ei tehdä lainkaan, mitä nyt lapsiperheiden tuet pidetään sopivasti sellaisina, että ihmiset pysyvät kohtalaisen hyvin poissa sossun luukulta. Tietysti syy siihen, ettei ole varsinaista perhepolitiikkaa, on siinä, että koko rotuhygieniasta puhuminen on kammotuksen kammotus. Tavallaan on aika kiehtovaa (mutta ennen kaikkea pelottavaa), että yhteiskunnassamme, joka on olevinaan niin kovin sananvapauteen, tieteeseen ja realismiin perustuva, on myös voimakkaita tabuja. Tatu Vanhanen meni möläyttämään (tutkittuaan asiaa kauan ja hartaasti), että keskimääräisissä älykkyysosamäärissä näyttäisi olevan eroja eri kansojen välillä, ja tällä näyttäisi olevan yhteyttä kyseisten ihmisten muodostaman valtion bruttokansantuotteeseen. Ja hui kauhistus, mikä höykytys siitä seurasi. Voisi melkein kuvitella Vanhasen ehdottaneen afrikkalaisten pakkosterilisaatiota (mitä hän ei suinkaan tehnyt).

Nykyään sanaa ”rotu” ei ylipäänsä saa lainkaan käyttää, paitsi jos on kyse mistä tahansa muusta eläinlajista kuin ihminen. Koirarotuja saa kyllä jalostaakin, vaikkapa vain siksi, että saataisiin koiralle jokin hassu ulkonäköön liittyvä ominaisuus, kuten linttaantunut kuono, jonka kanssa valitettavasti on vaikea hengittää, mutta so what. Sen sijaan ihmisen kohdalla on täysin epäeettistä mennä edes sanomaan, että ehkä lahjakkaita ja terveitä nuoria kannattaisi kannustaa perheen perustamiseen vaikkapa ylimääräisen taloudellisen porkkanan avulla. Voi hirveä mitä rotuhygieniaa.

Pääsiäisperinteitä

2008-04-02T12:06:00.003+03:00

Perheemme pääsiäisperinteisiin on mieheni ja minun kihlautumisesta lähtien kuulunut vierailu vanhempieni kesämökillä. Tyypillisesti tämä on samalla ollut kesämökkikauden avaus ja mökin lämpimänä pysyminen on vielä pääsiäisen aikaankin ollut vähän niin ja näin.

Tänä vuonna pääsiäinen tuli ja meni erityisen aikaisin, emmekä näin talvisella säällä olisi mitenkään voineet mökille Ilmarin kanssa lähteä. Kun miehelle sattui vielä töitäkin osaksi pääsiäispyhiä, ja minulle ja Ilmarille talven ensimmäinen flunssa, emme käytännössä juurikaan tänä vuonna pääsiäistä viettäneet. Ilmari sai tuttavilta pari suklaamunaa, jotka minä ja mieheni härskisti söimme itse Ilmarin nukkuessa. Samoin söimme kaikki virpojille ostamamme suklaat. Se kuuluu myös pääsiäisperinteisiimme, sillä niiden kuuden vuoden aikana, jotka olemme tässä asunnossa asuneet, meillä ei ole yhtenäkään vuonna käynyt yhtäkään virpojaa. Hautausmaalla oli kauniita keltaisia pilkahduksia siellä täällä, moni oli nimittäin saanut haudalleen pieniä narsisseja. Eino myös. Narsissit selviytyivät pääsiäisajan pakkasista jotenkuten.

Eino kävi mökillä jokaisena pääsiäisenään. Ensin minun vatsassani, sitten 10-kuisena, jolloin olimme mökillä vain yhden pääsiäispyhistä, siten että aamulla lähdimme kotoa ja illalla jo palasimme. Silloinkin oli aika talvista ja öiden kylmyys huolestutti. Sitten kahtena seuraavana pääsiäisenä olimme mökillä useamman yön. Einolla riitti mökillä aina puuhaa. Viime vuonna pääsiäinen oli huhtikuussa, mutta silloinkin oli aika kylmä. Lunta ei kylläkään ollut, ja sää oli todella aurinkoinen. Ulkoilimme Einon kanssa paljon, vuoroja vaihdettiin niin, että joku oli aina vasta konttaamista ja tuen kanssa kävelyä opettelevan Ilmarin kanssa sisällä. Minä kävin Einon kanssa kävelyllä kahtena aamupäivänä. Pysähdyimme molemmilla kerroilla erään ojan luokse heittämään kiviä veteen. Ensimmäisenä päivänä ojassa olevaa vettä peitti ohut jääkuori, jonka läpi Einonkin heittämät kivet risahtivat hauskasti. Seuraavana päivänä oli kylmempää, ja minun oli hakattava jää ensin rikki isolla kivellä, jotta Eino sai omat kivensä veteen asti.

Viime pääsiäisenä Eino innostui maistamaan mämmiä. En ollut uskonut Einon haluavan sitä, joten mämmiä oli siinä vaiheessa enää vähän jäljellä. Suretti, kun Eino olisikin halunnut lisää. Toivottavasti hän sai tänä pääsiäisenä mämmiä ison kulhollisen. Pääsiäiskukko muni molemmille pojille onkimispalapelit, eli laudat, joilta pystyi magneetin avulla onkimaan erilaisia mereneläviä. Eino oli oikein avulias isoveli, hän nimittäin kokosi Ilmarinkin palapelin aina uudestaan, jotta Ilmari saattoi onkia. Välillä yhteisleikki taisi tosin hieman turhauttaakin Einoa, sillä hän hienovaraisesti vihjaisi, että mustekala (joka oli yksi ongittavista hahmoista) voisi laittaa Ilppi-vauvan nukkumaan.

Kesämökkeilyyn liittyy mahtavia muistoja, mutta myös kaikkein pahin tapahtui siellä. Olimme mökillä sinä viikonloppuna, jolloin Eino kuoli. Se tuntuu hirvittävän surulliselta, mutta luulen, että mökillä Eino olisi halunnutkin viimeiset hetkensä viettää. Siellä hän saattoi vielä viimeisenä iltanaan käydä sanomassa hei hei Harri-hauelle ja muille mökkitutuille. Meidän raskaaksi osaksemme on jäänyt aloittaa tämä mökkikausi ilman Einoa, viime kesän julma päätös päällimmäisenä mielessämme.

Saakoon Kotiteollisuus viimeiset sanat:

”Vierii kyynel, vierii toinen, vierii,
silmistä vesi veden jälkeen,
rinnoilta helmoille, helmoilta
joeksi ja joesta järveen.
Järvi syvä kuin synkin suru on,
musta kuin yötaivas pimeä,
tuonelan koivut, lehdettömät
kuiskivat meidän kahden nimeä.”

Kenen oikeus on adoptio?

2008-03-23T11:38:00.017+02:00

Homoparien adoptio-oikeuksia koskevat lakialoitteet ja –muutokset ovat olleet viime vuosina jonkinasteinen muoti-ilmiö Euroopassa. Norjassakin on äskettäin tehty lakiehdotus homoparien adoptio-oikeuden puolesta. Lain läpimenoa pidetään todennäköisenä. Lasten ja perheiden asioista vastaava ministeri, työväenpuolueen Anniken Huitfeldt, kuvailee sanomalehti Aftenpostenissa lakiehdotusta ”historialliseksi askeleeksi kohti tasa-arvoa”.

Minusta on pelottavaa, että ministeri, jonka pitäisi ajaa ensisijaisesti lasten asioita, ajattelee adoptiossa itseisarvon olevan vanhempien oikeuksissa. Hän ei sano, että lakiehdotus on historiallinen askel kohti lasten parempaa tulevaisuutta. Vaikka asia olisikin näin, se ei tunnu ensisijaisesti ministeriä kiinnostavan. Homojen oikeudet tuntuvat olevan hänen sydäntään lähimpänä. Herääkin kysymys, miksi tällainen ihminen on Norjan hallituksessa vastaamassa lasten asioista.

Sitten iänikuiseen kysymykseen siitä, onko homoperheessä kasvaminen lapselle hyväksi. Ensinnäkin, olisi tietysti järjetöntä väittää, että tällainen ympäristö olisi lapselle huono vaihtoehto verrattuna moneen muuhun. Maailmassa on valtava joukko lapsia, joilla ei ole edes riittävästi ruokaa. On lapsia, joita pahoinpidellään tai käytetään seksuaalisesti hyväksi. Kyllähän kunnollinen homoperhe olisi monille maapallon lapsille paratiisi. Olisiko se sitten yhtä hyvä kuin kunnollinen heteroperhe? No, minun mielestäni ei, muun muassa siksi, että koska heteroseksuaalisuus on seksuaalisista suuntautumisista ylivoimaisesti yleisin, on tietysti todennäköisintä, että adoptoidusta lapsesta itsestäänkin tulee hetero. Näin ollen on hänelle ihanteellista, jos hän on lapsuudessaan saanut mallin parisuhteesta, johon kuuluu nainen ja mies.

Mutta kasvaahan useimmista yksinhuoltajienkin pilteistä oivia aikuisia, vaikka eivät ole perinteistä perhemallia nähneet. Ja nykyään on vaikka millaisia onnistuneita uusioperhekokoonpanoja. Ja niin edelleen. Toki näin on. On kuitenkin huomioitava, että adoptioon päätyvät lapset ovat usein tunne-elämältään epävakaita jo adoptioperheeseen tullessaan. He ovat joutuneet pois entisestä ympäristöstään, vanhat ihmissuhteet ovat katkenneet, ja he ovat joutuneet kokemaan sellaisia asioita, joita yhdenkään lapsen ei pitäisi joutua kokemaan. Heillä on huonot lähtökohdat käsitellä uusien vanhempien erilaisuutta ja esimerkiksi kiusatuksi tulemista. Adoptiolapsille pyritään takaamaan kaikin keinoin se, että heidän ”uusi” elämänsä olisi perusominaisuuksiltaan mahdollisimman ihanteellinen ja lapsen mielelle yksinkertainen.

Kuten jo aiemmin totesin, maailmassa on loputtomasti lapsia, joille olisi varmasti tervetullut muutos päästä eurooppalaiseen, hyvinvoivaan ja rakastavaan homo- tai lesboperheeseen. Miten käytännössä kaunis tavoite sitten toteutuu, jos eurooppalaiset muuttavat omaa lainsäädäntöään asian suhteen? Epäilen, että ei oikein mitenkään. Suomen lainsäädännön mukaan yksin elävillä naisilla ja miehillä on adoptio-oikeus. Tällä hetkellä tällä ei ole merkitystä, koska yksikään sellainen maa, josta adoptiolapsia Suomeen tulee, ei ota käsittelyyn yksinäisten henkilöiden hakemuksia. Monissa kolmannen maailman maissa ei ole hyväksyttävää, että nainen kasvattaa lapsen yksin, eivätkä näiden maiden viranomaiset lähetä lapsia ojasta allikkoon, kuten he asian ajattelevat. Mitenkähän näissä maissa suhtauduttaisiin siihen, että lapsi adoptoitaisiin perheeseen, jossa vanhemmat elävät homo- tai lesbosuhteessa? Suomessa suosittujen adoptiokohdemaiden joukossa on maita, joissa homoseksuaalisesta teosta tuomitaan pitkään vankeusrangaistukseen (Intia ja Etiopia). Etelä-Afrikassa homot saavat jopa solmia avioliiton, muissa kohdemaissa parisuhteen virallistaminen ei ole mahdollista.

Entäpä kotimaiset adoptiot? Suomessa, kiitos liberaalin aborttikäsityksemme, adoptioon ei tule paljoa kotimaisia vauvoja. Jokaiselle olisi kymmeniä ottajia. Odotusajat kotimaisessa adoptiossa ovat useita vuosia. Suomessa on käytännössä päädytty siihen, että kotimaiseen adoptioneuvontaan pääsevät vain lapsettomat pariskunnat, joilla ei ole toiveita saada omia lapsia. Uskoisin, että Norjassa tämä tilanne on aika samankaltainen (Norjassahan abortille ei ole asetettu edes muodollisia esteitä kuten Suomessa). Vaikka homo- ja lesboparit otettaisiinkin kotimaiseen adoptioneuvontaan, on vaikea uskoa, että kovin moni vauvansa adoptioon antava vanhempi valitsisi lukuisten ehdokkaiden joukosta sateenkaariparin.

Monilla erittäin katastrofaalisilla alueilla elävät lapset eivät ole ainakaan suomalaisten käyttämien adoptiotoimistojen ulottuvilla. Näistä maista puuttunee toimiva viranomaisverkosto, joka adoptiot organisoisi. Toteutuakseen adoptio vaatii viranomaistoimintaa, ja kun tällaista on, on myös valvontaa ja ehdokkaiden karsintaa. Kuten jo aiemmin totesin, tässä karsinnassa voivat kriteerit olla hyvin vaihtelevat maasta riippuen. Väitettiin suomalaisista ja eurooppalaisista mitä tahansa, totuus on, että me olemme hyvin ennakkoluulottomia ja avarakatseisia kolmannen maailman kansoihin verrattuna.

On toki useita maita, ainakin Ruotsi, Iso-Britannia, Espanja ja Belgia, joissa homo- ja lesbopareilla on jo adoptio-oikeus. Iso-Britanniassa on adoptiokotia odottavia lapsia omasta takaa. En tiedä, mistä esimerkiksi ruotsalaisten homoparien adoptiolapset tulevat, vai tulevatko mistään.

Suomalaisista puolueista ainakin SDP ja Vasemmistoliitto haluavat kiihkeästi adoptio-oikeutta homopareille. Hallitus kaavailee jo perheen sisäisen adoption mahdollistamista, mutta se ei vasemmistopuolueille riitä.

Yhteenvetona siis, en pelkää, että adoptio-oikeuden antaminen homoille voisi niin Suomessa kuin Norjassakaan saada aikaan kovin paljon pahaa. Eri asia sitten on, saisiko se aikaan niin oleellisen määrän hyvää, että tällaisen lakiehdotuksen käsittelyyn kannattaisi käyttää kansanedustajien kallista aikaa. Se, mikä minua tässä keskustelussa lähinnä ärsyttää, on, että asiaa ei käsitellä ensisijaisesti lasten kannalta. Adoptiosta puhuttaessa kyse ei ole enää seksuaalivähemmistöjä edustavien aikuisten oikeuksista. Kyse on lasten oikeuksista. Lapsista ei saa tulla suvaitsevaisina itseään pitävien poliitikkojen ja tasa-arvoaktivistien pelinappuloita, joilla kyseiset henkilöt ennen kaikkea pyrkivät lisäämään hyvä ihminen –mitaliensa kiiltoa. Toivoisin keskusteluun myös lisää realiteettien huomioimista sekä kokemuksia siitä, miten adoptio-oikeuden antaminen homopareille on vaikuttanut niissä maissa, joissa se on jo toteutunut.

On siis kevät

2008-03-18T12:35:00.009+02:00

Aiemmin kevään tulo on aina saanut minussa aikaan jonkinasteista riemua. Olen pitänyt tätä valoisuuteen liittyvänä ilmiönä ja kuvitellut, että kevään aikaansaama positiivisuus säilyy elämäntilanteesta riippumatta. En ole koskaan aiemmin uskonut, että kevät voisi olla tuntumatta miltään.

Tämä kevät ei tunnu miltään. Tai oikeastaan, tänä vuonna kevät melkeinpä pelottaa. Kevät korostaa sitä, miten hirvittävän väärin asiat elämässäni ovat. Elämän kuuluisi jatkua. Aurinko valaisee ja lämmittää, luonto valmistautuu kukoistamaan talven jälkeen. Ihmiset ovat iloisia, he hokevat, että on ihanaa, kun on kevät. Kuolema on jossakin hyvin kaukana – paitsi minun ajatuksissani. Minun jokaisella askeleellani kuolema on voimakkaasti mukana, ja etenkin keväällä se on väärin. Jokainen valoisa aamu tuntuu huutavan minulle, etten kuulu tähän maailmaan.

Tuskaani pahentaa myös se, että viime kevään muistot ovat melkein käsin kosketeltavan lähellä. Ne ovat lähempänä kuin edellisvuotiset syksy- ja talvimuistot olivat. Keväällä Eino oli jo se poika, jonka menetin. Viimeisten aikojen muistot ovat tuskallisimpia, koska siitä vaiheesta ei enää siirrytty seuraavaan. Siksi ne muistot myös ovat jääneet mieleen kaikkein yksityiskohtaisimpina, satuttavan elävinä. Sitä paitsi – aloituskappaleeseen viitaten – keväiset muistot ovat erityisen kauniita. Viime kevään muistot ovat ehkä koko elämäni kaikkien keväiden kauneimmat muistot. Minua pelottaa ajatella, että nyt, kun olen 30-vuotias, elämäni parhaat ajat ovat ehkä jo takanapäin. Ja parhailla ajoilla en totisesti tarkoita niitä vuosia, jolloin minulla oli siloinen iho, söpöt tisut ja litteä vatsa, ja olin vailla perhe-elämän kahleita, vapaa laukkaamaan pippaloissa ja matkustelemaan.

Viime vuoden helmikuussa jäin äitiyslomalta hoitovapaalle. Kevään aikana pääsin toden teolla nauttimaan kahden lapsen äitiydestä, kun Ilmari ei enää ollut aivan pieni vauva, ja homma alkoi ylipäänsä olla tuttua. Päiväohjelma oli muovautunut, asiat sujuivat ja aikaa jäi leppoisalle yhdessäololle. Lapset voivat hyvin. Einon puhe kehittyi huimaa vauhtia. Maaliskuussa kävimme Lastenlinnassa fysioterapeutin kontrollissa, ja hän oli Einon liikunnalliseen kehitykseen oikein tyytyväinen. Eino alkoi oppia yleisiä toimintasääntöjä ja hänen saattoi esimerkiksi antaa katsella valokuvakansiota ilman pelkoa silputuista sivuista. Valokuvat kiinnostivatkin Einoa kovasti. Myös piirtämisen salat aukenivat Einolle. Oli ihmeellistä huomata, miten pyörremyrskyt vaihtuivat ihmisen kuviksi ja ihmisten toimintaakin esittäviksi hyvin selkeiksi taideteoksiksi. Eino osasi piirtää myös auton, eikä koskaan unohtanut antennia. Ulkona sulava lumi tarjosi ihania vesileikkejä. Eino kauhoi lunta rukkasiinsa, heitti lumet vesilätäkköön ja huudahteli innoissaan: ”Lunta ui!” Eino antoi jo aurinkolasien olla paikoillaan, itse asiassa hän näytti jopa pitävän niistä.

Koska molemmat poikani ovat syntyneet toukokuussa, viime vuosien keväisiin liittyy minulla paljon myös loppuraskauden muistoja. Kun näen auringon paistavan korkealta paljaan, paikoin lumisen maiseman yllä, saatan melkein tuntea ison vatsan painon ja siellä täällä sisuksissani napakkoja potkuja ja pikkuisten nyrkkien iskuja. Yhtenä yönä näin jo untakin siitä, että olin menossa synnyttämään. Selvästi supisteli. No, kuukautisethan ne vain olivat alkamassa ja aiheuttivat kai jonkinlaisen synnytyssimulaation.

Ilmari on alkanut puhua. Hän osoittaa usein jotakin Einoa esittävistä valokuvista, joita meillä on kehyksissä useita, ja sanoo iloisesti: ”Eino.” Einon näkeminen saa edelleen Ilmarin hyvälle tuulelle.

Lainasin jokin aika sitten vanhempieni autoa, ja koska uusien radiokanavien etsiminen kiireessä olisi vaatinut minulle liiallisia henkisiä ponnistuksia, olin vanhempieni musiikkimieltymysten armoilla. Monesta toinen toistaan irvistyksiä nostattavammasta vaihtoehdosta päädyin Iskelmäradioon, ja kuulin lupausten mukaisesti kevyen musiikin klassikoita. Erään muistin kuulleeni kerran myös kotiradiostamme, joka sijaitsee yöpöydällä lasten ulottuvilla ja on siten ollut molemmille lapsille erittäin mieluinen lelu noin vuoden ikäisestä eteenpäin. Kun Eino oppi kiipeämään sängyllemme, hän mielellään sieltä käsin räpelsi radiota. Kerran hän sai tämän kyseisen menestyskappaleen soimaan, ja huojutteli itseään sängyllä asianmukaisesti. Yhdestä kohtaa laulun (joka kaiketi ei enempiä esittelyjä kaipaa) sanat menevät jotenkin näin:

” Oman kaipuuni kuulen,
sen seuraan vain jään,
kun kaiken muun menneen nään.

Kaduilla tuulee, asvaltti kiiltää.
Sinua yksin odotan,
tiedän sen turhaa olevan.

Kaduilla tuulee, sydäntä viiltää.
Odotin paljon enemmän,
halusin onnen kestävän.

Kaduilla tuulee.”

Keväistä riemua 1.4.2007

Muokkaan profiilia

2008-03-09T11:56:00.019+02:00

Koska tämän blogipohjan profiiliosa on täyttötekniikaltaan jokseenkin luovuuden tukahduttava, kirjoitan nyt vapaamuotoisesti harrastuksistani ja muista mieltymyksistäni.

Harrastukset:

Ennen perheellistymistä harrastin paljon liikuntaa, etenkin kuntosaliurheilua ja aerobickia. Sählyä pelasin säännöllisesti muutaman vuoden ajan. Kesäisin kävin ulkokentällä tennistä pelaamassa, pelikavereita olivat mm. isäni, isosiskoni, yksi kaverini ja viimeisimpänä nykyinen mieheni. Talvisin hiihdin lumitilanteen salliessa. Nämä harrastukset ovat toistaiseksi tauolla, mutta ainakin osan niistä toivon vielä tekevän paluun, toivon mukaan yhteisenä harrastuksena Ilmarin ja mahdollisten muiden tulevien lasten kanssa. Joka tapauksessa toivon pystyväni tartuttamaan lapsiini liikkumisen ilon, valitsivatpa he sitten minkä lajin hyvänsä. Mitä tämän hetkiseen liikunnallisuuteni tulee, perheenäitinä olen oppinut käyttämään mahdollisuudet hyötyliikuntaan, ja olen myös todennut, että lasten(kin) kanssa näitä mahdollisuuksia on paljon.

Luonnossa oleilu, tietysti usein liikkumiseen yhdistettynä, on, kliseisesti sanottuna, lähellä sydäntäni. Mielestäni lasten kanssa kuuluu ulkoilla paljon, joten kyseessä on näin kotiäitiaikana sekä työ että harrastus. Toivon, että lapseni nuorina aikuisina tunnistavat ainakin tavallisimmat suomalaiseen luontoon kuuluvat kasvit ja eläimet. Einon kanssa ehdimme jo viime kesänä vähän harjoitella, ja varmuudella Eino osasi nimetä ainakin voikukan, päivänkakkaran, koivun ja oravan.

Lisäksi olen harrastanut vapaaehtoista maanpuolustusta, sitä myös viime vuosina vain paperilla. Kuulun Vihdin maanpuolustusnaisiin. Myös tätä harrastusta suosittelen kaikille ikään ja sukupuoleen katsomatta. Toiminnassa on mukana tervehenkistä ja isänmaallista väkeä. Maanpuolustusharrastus on myös halpa ja turvallinen keino tutustua aseisiin ja harjoitella ampumista.

Minulla on useita paksuja kansioita käsittävät hevos- ja perhospostimerkkikokoelmat. Otan edelleen tilaisuuden tullen talteen uudet merkit. Kotimaisista perhospotimerkeistä ilmestyikin äskettäin uusi sarja, ne olen kaikki jo saanut kerättyä.

Nestekartonkikierrätys täyttänee kohdallani lähes harrastuksen tunnusmerkit, ainakin kierrätykseen menoa odottavat tölkkikokoelmani ovat joskus herättäneet ihastusta (?). Olen myös opettanut tuttavilleni oikeaoppista tölkkien taittelua, opetustavoitteina nopeus ja tilansäästö.

Teini-ikäisenä hankin paljon kirjeystäviä ympäri maailmaa. Ilahduttavaa kyllä, kahden kanssa kirjoittelen edelleen. Saan siis säännöllisesti lukea perheenäidin elämästä Kreikassa ja Italiassa. Olen myös edelleen noin kerran vuodessa kirjeitse yhteydessä islantilaiseen perheeseen, jonka luona asuin kesän 1997. Työskentelin heidän maatilallaan, lähinnä lypsylehmien parissa. Mahtava kokemus kokonaisuudessaan, ja todella mukava perhe.

Suosikkielokuvat:

Scifi- ja fantasiaseikkailut, tyyppiesimerkkeinä Tähtien sota ja Taru sormusten herrasta, mutta myös vähemmän tunnetut. Jotkut vanhat, ennen tietokonetehosteaikaa tehdyt scifi-elokuvat ovat olleet oikein viihdyttävää katseltavaa.

Kotimaiset historialliset elokuvat, kuten Tuntematon sotilas, Talvisota, Aleksis Kiven elämä, Sibelius jne. Suomen sodista kertovia elokuvia ei voi nähdä liikaa.

Lempimusiikki:

Rock-musiikki, joka saa olla raskasta, muttei liian rämisevää/karjuntaa. Sanoista pitää pääsääntöisesti pystyä saamaan selvää. Kovin nopeatempoinen poljenta, tyyliin Slayer, ei ole oikein makuuni.

Suosikkikirjat:

Aihepiirit pitkälti kuten suosikkielokuvissa.

Maan lapset -kirjasarja (Luolakarhun klaanista tehty elokuva ei ollut yhtä hyvä kuin kirja, vaikkakin katsottava)

Robin Cookin (toisinaan scifilläkin höystetyt) lääkärijännärit

Tolkienin tuotanto

Triffidien kapina

Vanki nimeltä Papillon

Sinuhe egyptiläinen

Vielä harrastuksiin palatakseni, yksi viimeisimmistä harrastuksistani on lumiveistosten tekeminen. Ohessa kuva. Tarkoituksenamme oli tehdä lumiukko, mutta käsien alkaessa muistuttaa enemmän enkelin siipiä päätimme nimetä aikaansaannoksemme lumienkeliksi. Kepeistä tuli uudet kädet.

Lumienkeli saa halin 8.3.2008.

Murheita surun keskellä

2008-03-01T13:18:00.023+02:00

Poden ajoittain tolkuttoman huonoa omaatuntoa niiden virheiden takia, joita tein Einon vielä eläessä. Syyllisyys Einon kuolemaan johtaneiden tapahtumien vuoksi ei ole oikeastaan koskaan vaivannut minua niin paljon, kuin aiemmin Einon elämän aikana tapahtuneet vääryydet. Minua piinaavat kaikki ne tilanteet, joissa olisin näin jälkeenpäin ajatellen voinut olla täydellisempikin äiti.

Se, että Eino on esikoisemme, kärjistää asian. Vitsailimme joskus sillä, että esikoinen on tavallaan harjoituskappale. Hahhaa. Ei naurata enää. Einon syntyessä vanhemmuus oli meille upouusi kokemus ja kaikki piti harjoitella alusta. Tietenkin ohjekirjasia on, ja niitä myös luin, mutta paljon oli opittava myös kantapään kautta. Tilanteet olivat yllättäviä, samoin kuin niin omat kuin lapsenkin reaktiot niihin. Ahdistavista hetkistä ja tekemistäni virheistä huolimatta suhtauduin vanhemmuuteen varsin positiivisesti. Minua ilahdutti huomata, miten paljon helpommin ja virheettömämmin asiat sujuivat Ilmarin kanssa. Olin oppinut paljon ja tyytyväinen itseeni. En surrut Einon kanssa sattuneita kohelluksia. Olinhan yrittänyt parhaani, ja jonkun lapsista on oltava ensimmäinen. Erään lukemani tutkimuksen mukaan (taisi olla jossakin noin vuoden vanhassa Kaksplus-lehdessä) esikoisista kasvaa itsenäisiä ja vastuuntuntoisia ihmisiä. He ovat hieman keskimääräistä älykkäämpiä ja sijoittuvat työelämässä keskimääräistä useammin johtotehtäviin.

Pääasiallinen syy positiivisuuteeni oli kuitenkin se, että elävän lapsen vanhemmuus todellakin on helppoa. Jos omaatuntoa painaa jokin lapselle tehty vääryys, tai vaikkapa se, että on yleisesti ottaen antanut lapselle liian vähän huomiota, ei tarvitse kuin halata lasta, kehua häntä reippaaksi pojaksi tai tytöksi ja vaikkapa kutittaa vähän massua. Kun lapsi vastaa halaukseen, hymyilee ja kikattaa innoissaan, kaikki vääryydet tuntuvat anteeksi annetuilta. On helppo ajatella, että sattuuhan niitä erehdyksiä, ei niistä niin tarvitse huolestua, koska milloin tahansa voi kääntää puhtaan sivun ja olla entistä parempi vanhempi. Eihän kukaan täydellinen ole. Menneet heikot hetket eivät jää vaivaamaan, kun saa jatkuvasti nähdä lapsen oppivan uusia asioita, nauravan ja nauttivan elämästä. Se on itsessään kuin todiste siitä, että vanhemmuus on onnistunut. Kuolleelle lapselle mitään ei voi enää hyvittää. Jos mieleeni ilmestyy jokin muisto, jossa toimin typerästi tai olin liian heikkohermoinen, en saa kiinni mistään, mikä palauttaisi ajatukseni turvallisille raiteille. Viimeisin muistoni Einosta on se, kun hän oli kuollut. Se on hirvittävä, synkkä umpikuja.

Latistavinta ja hölmöintä tässä kaikessa on se, etten enää pysty tuntemaan tyydytystä Ilmarinkaan vanhempana. Jos koen onnistuvani jossakin Ilmarin kanssa, tai vietämme vaikkapa erityisen hauskan päivän, en pysty tuntemaan samaa onnea kuin olisin vastaavassa tilanteessa tuntenut Einon vielä eläessä. Nyt mietin vain, pystyinkö tarjoamaan Einolle samaa, ja useimmiten epäilen, että en. Mitä paremmin asiat sujuvat, sitä piinallisempaa minulle. Tahtomattani vertaan jatkuvasti nykyistä äitiyttäni siihen, millainen olin Einon äitinä. Haluan edelleen olla mahdollisimman hyvä äiti, mutta sen tavoitteen saavuttaminen ei kuitenkaan tunnu miltään. Ilmarin kanssa monet asiat ovat paljon helpompia kuin Einon kanssa, koska Ilmari on perusterve. Einon vielä eläessä pystyin nauttimaan siitä. Taustalla oli tieto siitä, että helppo pikkuveli on myös Einon etu. Nyt vanha huojentuneisuus on kadonnut, ja sujuva arki tuntuu tukalalta.

Toisaalta mikään ei anna vanhemman virheitä anteeksi täydellisemmin kuin lapsen kuolema. Einosta ei koskaan tullut rikollista, ei päihderiippuvaista, ei koulukiusaajaa tai –kiusattua. Periaatteessa voin ajatella, että Einosta olisi tullut mallikelpoinen kansalainen, itsevarma ja elämänmyönteinen. Voin ajatella, että onnistuin kasvatustyössäni erinomaisesti, koska kukaan tai mikään ei voi todistaa päinvastaista. Ja jos en ihan näin pystykään ajattelemaan, niin joka tapauksessa tiedän, ettei mahdollisilla tekemilläni virheillä ole enää Einon kannalta merkitystä. Kaikki lapset ovat kuoleman jälkeen samalla viivalla, niin täydellistä hoivaa saaneet kuin myös törkeästi kaltoin kohdellut. Minun ei tarvitse pelätä, että Eino joutuisi enää kärsimään minkään menneisyyden tapahtuman takia. Se on etuoikeus, jota en ikimaailmassa olisi itselleni halunnut.

Rakas Eino, toivoisin kovasti, että saisin vielä jakaa elämäni kanssasi. Toivon, että sen jälkeen, kun olen kuollut, minulla on ikuisuus aikaa hyvittää sinulle kaikki tekemäni virheet. Jaksan elää, kun uskon siihen, että jonain päivänä olemme taas yhdessä. Jaksan tehdä hyviä tekoja, kun uskon, että jonain päivänä teen niitä sinun kanssasi.

Loppuun vielä sanat laulusta, joka on kauneimpia tuntemiani lastenlauluja. Lauloin sen Einolle sairaalan jäähyväishuoneessa, Einon jo viilennyttä poskea silittäen.

”Uni viipyy paikallaan,
lukki lepää verkossaan,
metsälauha liekuttaa
pientä hiiren lasta,
aa aa, aa aa.

Uni viipyy paikallaan,
lukki lepää verkossaan,
paksu sumu peittelee
lammen hallan lasta,
aa aa, aa aa.

Uni viipyy paikallaan,
lukki lepää verkossaan,
horsman herkkä villa
peittää pellon pumpulilla,
aa aa, aa aa.

Uni viipyy paikallaan,
lukki lepää verkossaan,
metsälauha liekuttaa
pientä hiiren lasta,
aa aa, aa aa.”

Sikiödiagnostiikka

2008-02-25T09:36:00.003+02:00

Suhtautuminen sikiödiagnostiikkaan lienee Suomessa yleisesti ottaen suopeaa. Useimmat osallistunevat raskauden aikaisiin seulontoihin, käyvätpä monet yksityisklinikoillakin ylimääräisissä tutkimuksissa. Uskoisin, että useimmat menevät myös jatkotutkimuksiin, mikäli sellaisia tarjotaan jonkin poikkeavan havainnon perusteella.

Sikiödiagnostiikalla on kuitenkin myös jyrkät vastustajansa. Ongelmahan on siinä, että yksi sikiödiagnostiikan tarkoitus on tunnistaa sellaiset sikiön vakavat sairaudet ja vammat, joiden perusteella on mahdollista anoa raskauden keskeytystä. Kun sairaita ja vammautuneita lapsia syntyy joka tapauksessa, niin herää kysymys, onko sairaiden ja vammaisten ihmisarvoa alentavaa abortoida sikiöitä, joista tulisi heidän kaltaisiaan ihmisiä. Lisäksi monia kauhistuttaa se, että näissä tilanteissa abortti on mahdollinen peräti raskausviikolle 24 asti. Tässä vaiheessa syntyneellä keskosellahan on jo kohtalaiset selviytymisen mahdollisuudet.

Kun Eino oli vielä vauva, eikä ollut varmaa, mitä kaikkia sairauksia tai vammoja hänellä oli, ja olivatko ne mahdollisesti perinnöllisiä, mietin, mitä tekisimme, jos tulisin uudelleen raskaaksi ja sikiöllä todettaisiin sama oireyhtymä. Tulin siihen tulokseen, että todennäköisesti toivoisin aborttia. Kyse ei vähäisimmässäkään määrin ollut siitä, etteikö Eino olisi jo silloin ollut minulle rakkainta maailmassa – pikemminkin kyse oli juuri siitä, että hän oli. Ajattelin, että jos meille syntyisi toinen vakavasti sairas vauva kovin lyhyellä ikäerolla, niin meillä vanhemmilla olisi hyvin vähän aikaa Einolle. Päätös olisi ollut raskas, mutta mielestäni järkevästi perusteltu.

Kun aloin odottaa Ilmaria, Eino oli jo yli vuoden ikäinen ja oli ilmeistä, että hänen ainoa sairautensa oli aivolisäkkeen vajaatoiminta. Olimme huomanneet, ettei tämä sairaus oleellisesti haittaa normaalia elämää, joten varmastikaan emme olisi sen perusteella päätyneet raskaudenkeskeytykseen. Jos sen sijaan olisimme saaneet tietää Einon sairaudesta Einoa odottaessa, ja meille olisi tarjottu aborttia, niin ehkä olisimme sen tehneet. Einon sairaus kuulostaa pelottavan vaikealta siitä ensi kertaa kuulevan korvissa. Paljon olisi varmaankin riippunut siitä, miten lääkäri olisi asian selittänyt.

Palaan ajatukseeni siitä, että Einon kannalta toisen sairaan vauvan syntyminen pian Einon jälkeen ei olisi ollut kovinkaan autuaaksi tekevä asia. Laajemmassa mittakaavassa ajatellen tämän voisi mielestäni sanoa koskevan sairaita ja vammaisia yleensä – sitä paremmin valtio pystyy huolehtimaan vaikeasti sairaista ja vammaisista ihmisistä, mitä vähemmän heitä on. Tämä oli tietysti hieman yksinkertaistaen todettu, oleellisintahan sairaiden ja vammaisten kohtelun kannalta on ilman muuta poliittinen tahto. Kun otetaan huomioon, että erilaiset sairaiden ja vammaisten etujärjestöt ovat sitä vakuuttavampia, mitä enemmän aktiivisia toimijoita järjestöissä on, voisi kai ajatella niinkin, että suurempi kyseisen ryhmän koko edistää ryhmän hyvää kohtelua. Mutta jos oletetaan, että politiikka olisi kohdillaan – ja varsin hyvinhän asiat näiltä osin Suomessa ovatkin – niin ensin esittämäni väite pitäisi kyllä paikkansa.

On myös huomioitava, että sikiödiagnostiikkaa käytetään muuhunkin kuin raskauden jatkamisesta tai keskeyttämisestä päättämiseen. Joidenkin sairauksien kohdalla esimerkiksi vauvan ennuste voi olla parempi, jos vauva syntyy keisarileikkauksella tai muuten on varauduttu erityisiin hoitomahdollisuuksiin heti syntymän jälkeen. Tällöin on tietysti hyvä tietää sairaudesta etukäteen. Käytännön asioihin varautuminen voi vähentää sairaan vauvan syntymän jälkeistä paniikkia – useampilapsinen perhe pystyy esimerkiksi etukäteen järjestämään isommille lapsille hoitopaikat, jos tiedetään, että tulossa on normaalia vaativampaa hoitoa tarvitseva pikkusisarus.

Se, että hyväksyy vaikeasti sairaan sikiön abortoinnin, tai tekee tällaisen ratkaisun jopa itsekin, ei tarkoita, etteikö pystyisi tuntemaan rakkautta ja myötätuntoa samaa sairautta sairastavaa ihmistä kohtaan. Se ei tarkoita, etteikö haluaisi antaa tätä sairautta sairastaville lapsille ja aikuisille mahdollisuuden mahdollisimman arvokkaaseen ja hyvälaatuiseen elämään. Näillä asioilla ei kerta kaikkiaan ole tekemistä toistensa kanssa. Tietenkään (juuri) kukaan sairaan tai vammaisen lapsen vanhempi ei sano: ”Olisinpa tehnyt abortin!” Silti moni voi sanoa, että todennäköisesti olisi tehnyt abortin, jos sikiövaurio olisi havaittu odotusajan tutkimuksissa. Lapsen rakastaminen on monimutkainen asia. Sairaan sikiön abortointi ei kuvasta rakkauden puutetta.

Päätös siitä, tehdäänkö sikiövaurion takia abortti, on tietysti aina vanhempien – sen määrää laki ja hyvä niin. Ymmärtääkseni sille, että abortti voidaan sallia jopa viikolle 24 asti, on lääketieteelliset perusteet. Monia sairauksia ja vammoja ei pystytä tunnistamaan vielä alkuraskaudessa. 24-viikkoinen keskonen ei selviäisi hengissä ilman tehohoitoa, joten lapsen murhaamisesta ei aivan kirjaimellisesti ole kyse.

Olen aiemmin kirjoittanut, mitä mieltä olen sosiaalisista syistä tehtävistä aborteista. Kuten jo siitä kirjoituksesta kävi ilmi, suhtaudun näihin abortteihin hyvin kielteisesti. Ne kuvottavat minua, ja käytän empimättä ilmaisua ”lapsen tappaminen”. Sanoisin asian ehkä niinkin, että ennen kuin sosiaalisista syistä tehtävien aborttien hirvittävälle määrälle ei tehdä jotain, on turha arvostella sikiövaurion takia tehtäviä abortteja. Vuonna 2005 kaikista Suomessa tehdyistä aborteista sikiön todetun tai epäillyn vaurion perusteella tehtyjen aborttien osuus oli 2,5 %.

Tässä vielä linkki aborttia vastustavan järjestön sivuille:
http://www.lopettakaatappaminen.info/
Sivuilla on asioita, jotka on hyvä tietää. Omasta puolestani voin sanoa, että, oltuani tilanteessa, jossa olen puhaltanut ilmaa toista tuntia kuolleena olleen 3-vuotiaan poikani keuhkoihin, yllä olevan sivuston valokuvat itsessään eivät herätä minussa kovin järisyttäviä tunteita. Näitä sattuu. Elämä ei aina ole reilua. Se, kuinka paljon minua inhottaa ja surettaa, riippuu lähinnä siitä, millä mielellä tehty päätös kuvissa esitettyihin tilanteisiin on johtanut. Toivon, ettei sairaankaan vauvan abortointi ole kenellekään helppo päätös. Toivon, että tapahtuma riipaisee ja abortoitu sikiö täyttää kummankin vanhemman mielen tuskallisella säälin ja rakkauden sekoituksella. Kuitenkin ilman katumusta.

Lohdutusta

2008-02-17T12:18:00.012+02:00

Muutama yö sitten näin pitkästä aikaa unta Einosta. Unessa olimme lähdössä Ilmarin kanssa ulos. Pihalla huomasimme iloksemme, että Einokin oli siellä leikkimässä, hiekkalaatikon ja grillikatoksen tuntumassa. Pojat alkoivat oitis leikkiä yhdessä.

Oli ilmeisesti syksyinen sää, koska Ilmarilla oli pipo päässä ja kuravaatteet. Säikähdin, kun yhtäkkiä huomasin, että Eino on paljain varpain. Muuten hänellä kyllä oli vaatetta päällä, mutta ei sukkia eikä kenkiä. Menin tunnustelemaan hänen varpaitaan, ajattelin, että ne ovat varmasti jääkylmät. Mutta ne olivatkin aivan lämpöiset. Einon iho tuntui silkkisen pehmeältä. Halasin häntä, ja hän katsoi minuun sädehtivästi hymyillen. Sekä hänen pienet varpaansa että kasvonsa hohtivat hienoista valoa. Tajusin, ettei Eino enää palele, ei kolealla syyssäällä eikä paukkupakkasella.

Heräsin, enkä muistanut unta heti. Ihmettelin, miksi minusta tuntuu hyvältä. Sitten uni vähitellen palasi mieleeni kaikkine yksityiskohtineen, ja tajusin, että Einohan se oli käynyt äitiä lohduttamassa. Kyllä hän taitaa tietää, kuinka häntä ikävöin. Makasin sängyssä, Ilmari nukkui vieressäni rauhallisesti. Ehkä hän oli siellä unessa vielä, leikkimässä isoveljen kanssa. Pienen hetken ajan tuntui, että ehkä kaikki onkin ihan hyvin. Hetken palaset olivat paikallaan, tunsin molemmat pojat lähelläni ja itse olin kuvassa mukana kokonaisena ihmisenä.

En minä siitä tunteesta saanut kiinni pidettyä. Yritän kuitenkin muistaa sen ja toivon, että jonain päivänä tavoitan sen tunteen nykyistä helpommin. Kiitos käynnistä, Eino. Nähdään taas.

Veljekset 30.1.2007

Lääkäreiden virheet

2008-02-10T12:45:00.000+02:00

Noin viikko sitten Ilta-Sanomat julkaisi jutun muutaman vuoden takaisesta 3-vuotiaan pojan kuolemasta. Pojan tarina oli surullista luettavaa. Vaikka kuolinsyy ei toki ollutkaan sama kuin Einon kohdalla, niin tiettyjä yhteneväisyyksiä näiden kahden pikkuisen kohtaloissa oli.

Molemmat tarvitsivat vastasyntyneinä sairaalahoitoa vakavan sairauden takia. Molemmat joutuivat myöhemminkin käymään paljon sairaalatutkimuksissa ja hoidoissa, molemmat olivat olleet myös leikkauksessa. Molemmilla nämä raskaat vaiheet oli kuitenkin jo ohitettu, ja he elivät normaalia 3-vuotiaan pojan elämää. He olivat myös molemmat vanhemmilleen hyvin rakkaita pikkulapsia. Sitten 3-vuotiaana molemmat kuolivat äkillisesti kotona.

Yhteistä näiden kahden pojan tarinoissa on myös kuolemaa edeltänyt lääkärikäynti. Kävimme Einon kanssa lauantaina päivystyksessä, koska hänellä oli yli 39 asteen kuume ilman muita varsinaisia oireita (vain lieviä vatsatautioireita oli) ja olimme siitä hieman ihmeissämme, vaikkakaan emme varsinaisesti huolestuneita. Lääkäri teki hyvin lyhykäisen yleistutkimuksen, totesi vain että joku virus pojalla on, eikä antanut oikein hoito-ohjeitakaan. Koska jo lääkärissä huomattiin, että kuume oli laskenut, ja illalla se oli enää 37,8 astetta, emme mekään alkaneet enempiä tutkimuksia vaatia. Mutta kun Eino seuraavana yönä kuoli, niin alkoi meitä toki mietityttää, olisiko jotain oleellista voinut käydä ilmi esimerkiksi perusverinäytteet ottamalla. Tai, jos lääkäri olisi antanut perusteelliset hoito-ohjeet, olisimmeko olleet huolellisempia kaiken kaikkiaan pienen potilaan hoidossa?

Koska Einon kuolinsyy ei ole edelleenkään tiedossamme, en ala miettiä asiaa siltä kannalta. Kuitenkin, periaatteellisella tasolla olen miettinyt, mitä teemme, jos todella käy ilmi, että jokin lääkärin huolellisempi toiminta olisi voinut Einoa auttaa. Oleellisinta tietysti on, että mikään ei enää tuo Einoa meille takaisin. Pelkän koston himossa ei pidä mennä kovin pitkälle silloin, kun kyseessä on vahinko. Einoa tutkinut nuori lääkäri on varmasti miettinyt, tekikö hän jotain väärin. Koska olen eläinlääkäri, tunnen myös ihmislääkäreitä kohtaan jonkinasteista kollegiaalisuutta, ja voisin kuvitella ymmärtäväni ammatin varjopuolia. Lääkärin ammatissa inhimillinen erehdys voi maksaa ihmishengen. Onko kuitenkaan oikein, että lääkäri tuomitaan inhimillisesti erehdyksestä esimerkiksi sakkorangaistukseen? Useimmissa muissa ammateissa tällaista vaaraa ei ole, ei sellaisissakaan ammateissa, joissa palkkataso on vähintään samaa luokkaa kuin lääkäreillä. Koska varsinkin päivystävistä lääkäreistä on pulaa, meidän tulisi olla tyytyväisiä siihen, että joku tekee näitäkin töitä. Lääkäreitä ei pitäisi pelotella pois potilastyöstä tuomitsemalla heitä sen tasoisista erehdyksistä, joita muiden ammattikuntien edustajat myös tekevät jatkuvasti.

Virheen tunnustaminen ei kuitenkaan ole sama asia kuin juridinen tuomio. Koska virheistä on yleensä mahdollista oppia, eikö tästä mahdollisuudesta kannattaisi hyötyä? Voisiko jokin lääketieteellinen elin, esimerkiksi Lääkäriliitto tai lääketieteelliset tiedekunnat, potilasvirhetapauksissa ottaa asian käsittelyyn, ei sillä mielellä, tuleeko kyseinen lääkäri tuomita, vaan sillä mielellä, olisiko asiassa voinut toimia paremminkin ja voisiko koko lääkärikunta, erityisesti aloittelevat lääkärit, oppia tapauksesta jotain? Jotain sellaista, joka voisi ehkä joskus pelastaa jonkun ihmisen hengen. Ehkä tällainen käytäntö onkin, en tiedä. Kovin ankea maku jäi kuitenkin Ilta-Sanomien jutusta. Hovioikeudessa oli todettu, että lääkäri oli toiminut tilanteeseen nähden oikein. Vaikka hän ei ollut edes kysynyt yksinkertaista kysymystä: Onko poikaa hoidettu sairaalassa? Jos olisi selvinnyt, että taustalla on vakava sairaus, lääkäri olisi ehkä toimittanut pojan osastolle tarkkailtavaksi. Poika olisi saattanut silti kuolla, mutta ehkä ei. Kyllä minun mielestäni sairaushistorian selvittäminen, edes pikaisesti, kuuluu jokaisen potilaan kohdalla kuvioihin.

Ilta-Sanomissa haastateltu äiti vaikutti olevan samoilla linjoilla kanssani. Vanhemmat eivät vaatineet korvauksia, vain sen, ettei asiaa painettaisi villaisella. Heidän tapauksessaan pojan kuoleman oikeuskäsittely oli kestänyt kolmisen vuotta. Oli varmasti ollut raskasta käydä läpi pojan viimeisiin hetkiin liittyviä yksityiskohtia uudestaan ja uudestaan. Itsestäni juuri se tuntuu kaikkein tuskallisimmalta ajatukselta mahdollisessa oikeusprosessissa. Enhän minä edes muista kaikkia yksityiskohtia enää - blogin alkusanoihin olen kirjoittanut suurimman osan siitä, mitä ylipäänsä voin varmuudella muistaa. En painanut kaikkea mieleen, en esimerkiksi lääkkeiden antamisten tarkkoja kellonaikoja. Enhän voinut arvata, että Eino kuolisi. Kuvittelin vielä illalla nukkumaan mennessäni, että hän olisi aamulla taas jokseenkin terve, lähes toipunut pienestä pöpöstä.

Oikeuskäsittelyn tielle siis tuskin lähdemme - enhän sitä periaatteessakaan kannata silloin, kun lääkärin tekemä virhe on ollut tiedon puutteesta johtunut vahinko. Mielestäni on kuitenkin ehdottomasti väärin, jos lääkärikunta ei kykene hyödyntämään sitä oppia, joka potilasvirhetapauksista on mahdollista saada - silloinkin, kun lääkäri todetaan oikeudessa syyttömäksi. Olen sitä mieltä, että vanhemmatkin saavat oppia lapsen kuolemasta. Vanhempien itsesyytöksiä kauhistellaan, mutta olisi huomioitava, että vanhemmuus on oppimista, ja myös lapsen kuolema saa olla opettavainen kokemus. Ei se tarkoita sitä, että vanhemmat jäisivät ikuiseen itseinhoon. Voi ottaa opiksi, ja sitten antaa itselleen ainakin suurin piirtein anteeksi. Sama saisi mielestäni koskea lääkäreitä. Lääkärin virheen tunnustaminen ja julkistaminen lääkärikunnan sisällä voisi johtaa monien lääkärien oppimiseen ja lääketieteen kehittymiseen. Olisiko tämä huono asia?

Lääketiede on nykyään aivan ihmeellinen. Vakaviakin sairauksia pystytään hoitamaan hyvin. Esimerkiksi Eino eli yli kolme vuotta jokseenkin normaalia elämää, vaikka vielä muutama vuosikymmen sitten hän olisi varmasti kuollut heti syntymän jälkeen. Suomessa tämä kehittynyt lääketiede on sitä paitsi kaikkien, myös varattomien, ulottuvilla, mikä mielestäni on todella kiinni pitämisen arvoinen asia. On sääli, että etenkin päivystystoimintaan pesiytynyt huolimattomuus tekee monen potilaan kohdalla tyhjäksi nämä hienot saavutukset. Uskaltaisin väittää, että minulla on paljon kokemusta lastensairaalapäivystyksistä, vieläpä maamme parhaasta lastensairaalasta eli Helsingin Lastenklinikalta. Tiedän, että huolimattomuus on tavallista. Oman kokemukseni mukaan juuri potilaan sairaushistoriaan tutustuminen unohtuu usein. Toisaalta, myös varsinaisten hoitavien lääkärien olisi painotettava näitä asioita sairaalan sisällä nykyistä enemmän. Monimutkaisen sairastelutaustan omaavien potilaiden kohdalla voisi olla kansiossa päällimmäisenä ohjeet päivystäjälle. Aluesairaaloita tulisi ehkä nykyistä herkemmin kehottaa ottamaan yhteyttä hoitavaan yliopistosairaalaan, jos heidän päivystykseensä tuodaan vaikeasti sairas lapsi.

Mitä tulee lääkärivihaan, josta jo tekstin alkuosassa hieman kirjoitin, pidän myös tätä ilmiötä vastenmielisenä. Ottaen huomioon, että Suomen oikeuslaitos jättää jopa raiskaajia kokonaan tai lähes vaille rangaistusta, on mielestäni pöyristyttävää, että työtään tehnyt lääkäri voidaan huolimattomuusvirheen takia tuomita sakkorangaistukseen. En ole tutustunut tältä osin Suomen lainsäädäntöön, eli en tiedä, onko sakkoja ankarampikin rangaistus mahdollinen potilasvirhetapauksissa. Minun mielestäni sakkorangaistuskin on liikaa, jos kyseessä on ilmiselvä vahinko - sellainen, jonka lääkärikunta tunnustaa virheeksi, joka voisi kiireessä sattua kenelle tahansa. Jos kyseessä on kummallinen, vakava vahinko, johon syyllistyminen toisten lääkärien mielestä osoittaa erittäin huonoa harkintakykyä, olisi varmaankin harkittava lääkäriluvan menettämistä tilapäisesti tai pysyvästi. Mutta ei tällaisestakaan minun mielestäni ketään pitäisi sakkoihin tuomita. Kyseessä on huonosti onnistunut ammatinvalinta, ei sen rikollisempi teko.

Potilaat ja heidän vanhempansa ovat samalla puolella lääkäreiden kanssa. Tämä ei saisi koskaan unohtua. Lääkärien tulisi muistaa kunnioittaa asiakkaitaan siitä hyvästä, mitä heille on annettu. Suomessa lääkärit koulutetaan veronmaksajien rahoilla, ja yhteisestä kassasta tulee myös useimpien palkka, joko suoraan tai välillisesti. Samoin asiakkaiden tulisi kunnioittaa lääkäreitä siitä hyvästä, että nämä tekevät vaativaa ja arvokasta työtä. Jos keskinäinen luottamus olisi parempi, olisi virheetkin ehkä helpompi tunnustaa puolin ja toisin. Silloin virheistä olisi myös mahdollista oppia.

Sijaisperheiden puolesta

2008-02-03T12:59:00.001+02:00

Paikallislehdessämme Vihdin Uutisissa oli jokin aika sitten juttu lasten huostaanottoon ja ylipäänsä lastensuojeluun liittyen. Kunnanvaltuutettu Pia Penttala (sos.dem.) moitti kuntamme käytäntöjä näissä asioissa.

Juttu oli sikäli varsin sekava, että moitteita viskeltiin aika lailla, mutta missään vaiheessa ei kerrottu, mitä moititaan. Eli ei selitetty esimerkiksi sitä, miten kunnassamme tarkalleen ottaen toimitaan, kun ilmenee lapsen huostaanoton tarve. Kirjoitin juttuun vastineen, joka on kokonaisuudessaan tässä:

SIJAISPERHEIDEN PUOLESTA

Vihdin uutisissa n:o 8/2008 kunnanvaltuutettu Pia Penttala (sos.dem.) arvostelee Vihdin lastensuojelua. Kritiikki on varmasti monelta osin aiheellista. Mikäli jutusta oikein ymmärrämme, Penttala moittii muun muassa sitä, että lasten huostaanotot ovat usein vain kahden viikon pituisia. Tänä aikanahan perheen ongelmallinen tilanne tuskin ehtii vielä oleellisesti muuttua. Tämä kuulostaa todellakin epäkohdalta. Kuitenkin Penttalan näkemykset huostaan otettujen lasten sijoittamisesta ovat hämmentäviä.

Penttala hämmästelee sitä, miksi Nikinharjun ”vastaanottavaan perhekotiin” tuodaan Vihdistä vähemmän lapsia kuin muista alueen kunnista. Vastaus käy ilmi pian: ”Täällä ei ole muita kuntia vähemmän huostaanottotapauksia, vaan lapset viedään sijaisperheisiin.” Penttalan mielestä huostaanottotapaukset tulisi keskittää Nikinharjulle. Tarkoittaako Penttala siis, että huostaan otettuja lapsia ei tulisi sijoittaa perheisiin, vaan lastenkotiin? Jutusta saa semmoisen käsityksen. Mikäli näin on, toivoisimme tällaiselle näkemykselle perusteluja.

Sijaisperheeksi ryhtyminen on täysin vapaaehtoista eikä tähän tehtävään ”ajauduta”. Sijaisperheet ovat siis varmasti yleisesti ottaen todella motivoituneita rakastamaan ja kasvattamaan heille sijoitettuja lapsia. Sijaisvanhemmuus ei ole vain työtä, vaan elämäntapa. Suomalaiset lastenkoditkin ovat varmasti korkeatasoisia niin ulkoisilta puitteiltaan kuin myös henkilökunnan ammattitaidon suhteen. Kuitenkin, lastenkodissa henkilökunta on töissä ja lähtee työvuoronsa jälkeen kotiin. Sijaisperheessä eletään normaalia perhe-elämää. Missä mielessä tämä on lastenkotia huonompi vaihtoehto?

Silloin, kun lapsella tai nuorella on selvää häiriökäyttäytymistä, pahoja pelkotiloja tai muita vakavia psyykkisiä ongelmia, lastenkoti on varmasti ihanteellisin vaihtoehto muun muassa asiantuntevan henkilökunnan saatavuuden vuoksi. Mutta pienet ja monet isommatkin lapset sopeutuvat varmasti sijaisperheisiin hyvin. Eikö tällöin juuri tavallisen perheympäristön luulisi olevan omiaan tukemaan tervehenkistä kehitystä? Sijaisperheissä on yleensä myös perheen omia lapsia, joilla on lämmin suhde vanhempiinsa ja tasapainoinen tunne-elämä. He toiminevat hyvänä esimerkkinä huostaan otetuille lapsille, joilla on usein takanaan ikäviä kokemuksia.

On myös huomionarvoista, että lasten hoito sijaisperheissä on yhteiskunnalle huomattavasti edullisempaa kuin lastenkotitoiminta. Penttalan kommenteista saa suorastaan päinvastaisen käsityksen, mutta tämä lienee tekstin järjestelyn aiheuttama harha.

Kuten aina lehtihaastattelujen kohdalla, tässäkin tapauksessa on mahdoton tietää, tulisiko kritiikki kohdistaa Penttalan sanomisiin vai toimituksen tapaan muotoilla asia. Toivomme siis vastauksia esittämiimme kysymyksiin siltä taholta, johon kritiikkimme oikeammin kohdistuu.

Susanna ja Pasi Salonen, Nummela

Juttu julkaistiin heti, ja alla oli myös Penttalan vastaus. Hän vakuutteli, ettei tarkoitus ollut moittia sijaisperhetoimintaa, vaan käytäntöjä muuten. Penttala muun muassa esitti, että jokaisen huostaanotetun lapsen tulisi olla Nikinharjun lastenkodissa 1-3 kuukauden pituinen jakso, jonka aikana muun muassa arvioitaisiin kullekin lapselle paras sijoituskohde. Eipä hän varmaan ihan sitä tarkoittanut, että myös vauvojen ja pienten leikki-ikäisten tapaukset tulisi hoitaa näin?

Tosiasioiden puutteen vuoksi asiaa lienee turha märehtiä tämän enempää. Ehkä pienenä loppukommenttina voisin mainita, että yleisestä sekavuudesta, yhdyssanavirheistä ja ehkäpä aavistuksen verran sosialistisesta ajattelutavasta lastenhoidon ammattilaiset versus perhe-elämä -saralla huolimatta Penttala ansaitsee kehut ainakin nopeasta vastauksestaan. Samaa ei voi sanoa peruspalveluministeristämme, jonka vastausta sähköpostiini edelleen odotan.

Pakkaspäiviä

2008-01-27T12:35:00.000+02:00

Muistot hallitsevat ajatuksiani. Viime syksyn ajatukseni olivat edellisessä syksyssä, joulun edellisessä joulussa. Nyt, kun minun pitäisi elää alkuvuotta 2008, on mieleni edelleen vuoden jäljessä.

Viime vuonna tammikuun jälkipuolisko ja helmikuu olivat täällä etelässäkin kohtalaisen talvisia. Oli lunta ja pakkasta, mukavia ulkoilukelejä. Pulkkamäessä minä olin Einon kanssa vain kerran, Eino kun ei siitä touhusta niin hirvittävästi innostunut. Ulkona oli niin paljon muutakin hauskaa tekemistä. Mutta sen yhden kerran me laskimme yhdessä mäkeä, pari kertaa lainaksi saadulla rattikelkallakin. En lapsena ollut mikään varsinainen huimapää, ja se olikin myös minulle ensimmäinen kerta rattikelkan kyydissä. Eino ei vielä viime talvena opetellut hiihtämään tai luistelemaan. Emme pitäneet näitä asioita millään muotoa ajankohtaisina, olihan Eino oppinut kävelemäänkin vasta edellisessä toukokuussa.

Jonkun verran oli niinkin kovia pakkasia, että ulkoilu ei käynyt päinsä. Ilmari kyllä nukkui kaikki päiväunensa lasitetulla parvekkeellamme toppa- ja villapaljoudella päällystetyssä vaunukopassa, niin että Eino sai edes sisällä leikkiä vapaasti. Yhden leikin keksin nimenomaan ensimmäisinä pakkaspäivinä, ja se pelastikin ainakin pari päivää. Se oli liukumäkileikki, eli laitoin ison vanerilevyn nojaamaan hoitopöytää vasten, ja Eino laittoi vuorotellen kaikki pehmolelunsa, nukkensa ja autonsa laskemaan liukumäkeä. Eino harjoitteli myös ahkerasti tukea vasten hyppimistä. Pieni hypähdys onnistui ilman tukeakin. Ryömimisiässä oleva Ilmari innosti Einonkin ryömimään pitkästä aikaa, ja veljekset ottivat rankan näköisiä ryömimiskilpailuja.

Yritän takertua hyviin muistoihin, mutta niissä on yksi ongelma. Ne kaikki tapahtumat johtivat siihen, että Eino kuoli. Muistoissa asiat ovat hyvin, mutta olivatko ne sittenkään? En mahda mitään sille, että arvioin Einon kanssa tekemiäni asioita välillä vain lopputuloksen kannalta. Einon yllättävästä kuolemasta on tullut kuin musta aukko, joka imaisee kaikki kauniit muistot pelottavaan tyhjyyteen. Pelkät muistot eivät riitä minua lohduttamaan, eivät ainakaan vielä. Suurin lohtuni on siksi jälleennäkemisen toivo.

Mietin usein, millainen poika minua odottaa, kun itse aikanaan siirryn tuonpuoleiseen. Onko hän samannäköinen kuin täällä eläessään? Sairaus oli vaikuttanut Einon ulkonäköön. Minun silmissäni hän oli maailman kaunein lapsi, eikä hänen erilaisuutensa ulkopuolisillekaan kovin silmäänpistävää ollut, mutta oli kuitenkin selvä, että hän olisi ilman sairauttaan ollut hieman erinäköinen. Kasvuhäiriö oli muovannut kasvojen luut hennoiksi, vaikka pituuskasvu olikin kasvuhormonihoidolla saatu lähes keskikäyrälle. Myös Einon lihaksisto oli suhteellisen hento, ja siksi Einon liikunnallinen kehitys oli aina kulkenut hieman ikätovereista jäljessä. Etenkin lujaa staattista lihasvoimaa vaativat asiat olivat Einolle vaikeita. Hän ei esimerkiksi vielä kolmevuotiaanakaan laskenut mielellään liukumäkeä. Rasvakudosta oli hyvin niukasti, eli Einon pituuteen suhteutettu paino oli aina ollut normaalin alarajoilla. Sekin johtui varmasti osittain hänen sairaudestaan, vaikkakin myös Ilmari on hoikanpuoleinen (ja kehuipa eräs lääkäri meitä vanhempiakin hoikiksi).

Onko Einolla nyt paksut posket ja rotevat hartiat, pystyykö hän tekemään liikunnallisesti samoja asioita kuin ikätoverinsa? Pystyykö hän syömään soseuttamatontakin ruokaa ilman vaikeuksia? Onnistuuko leivän, keksien ja hedelmien pureskelu nyt ongelmitta? Yhdessä unessani olin poimimassa pensaasta viinimarjoja Ilmarille, kun Eino tuli luoksemme. Hän pyysi, että poimisin marjoja hänellekin. Meidän maailmassamme eläessään Eino työnsi päättäväisesti pois kaikki tarjotut marjat, korkeintaan mansikkaa saattoi hieman lipaista. Ehkä hän halusi unessa kertoa minulle, että herkuttelupäivät ovat koittaneet. Ehkä soseita ja vellejä ei enää tarvita. Eikä korvien putkituksia tai jokailtaisia kasvuhormonipistoksia.

Koska elämä uudessa kodissa on Einolle epäilemättä paljon mukavampaa kuin elämä täällä, sairauden kanssa, olen tietysti hirveän itsekäs surressani Einon kuolemaa. Mutta miksen olisi, minunhan tämä suru on kestettävä, tämä raskas elämä ilman Einoa. Asia on kuten Rohanin kuningas totesi Taru sormusten herrasta –trilogian toisessa osassa: ”Yhdenkään vanhemman ei pitäisi joutua hautaamaan omaa lastaan.” Järjestys on väärä, ja se jää ikuisesti vääräksi. Tiedän, etten tule enää olemaan ihan entisenlainen, koskaan. Suren sitä menetettyä iloa, jota minun ennen oli niin helppo tuntea, aivan pienistäkin asioista. Suren menetettyä onnen tunnetta, joka minussa ennen kuohahti niin usein, aivan tavallisinakin päivinä. Tunnen olevani hirveän mitätön, vain puoliksi tässä maailmassa, puoliksi jossakin muualla. Joudun tuntemaan ikävää niin kauan kuin tässä maailmassa elän.

Voin vain toivoa, että koittaa päivä, jolloin tämä pohjaton suru vaihtuu jälleennäkemisen riemuksi. Toivon, että Eino ei ole muuttunut kovin erinäköiseksi. Ehkä hänen ei ole tarvinnut muuttua, ehkä hän nyt pystyy elämään terveen lapsen elämää, vaikka on samannäköinen kuin oli meidän maailmassamme. Taivaassa ei ketään kiusata, vaikka olisi vähän erinäköinen kuin muut. Mitenhän on, kasvavatko lapset taivaassa, vai pysyvätkö sen ikäisinä kuin olivat kuollessaan? Vai saavatko he itse päättää? Minä toivon, että kun jonain päivänä tapaan Einon, niin hän voisi ainakin hetken aikaa olla se 3-vuotias, jonka menetin. Se kaikki jäi niin kesken.

Eino lumisissa leikeissä, mummin ottama kuva 30.1.2007

Evoluutio, osa 2

2008-01-19T12:17:00.000+02:00

Tiina Steniuksen Ykkösaamun kolumni YLE Radio 1:ssä 8.1. käsitteli väestöräjähdystä. Käsittelytapa oli rohkea ja säästynyt liialliselta poliittiselta korrektiudelta. Stenius pohti, voisiko jo nyt havaittavissa oleva asenteiden koveneminen – mm. nuorten kiinnostus väkivaltaisia tietokonepelejä kohtaan ja kuolemanrangaistuksen kannatuksen nousu – olla alitajunnan viesti ihmiselle siitä, että eloonjäämistaistelu on toden teolla alkamassa, kun väestömäärä on saavuttanut monin paikoin jo mukavuuskaton. Edelleen Stenius esitti arveluja siitä, että asenteet tulevat jatkossakin kovenemaan, mikäli väestönkasvuongelmalle ei saada pian perusteellista ratkaisua.

Pohdin jo aiemmin sitä, onko ihmislaji oikeastaan varsin epäonnistunut evoluution päätepysäkki. Ihmisellä on monia luonnossa selviämisen kannalta loistavia ominaisuuksia, ennen kaikkea isot, luovat aivot, mutta yksi oleellinen asia puuttuu. Ihmisellä ei ole riittävästi luonnollisia vihollisia, jotka varmistaisivat, että ihmisen lisääntyminen pysyy tasapainossa. Stenius tuo esille myyräesimerkin. Myyrät, samoin kuin esimerkiksi sopulit, lisääntyvät vauhdilla ja muutaman vuoden välein tapahtuu populaatiossa joukkokuolema. Taudit ja populaation sisäiset vihamielisyydet tuhoavat suuren osan kannasta nopeasti, ja sitten kanta taas vähitellen alkaa ”nousta raunioista”. Sekin on yksi luonnon keino pitää tilanne tasapainossa. Onko ihminen lähestymässä tällaista joukkokuolemavaihetta?

Stenius esittää sellaisenkin ajatuksen, että ihmisen yleistyneet hedelmällisyysongelmat olisivat yksi luonnon vastareaktio väestöräjähdykseen. En pidä tätä ollenkaan mahdottomana, onhan esimerkiksi ollut jo pitkään tiedossa, että rottien tuhoaminen tappamalla johtaa jäljelle jääneiden yksilöiden lisääntymistoimintojen aktivoitumiseen. Tämä tapahtuisi siis ihmisellä nyt käänteisesti. Toisaalta, mikäli hedelmällisyysongelmat liittyisivät väestöräjähdykseen, reaktion luulisi olevan voimakkain siellä, missä väestöräjähdys pääasiassa tapahtuu. Ei tunnu tähän teoriaan nähden kovin loogiselta, että hedelmällisyyshäiriöistä kärsivät hyvinvointivaltioiden ihmiset. Esimerkiksi Suomessa syntyvyys on niin alhainen, että suomalaisten kokonaismäärä alkanee vähentyä suurten ikäluokkien poistuessa (tarkoitan suomalaisilla etniseltä alkuperältään suomalaisia ihmisiä).

Millaisessa suhteessa ihmisen oman lajin suojeluhalu ja oman lajin tuhoamishalu sitten ovat väestöräjähdyksen uhatessa? Äärimmillään huonot elinolosuhteet saavat emot tappamaan omia poikasiaan. Tämä lienee ollut myös ihmisten käytäntö kivikaudella, jos huono ravintotilanne uhkasi yhteisöä. Omien jälkeläisten tappaminen on tietysti pitkällä tähtäimellä katastrofaalista lajin selviämiselle, ja sitä ennen jääkin suojelun ulkopuolelle paljon muuta. Kivikaudella suojeltava asia oli hyvinäkin aikoina vain parinkymmenen hengen yhteisö. Muista ei välitetty, mitä nyt ehkä naapuriheimoa saatettiin tilapäisesti auttaa, niinä hyvinä aikoina siis. Nyt hyvinvointivaltioiden ihmiset yrittävät pitää huolta miljardeista. Toiset enemmän, toiset vähemmän innokkaasti, mutta joka tapauksessa ainoa yleisesti hyväksytty mielipide on, että kaikista maapallon ihmisistä on pyrittävä pitämään huolta.

Varmasti suurin osa ihmisistä on halukas auttamaan huono-osaisia, kun on mistä jakaa. Kyllä minusta ainakin tuntuu pahalta nähdä kuvissa nälkää näkeviä afrikkalaislapsia, ja mielelläni heidän tilannettaan kohentaisin. Mutta ihminen haluaa pitää huolta ennen kaikkea ”omistaan”, ja tämä omien piiri on vain niin laaja kuin resursseja riittää. Miten siis käy, kun jaettava kerta kaikkiaan loppuu? Ketkä jätetään ensimmäisinä oman onnensa nojaan? Ennen kaikkea arvoitus on, milloin tämä tapahtuu. Milloin koittaa päivä, jolloin poliitikot eivät enää saa pidettyä massoja rauhallisina antamalla vähän kaikille?

Eräässä televisiosarjan House jaksossa tohtori House totesi (suunnilleen näin, ihan sanatarkasti en muista): ”On evoluution kannalta eduksi välittää lähellä olevista. Kaukana olevista välittäminen sen sijaan on selviytymiselle vaarallista.” On helppo tuomita tällainen toteamus kovaksi ja epäinhimilliseksi, mutta mikä onkaan käytäntö reaalimaailmassa? Tsunamikatastrofin tapahtuessa hyvinvointivaltiot huolehtivat ensisijaisesti omien kansalaistensa pelastamisesta, vaikka paikallisten menetykset olivat paljon suuremmat. Entä kuinka loogista on surra yhden lapsen kuolemaa tai hedelmällisyysongelmaa, kun lapsia syntyy maapallolle aivan liikaa? Toisaalta, pystyykö kukaan hyvinvointivaltiossa asuva oman lapsensa tai lapsenlapsensa menettänyt sanomaan, että ehkä näin oli hyvä, kun on tämä väestöräjähdys?

Läheisistä huolehtiminen on tärkeintä. Jos tunnistamme ja hyväksymme tämän piirteen itsessämme, niin miksei sama koskisi myös kolmannen maailman asukkaita ja sieltä tulevia ihmisiä? Eivätkö hekin todennäköisesti halua ennen kaikkea omien läheistensä parasta? Turha väittää, että meillä kaikilla maapallon ihmisillä olisi yhteinen päämäärä. Ei sinne päinkään. Eikä tätä ongelmaa ratkaista vaikenemalla poliittiseen korrektiuteen vedoten. Kritiikin ja tosiasioiden julkistamisen kriminalisointi viitoittavat tuhon tietä. Parisuhdeongelmista kärsiville tarjotaan aina samaa lääkettä: Puhukaa, puhukaa ja puhukaa niistä ongelmistanne, oikein rehellisesti ja avoimesti, niin kyllä ne ongelmat alkavat vähitellen ratketa. Miksei sama koske yhteiskunnallisia ongelmia?

Loppuun vielä pätkä Steniuksen kolumnista:

”Millaisiksi saatamme muuttua taisteltaessa tilasta ja resursseista, elämästä ja kuolemasta? Millaisia yksityisiä, yhteiskunnallisia, psykologisia, sosiaalisia ja poliittisia reaktioita se voi synnyttää? Ehkä varmana voisi pitää vain sitä, että jossakin vaiheessa väestönlisäys muodostuu niin suureksi uhaksi, että tietoisuus siitä alkaa muuttaa meitä. On kuin seisoisimme myrskyävällä merellä uppoamassa olevalla lautalla, jonne koko ajan nousee lisää väkeä. Kysymys kuuluu: Milloin lautalla olevat alkavat puolustaa itseään, hakata airoilla lautalle pyrkiviä? Joko jo?”

Hauskoja hetkiä

2008-01-12T12:48:00.000+02:00

Isin ja äidin sängyssä meuhkaaminen oli Einosta hauskaa. Viikonloppuaamuisin Eino tuli sänkyymme mielellään köllöttelemään isin kainaloon hetkeksi, vaikka yöt nukkuikin hyvin omassa sängyssään. Tässä kuvassa Eino on 1 vuotta ja 11 kuukautta. Näihin aikoihin sänky oli erityisen kiinnostava paikka, sillä se oli juuri siirretty eri huoneeseen. Lähestyvän pikkuveljen syntymän kunniaksi Eino oli saannut oman huoneen - mikä pian osoittautui hyväksi ratkaisuksi, Ilmari kun oli ensimmäiset kuukautensa varsin äänekäs yökukkuja.

Olen välillä miettinyt, että jos saisin elää uudestaan jonkun päivän, niin minkä valitsisin. Olen tullut siihen tulokseen, että ottaisin ihan minkä tahansa Einon kanssa vietetyn päivän. En osaa laittaa niitä paremmuusjärjestykseen. Minulle kelpaisi mainiosti vaikka joku niistä kaoottisista päivistä, kun Ilmari oli pikkuvauva ja parivuotias Eino kokeili oman tahdon toteuttamiskeinoja.

Jotkut päivät olivat ehkä Einon näkökulmasta erityisen hauskoja. Yksi vetonaula oli se, kun mökillä sai olla ukin kanssa puupaikalla. "Ukki hakkaa puita" oli usein Einon piirrustusten aiheena. Samaan kuvaan Eino piirsi itsensä ja selitti, että "puita tippuu ja Eino nauraa". Muutenkin Eino viihtyi hyvin isovanhempien seurassa.

Yhdet raikuvimmista nauruista muistan kuulleeni, kun kerran Einoa kylvettäessämme mieheni keksi päästää kylpyankkojen sisälle vettä ja puristaa veden sitten ulos, suoraan ylöspäin korkeana suihkulähteenä. Se kirvoitti naurut aika monta kertaa, ja saimme siitä videokuvaakin. Eino rakasti kaikenlaisia vesileikkejä, mukaan lukien sateella ulkoilu. Minusta on sääli, että monissa päiväkodeissa ainakin täällä päin jätetään ulkoilu väliin sateella. Einon mielestä sateella ulkoilu näytti olevan kaikkein hauskinta, kuravaatteet päälle vaan ja menoksi. Vesilätäköt ja ränneistä ryöppyävät vesiputoukset tarjosivat niin paljon leikin aiheita, että usein sateisina päivinä Eino ei edes malttanut lähteä kotipihasta puistoon.

Sateisten päivien kestosuosikki oli parkkipaikallemme huonon viemäröinnin takia muodostuva valtava vesilammikko, jossa Eino juoksi edestakaisin ja kertoi, että "Eino ui". Oikeaa uimistakin Eino ehti elämänsä aikana kokeilla kerran, mökillä järvessä viimeisenä kesänään. Lopputalven ja kevään aikana Eino oli puhunut siitä paljon, lähinnä silloin, kun katselimme valokuvia edelliseltä kesältä. Hän katseli mökiltä otettuja kuvia, joissa järvi näkyi, ja kertoi että kesällä Eino ui. Edellisenä kesänä Eino ei ollut järveen uskaltautunut, joten vähän mietimme että näinköhän, mutta kyllä, toden totta Eino pulahti järveen kaulaa myöten, vaikka vesi olikin silloin heinäkuussa melkoisen kylmää.

Muita aina yhtä hauskoja asioita Einolle olivat: isin kanssa saunominen, äidin ja pikkuveljen kanssa kerhoon meno, se kun isi luki iltasadun, savumuikkujen syöminen, se kun puistoon mennessä päiväkodin lapsetkin olivat paikalla ja lelumökin ovi oli auki. Ja se, kun saunasta tullessa isi kääri pyyhkeeseen ja minä otin Einon syliin ja kysyin: "Mikäs se siinä on?" Johon Eino vastasi: "Eino-vauva!" Sitten Ilmarin nähdessään Eino totesi: "Kaksi vauvaa." Ja ei muuta kuin leikkimään.

Einon hautajaiset

2008-01-07T12:35:00.000+02:00

En ole aiemmin juurikaan kirjoittanut Einon hautajaisista minnekään, joten päätin nyt naputella tänne niistä hieman.

Eino haudattiin kotikuntamme Vihdin Irjalaan 20.8.2007. Paikalla olivat vain kaikkein läheisimmät sukulaiset ja Einon kummit. Päivä oli todella kaunis, oli aurinkoista muttei tukalan kuumaa. Olimme valinneet Einolle hautapaikan hautausmaan vanhan puolen uudesta nurkkauksesta, eli kulmasta, johon vielä oli tehty muutama hautapaikkarivi pensasaitojen vierustoille. Heti Einon haudan edestä kulkee hautausmaan raja ja alkaa metsä. Hautausmaan hoitaja pahoitteli metsän hoitamattomuutta ja selitti, ettei se ole heidän omistuksessaan. Minusta metsä on aika viehättävä, ja uskon, että jos pieni enkelimme käy hautausmaalla leikkimässä, hän kyllä pitää metsästä. Metsä varjostaa hautaa sopivasti kesäisen keskipäivän paahteelta. Siinä on pienen lapsen hyvä levätä.

Pieni valkoinen arkku odotti kappelissa, kun saavuimme paikalle. Laskin Ilmarin sylistäni ja käännyin puhumaan suntion kanssa. Silloin kuulin kovaa parkua, ja kun käännyin katsomaan, näin Ilmarin nojaavan arkkuun ja itkevän kovasti. Mitä lie pienen päässä liikkunut, tajusiko silloin, ettei veli tule enää tänne takaisin. Sen jälkeen Ilmari tarrasi syliini koko lopputilaisuuden ajan. Taisivat olla minulla hauikset hautajaisten jälkeen hellemmät kuin pienen arkun kantajilla.

Arkku kannettiin haudalle, ja Eino siunattiin siellä. Pappi puhui, ja lauloimme kaksi virttä: Ystävä sä lapsien (säkeistöt 1 ja 3) ja Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Lausuin Einolle haudalla runon Tiitiäisen runolelusta:

"Aa aa lapsoseni, tuu tuu tuppuseni,

nuku nuku nuppuseni, lennä unipilveen.

Paina pääsi pilven syliin,

pilvi vie sinut tähtien kyliin.

Jo sinne muutkin lapset meni.

Aa aa lapsoseni."

Useimmat paikalla olevat tietysti itkivät paljon. Minä en itkenyt, ainakaan paljoa, koska en oikein osannut. Se ei vain olisi auttanut mitään. Olin joutunut niin syvään kuiluun, ettei sieltä itkemällä olisi pois päässyt. Se päivä ei ollut minulle tavallista raskaampi päivä. Se oli ihan samanlainen pohjattoman surullinen päivä kuin kaikki muutkin päivät Einon kuoleman jälkeen. En jännittänyt sitä etukäteen eikä oloni ollut sen päivän iltana kurjempi kuin yleensäkään. Illalla menin Ilmarin kanssa leikkipuistoon. Siellä eräs tuttu äiti oli yllättynyt nähdessään minut. Hän oli ajatellut, että en varmasti tule hautajaispäivän iltana. Missä minä sitten olisin ollut? Tuskin oloni olisi parantunut kotisohvalla istumisesta. Ja vielä, mitä itkemiseen tulee, olen kyllä itkenyt. Einon kuoleman jälkeen ei ole varmaankaan mennyt yhtäkään päivää niin, etten olisi itkenyt. Itken nytkin, tätä kirjoittaessani. Mutta hautajaisissa halusin pystyä laulamaan ja puhumaan. Ei minulla ollut mitään erityistä tarvetta itkeä siellä.

Hautajaiset olivat tärkeä tapahtuma, totta kai tuntui tärkeältä laskea Eino haudan lepoon. Hautajaisiin liittyi myös pientä lohdullisuutta: kaiken pyörityksen jälkeen - Einohan oli oikeuslääketieteellisessä ruumiinavauksessa - tuntui rauhoittavalta, kun saimme Einon tavallaan taas itsellemme eikä enää tarvinnut arvailla, missä Einon ruumis mahtaa nyt olla menossa. Mutta kovin oleellisesti hautajaiset eivät maailmaani mullistaneet. Hautajaisten jälkeen Eino oli edelleen kuollut. Eino on ollut kuollut 5.8.2007 lähtien ja pysyy kuolleena. Minä olen siis surrut nyt vähän yli viisi kuukautta ja jatkan suremista. Turha tämän surun keskellä on oikeastaan luokitella päiviä paremmiksi tai pahemmiksi.

En ollut siis sanan varsinaisessa mielessä helpottunut, vaikka hautajaiset olivatkin ohi. Tuntuu pahalta, kun jotkut tuttavat ovat viime aikoina yrittäneet lohduttaa sanomalla, että "onhan teillä ollut rankkaa, mutta onneksi se on nyt ohi." Mikä siis? Niin, Einon elämä on ohi, senkö pitäisi lohduttaa? Einon kuolema ei ole ohi. Se on minulle totista totta joka ikinen päivä. Jokainen aamu muistan ensimmäisenä, että Eino on kuollut. Koko päivän joudun elämään ilman Einoa. Illalla ikävä Einoa kohtaan on viimeinen asia, joka minulla on mielessäni ennen nukahtamista. Suru ei ole ohi, edes pahin vaihe ei ole vielä ohi. En ole varma siitä, voinko joskus sanoa, että pahin suru on ohi. Se on mahdollista, mutta ei varmastikaan ainakaan pariin vuoteen.

Haudalla käyminen tuntuu minusta joka tapauksessa myös tärkeältä. Se on paikka, jossa puhun Einolle ääneen. Kerron, jos on tapahtunut jotain erityistä. Kerron ikävästäni ja rakkaudestani. Pyydän anteeksi niitä hetkiä, jolloin olen ollut liian kärsimätön tai huolimaton äiti. Käymme Einon haudalla noin kerran viikossa, yleensä sunnuntaina. Hautausmaa on muuten todella rauhallinen paikka perheen yhdessäoloon. Irjalan hautausmaa ei ole suuren suuri, mutta siellä on paljon katseltavaa. Joskus kävelemme pitkään ympäri hautausmaata ja luemme hautakiviä ja -ristejä. Mietimme, millaisia tarinoita niiden taakse mahtaa kätkeytyä. Vanhat sukuhaudat ovat erityisen jännittäviä. Irjalan vanhimmat kunnossa pidetyt haudat ovat yli sata vuotta vanhoja. Joidenkin hautojen kohdalla ei voi kuin päätä pyöritellä: ei ole harvinaista, että samassa haudassa on useita saman perheen pienenä kuolleita lapsia. Mutta tästä aiheesta kirjoitin jo aikaisemmin.

Mietimme myös maanläheisempiä asioita, kuten sitä, miksi upouuden uurnalehdon pitää olla valaistu yhtä kirkkaasti kuin jos kyseessä olisi ostoskeskus. Hautausmaan vanhemmat osat - myös se alue, jossa Einon hauta on - ovat ilman luonnonvaloa lähes pilkkopimeitä. Millä logiikalla uurnalehto, jossa on vieläpä soritetut, tasaiset jalankulkuväylät, tarvitsee niin voimakkaan valaistuksen? Yksi puiden valaisua varten (?) laitetuista kohdevalaisimista osoittaa suoraan taivaaseen valaisematta mitään meidän maailmaamme kuuluvaa. Mahtaa siinä olla Einolla ja muilla enkeleillä naureskelemista. Eivät kai he sentään sellaista valonheitintä tarvitsisi, taivaan kirkkauteen.

Einon hauta 9.9.2007

Vauva puhuu!

2008-01-03T12:27:00.001+02:00

Ilmari sanoi ensimmäisen sanansa muutama päivä ennen Einon kuolemaa. Eino oli ollut pihalla leikkimässä, ja kun Eino tuli sisään, marssi juuri kävelemään oppinut Ilmari, 1 vuotta ja 2,5 kuukautta, ovelle vastaan ja hihkaisi: "Moi!" Eino katseli hetken pikkuveljeään ja totesi sitten tyytyväisenä: "Vauva puhuu!"

"Moi" on ollut Ilmarilla käytössä tämän jälkeenkin, mutta juuri muuta Ilmari ei selkokielellä ole sanonut. Ei taida vanhempien seura olla aivan niin puhumiseen innostavaa kuin isoveljen kanssa touhuaminen. Ilmari on minulle pelastusrengas, ainoa asia, joka kunnolla pitää minut kiinni tässä maailmassa, mutta toisaalta Ilmarin olemassaoloon liittyvät myös kaikkein surullisimmat tunteet. Hän menetti parhaan ystävänsä, ja ainoan koko ajan käytettävissä olevan leikkitoverin.

Jälleen kerran kritisoin neuvolan opuksia. Sisaruudesta annetaan niissä kurja kuva. Kerrotaan mustasukkaisuudesta, muistutellaan siitä, miten perheen kaikki lapset tarvitsevat vanhempien huomiota. Ihan hyvä näitäkin asioita on käsitellä, mutta miksei missään kerrota, että lapset kaipaavat toisten lasten seuraa, enemmänkin kuin vanhempien seuraa? Hoitopaikoissa alati vaihtuvat päiväkaverit eivät myöskään merkitse lapselle sitä, mitä aina arjessa mukana oleva sisarus. Ehkä kaikkein typerryttävin kommentti, joita puolitutuilta olen kuullut Einon kuoleman jälkeen, oli erään yhden lapsen äidin toteamus: "No, Ilmari on varmaan tyytyväinen kun saa nyt äidin kaiken huomion." Paljoa pahemmin hakoteillä ei voisi olla.

Tiedän, että on paljon vanhempia, jotka minun tavoin sydän syrjällään toivovat yksinäiselle lapselleen sisarusta. Tiedän kuitenkin myös, että on paljon niitä perheitä, joissa lasten maailmaan tulo ja tässä maailmassa pysyminen ovat itsestäänselvyyksiä, joita ei edes muisteta pahemmin arvostaa. Kun näen puistossa tai toisissa lapsiperheissä kyläillessämme sisarusten leikkivän yhdessä, tai vaikka nahistelevankin, kateus, katkeruus ja viha perheemme kohtalon vuoksi tulvahtavat mieleeni. Inhottavia tunteita, joiden en halua saavan otetta ajatuksistani, mutta joiden välillä annan vyörähtää ylitseni. Sitten voin taas palata alistuneena surun maailmaani, ja sanon Ilmarille: "Meidän on aika lähteä syömään. Vilkutahan hei hei lapsille." Jolloin Ilmari heiluttaa kiltisti kättään, ja oikein reippaalla tuulella ollessaan saattaa myös toitottaa "Häv hävä!" tarkasti minun hei heini sointia jäljitellen. Sitten poistumme käsi kädessä.

Evoluutio

2007-12-26T12:22:00.002+02:00

Darwinin kehittämä evoluutioteoria on kiehtonut minua siitä asti, kun siitä ensimmäisen kerran eli kouluikäisenä kuulin. Uskon ilman muuta, että evoluutioteoriaan kuuluvat väitteet lajien synnystä ja jalostumisesta ovat totta. Uskon, että kaikki niin ihmisen kuin minkä tahansa eläimenkin voimakkaimmat vietit ovat selitettävissä evoluutioteorian avulla.

Evoluutioteorian mukaan elämän tarkoitus on tuottaa mahdollisimman paljon lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Minun mielestäni on varsin yksiselitteistä, että ihmisenkin toiminta pääasiallisesti selittyy tällä tarpeella, vaikka nykymaailmassa ei ehkä äkkiseltään siltä aina vaikutakaan. Nykyään moni lisääntymisikäinen aivan karsastaa ajatusta jälkeläisten saamisesta, mutta silti useimmat haluavat harrastaa paljon seksiä lisääntymiskykyisiltä vaikuttavien vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa. Useimmat vanhemmat haluavat pitää lapsistaan hyvää huolta, vaikka sitten oman terveytensä kustannuksella. Se on aivan luonnollista, evoluutioteorian mukaanhan yksilöllä ei ole merkitystä itselleen. Oma keho on vain väline jälkeläisten tuotantoon. Tylyä kyllä, mutta sama pätee puolisoon.

Lajin kehitys elää koko ajan. On aivan selvää, että jatkuvasti syntyy evoluution kannalta epäonnistuneita yksilöitä. Se, että yksilö on evoluution kannalta epäonnistunut, tarkoittaa sitä, ettei tämä yksilö pysty tuottamaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Harva sairaus vaikuttaa suoraan lisääntymistoimintoihin. Kuitenkin, lisääntymistä varten on myös pystyttävä säilymään hengissä läpi lapsuuden ja sitten huolehtimaan itsestään ja jälkeläisistään niin kauan, kun nämä suoranaista apua tarvitsevat. Sairaudeksi nimitetään yleensä tilaa, joka haittaa jotakin näistä vaiheista. Nykyään lisäksi edellytetään, että tilan on hoitamattomana joko merkittävästi häirittävä yksilön elämää puhtaasti individualistisessa mielessä tai aiheutettava haittaa toiselle yksilölle, jotta tilaa voisi kutsua sairaudeksi. Esim. homous ja lesbous eivät nykymääritelmän mukaan ole sairauksia, mutta lapsiin kohdistuva seksuaalinen mielenkiinto on. Evolutionäärisessä mielessä nämä kaikki taipumukset ovat äärimmäisen vahingollisia, mutta vain viimeinen täyttää edellisen lauseen sairautta koskevat kriteerit.

Kun Eino syntyi, sain kokea evoluution luomien tunteiden myrskyn. On aivan suunnattoman avuton ja samalla ikiaikaisen mahtava tunne tajuta, ettei itse ole mitään. Vain vauvan selviytymisellä oli merkitystä. Niin toivottu vauva kuin Eino olikin, en silti ollut ennen Einon syntymää - tai ainakaan ennen raskautta - täysin hahmottanut sitä, että hän todella oli minun syyni elää. Einon syntymä mullisti maailmani, ja sai monet muut, aiemmin tärkeät, asiat paljastamaan vähäpätöisyytensä. Kuitenkin, heti Einon syntyessä kävi ilmi, että evoluutio ei olisi hänelle elämää toivonut. Luonnollisissa oloissa, ilman nykylääketiedettä, hän olisi kuollut heti synnyttyään. Itse asiassa, koska synnytys ei käynnistynyt spontaanisti, mikä ainakin osittain selittyi Einon sairaudella, Eino olisi hyvinkin saattanut kuolla jo kohtuun. Minä olisin saattanut kuolla myös, mikä olisi tietysti ollut hyvin taloudellista ottaen huomioon Einon sairauden mahdollinen perinnöllisyys. Yhteisölle ei olisi ollut kovin kannattavaa elättää naista, joka tuottaa suurella todennäköisyydellä heti synnyttyään kuolevia vauvoja.

Mikäli säännöt olisivat edelleen samat kuin tuhansia vuosia sitten, olisi minun ehkä mahdollista hyväksyä Einon kohtalo. Mutta nyky-yhteiskunnassa asiat ovat toisin. Yksittäisen ihmisen selviytyminen ei enää määräydy samojen lakien mukaan kuin esi-isiemme asettuessa tähän maahan. Jälkeläisten tuotanto ei enää juurikaan korreloi samojen ominaisuuksien kanssa kuin kivikaudella. Ihmisen evoluutio klassisessa mielessä on pysähtynyt tai jopa alkanut kulkea taaksepäin, lajia rappeuttaen. Mutta onko tästä välttämättä haittaa? Nykyaikaisissa hyvinvointivaltioissa on pystytty luomaan infrastruktuuri, jonka ansiosta vakavastikaan sairaat yksilöt eivät ole yhteisölle kohtuuton rasite. Usein he ovat työikäisinä jopa yhteisön tuottavia osia. Useimmille kansalaisille tällainen yhteiskuntarakenne sopii hyvin. Paitsi että se tuo henkilökohtaista turvaa, se tyydyttää useimpien ihmisten suhteellisen voimakkaan kyvyn tuntea myötätuntoa heikompia kohtaan.

Kivikaudella ihmistä raa'asti muokannut evoluutio taatusti repii hiuksiaan päästään nähdessään synnynnäisesti sairaita vauvoja vastasyntyneiden teho-osastolla. "Hei, ei näin!", se huutaa. "Mitä te oikein kuvittelette tekevänne..." Evoluutio on suuressa viisaudessaan luonnut lajin, joka on niin älykäs, ettei sen tarvitse enää välittää luonnonlaeista. Vielä enemmän, se ei enää halua välittää niistä, vaan tuntee myötätuntoa ja suojelunhalua, joka harpaten ylittää järjen rajat. Miten tämä on mahdollista? On evolutionäärisesti järkevää suojella lastaan, mutta että sairasta lasta? Ja mikä järki on siinä, että lapsen menetys hallitsee vanhemman elämää kuukausia, jopa vuosia? Ei kuollutta takaisin suremalla saa, eikö olisi nopeasti siirryttävä elämässä eteenpäin? Ovatko ihmisen kummallisia ajatusketjuja luovat aivot loppujen lopuksi vain epäonnistuneen evoluution ala-arvoinen lopputulos?

Luonnonlakeja kunnioittamattomasta ja muutenkin kummallisesta käytöksestään huolimatta ihminen on onnistunut saavuttamaan melkoisen aseman maapallolla. Ihmisellä on outoja toiveita, mutta kai sekin on saavutus sinänsä, että ihminen pystyy näitä toiveitaan toteuttamaan. On mahdotonta arvioida, millaiset ominaisuudet ovat tulevaisuudessa tärkeitä. Jos jokin luonnonkatastrofi tuhoaa maapallolta ihmisen luoman teknologian, luonnonlait astuvat nopeasti voimaan. Ainakin tilapäisesti. Toisaalta, mikäli elämä maapallolla saa kehittyä edelleen ihmisen valvovien käsien alla, saattaa tulevaisuuden ihanneihminen poiketa hyvinkin paljon kivikauden menestyjästä. Geeniteknologia saattaa irrottaa ihmisen lopullisesti luonnonlakien kahleista. Mahdollinen vaihtoehto lienee myös ihmisen hidas tuhoutuminen evoluution umpikujaan.

Haluan uskoa, että sisimmässäni tiedän, mikä on oikein ja mikä väärin. En pysty ajattelemaan, että Einon kuolema oli oikein. Oli syynä sitten sielu, epäonnistunut evoluutio tai jokin vaisto, jota en vielä ymmärrä, rakkaus ja ikävä Einoa kohtaan ohjaavat elämääni. Enkä edes yritä taistella vastaan. Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa, pieni päivänsäteeni.

Eino-vauva 6 kk

Tyhjän paikan syndrooma

2007-12-15T12:29:00.000+02:00

Tyhjän paikan syndrooma on kodissamme tuttu ilmiö. Ei tarvitse ottaa tavara kuin hetkeksi pois paikaltaan, niin jo paikalla onkin jokin toinen tavara. Einon kuoleman jälkeen kyseinen ilmiö on kuitenkin usein näyttäytynyt myös aivan päinvastaisena.

Eino joi mielellään lastenvellejä, ja jääkaapissamme olikin yleensä avattu vellitölkki ja yksi avaamaton jäähtymässä (vellit kelpasivat vain jääkaappikylminä). Näitä tölkkejä tuli pidettyä aina samalla paikalla. Einon kuoleman jälkeen vei pitkän aikaa, ennen kuin osasimme laittaa tälle paikalle jotain. Sitten tietoisesti päätin alkaa säilyttää siinä Ilmarin maitomukia ja hedelmäsosepurkkia, joille ei aiemmin ollut ollut varsinaista omaa paikkaa. Paikalle tuli ikään kuin "sovittu" käyttötarkoitus. Puolihuolimattomasti siihen en osaisi mitään asettaa.

Einon kasvuhormonikynä koteloineen on edelleen jääkaapissamme vanhalla paikallaan. Ei sitä tietenkään enää tarvitsisi jääkaapissa säilyttää. Kynässä on vielä ampulli, jossa on pieni tippa kasvuhormonia - tietysti ajat sitten vanhentunutta sellaista. Ampulli pitäisi ottaa pois ja toimittaa apteekkiin, ja kynän koteloineen voisi säilyttää muistona ihan missä vaan. Emme vain ole saaneet näitä asioita tehdyksi. Jotenkin toimitus tuntuu hirveän työläältä.

Einon lääkkeet ja avaamattomat lastenvellit (Ilmari ei niitä juo) toimitimme heti paikkoihin, joista ne voitaisiin jakaa sellaisille lapsille, jotka niitä tarvitsevat. Lääkkeet Lastenklinikalle, vellit neuvolaan. Sen verran käytännöllisiä olimme, ettemme halunneet käyttökelpoisten tarvikkeiden vanhenevan kaapeissamme. Eipä näidenkään paikoille ole oikein mitään tullut laitettua. Tämä ei ehkä olisi kovin huomiota herättävää jossakin tilavassa kodissa, mutta meidän 53,5 neliön kaksioomme, jossa säilytystila on todella kortilla, tyhjät paikat kaapeissa eivät oikein istu. Silti, minun huomiotani kiinnittäisi paljon nykytilannetta enemmän se, että nämä paikat olisi täytetty uudelleen.

Jos Eino olisi kuollut silloin, kun tämä vaihtoehto todella tuntui todennäköiseltä, eli pikkuisena vauvana, minulla olisi varmasti ollut voimakas tarve kiiruhtaa tyhjän paikan syndrooman toteutumista klassisessa mielessä, eli täyttää aukko uudella vauvalla. Ihmiset lienevät tässä asiassa erilaisia, mutta uskoisin, että moni vauvan menettänyt alkaa pian toivoa uutta vauvaa. Toinen lapsi ei ikinä täytä lapsen menetyksen aiheuttamaa sydämen tyhjiötä, mutta arkielämään jääneen tyhjiön täyttyminen auttaa kestämään ensin mainitun. Kun leikki-ikäinen tai vielä vanhempi lapsi kuolee, tilanne on vähän erilainen. Uusi vauva olisi vauva, ei 3-vuotias. Vaikka saisimme vielä tusinan vauvoja, emme voisi mitenkään saada Ilmarille isoveljeä. Mutta toki, Ilmarin ansiosta, meillä on toivoa siitä, että kodissamme on jo 1-2 vuoden kuluttua omatoimisuutta ja sosiaalisia taitoja opetteleva pikkuihminen, joka, toivon mukaan, täyttää elämäämme jäänyttä aukkoa. Uskoisin, että oli kyse sitten minkä ikäisen lapsen kuolemasta tahansa, niin kuolleesta lapsesta muistuttavien vaiheiden läpikäyminen toisen lapsen kanssa on satuttava, mutta ennen pitkää myös eheyttävä prosessi.

Uusi vauva ei täyttäisi Einon jättämää tyhjiötä, mutta se täyttäisi kyllä perheemme sisaruus-tyhjiön. Sisaruudesta jäi meille erittäin positiiviset muistot. Meille oli jo ennen Einon kuolemaa selvää, että lapsia saa tähän perheeseen tulla enemmänkin, ja näin on edelleen. Puhuimme asiasta Einon kanssa vain muutama viikko ennen Einon kuolemaa. Kysyimme, haluaisiko Eino vielä pikkusiskon tai -veljen, ja Eino innostui välittömästi. Vaikka toisesta pikkusisaresta ei tulisi enää Einon leikkikaveria tässä maailmassa, niin Einon reaktiosta päätellen Ilmari saattaisi myös arvostaa uutta perheenjäsentä. Tervetuloa siis, vauveli, ihan koska vaan. Tule Ilmarin yhteistyökumppaniksi vahvistamaan uskoani siihen, että tässäkin maailmassa on minulle vielä paikka. Tule tasoittamaan kärkeä halultani päästä jo Einon luokse.

Eino, kun olit pieni vauva, jouduimme eroon toisistamme. Tiesin jo silloin, ettei mikään voisi olla hirveämpää. Nyt tiedän tämänhetkisen eromme olevan viimeinen. Kun seuraavan kerran tapaamme, niin sitten kukaan tai mikään ei voi enää koskaan estää meitä olemasta yhdessä. Anna minulle jokin merkki siitä, ettei tämä viimeinen eromme ole täydellinen. Haluan uskoa, että olet kanssani, vaikken sinua näekään.

Timo Rautiainen on taitava muusikko, ja hän on tehnyt myös itse kauniita sanoituksia useisiin esittämiinsä kappaleisiin. Tässä pieni ote levyltä Sarvivuori, kappaleesta Meille niin rakas.

"Jos pyydät, tulen kyllä vastaan

sinun kanssasi kulkemaan

sitä pitkää, yksinäistä matkaa.

En lähde vierestäsi pois.

Jos pyydän, tule minua vastaan

minun kanssani kulkemaan

tätä pitkää, yksinäistä matkaa.

Et lähde vierestäni pois."

Joulu on taas

2007-12-10T11:56:00.000+02:00

Joulu on taas, joulu on taas, voi kunpa meil ois hauskaa...

Elämä surun maailmassa on sitä yksinäisempää ja raskaampaa, mitä kauemmas tämä maailma ajautuu onnellisten ihmisten maailmasta. Loittoneminen tapahtuu esimerkiksi jouluna. Kaikki se ilo, mitä joulunaikaan liittyy, raastaa sydäntä. Ilon voi aistia ympärillään, mutta itsellä ei ole mitään mahdollisuutta päästä siitä osalliseksi.

Minulle jäi lapsuuden jouluista hyvät muistot, ja vaalin joulutunnelmaa läpi varhaisaikuisuutenikin, välillä hieman huvittavillakin tavoilla. Yhtenä jouluna esimerkiksi leivoin yksiössäni piparkakkuja ja otin toimituksesta valokuvia itselaukaisijaa apuna käyttäen. Näytän kuvissa oikein tyytyväiseltä, vaikka olenkin ypöyksin. Mikäs siinä, naiivi onnellisuus on ilman muuta onnellisuutta sekin. Jouluna 2000 sain uuden syyn tuntea jouluiloa, silloin nimittäin tapasin joulupäivänä nykyisen aviomeheni risteilyalus Cinderellalla. Kolme vuotta myöhemmin lähdimme kyseisenä päivänä häämatkalle (itse häitä oli juhlittu viisi päivää aikaisemmin).

Vuoden 2004 joulu oli ehdottomasti siihen astisista paras. Eino oli silloin 7 kuukautta. Minulla oli ikioma lapsi aistimassa joulujuhlan kanssani. Kuvittelin, että viettäisin Einon kanssa vielä kymmeniä jouluja. Joulut tietenkin vain paranivat Einon kasvaessa. Viime jouluna Eino oli jo oikein taitava joulun viettäjä, ja otimme koko joulusta ilon irti. Lauloin lapsille joululauluja marraskuun lopulta loppiaiseen asti. Eino ei silloin vielä osannut laulaa mukana, mutta kyllä hän heilutti hienosti sormiaan, kun lauloin tip tap tip tap. Kävimme useissa pikkujouluissa, oli lähialueemme äiti-lapsi-pikkujoulut, perhekerhon pikkujoulut ja mummolassakin pikkujoulut ennen varsinaista joulun viettoa. Lapsista otettiin valokuvia tonttulakit päässä. Joulukalenterikin oli, totta kai. Se oli ihan tavallinen partiolaisten kuvakalenteri, mutta Einolle se kelpasi oikein hyvin. 2,5-vuotiaamme sai puettua itsensä ripeästi joka aamu, kun lupasin, että joulukalenteri avataan heti, kun on vaatteet päällä.

Jouluaattona lähdimme heti aamutoimien jälkeen mieheni äidin luokse muutaman kilometrin päähän riisipuurolle. Minun osani äidin ominaisuudessa oli työntää kohteeseen vaunuissa nukkuva Ilmari, mieheni ja Eino käyttivät autoa. Perillä vietin itse aika lyhyen hetken, söin puuron ja käytin Einon vessassa, sitten lähdinkin marssimaan takaisin, jotta Ilmari heräisi vasta kotona. Eino sai isin kanssa kyläillä päiväuniaikaansa asti, mummolassa järjestyi lounastarjoilukin. Mummin koira taisi olla sen aamupäivän tärkein leikkikaveri. Einon päiväunien jälkeen meillä kävi mieheni sisko rokotuttamassa koiransa, eli lisää koiraleikkejä. Sitten Ilmari heräsikin jo toisilta päiväuniltaan, ja lähdimme autolla Vantaalle minun vanhempieni luokse.

Aattoilta oli todella joulun iloa täynnä. Eino harjoitteli portaissa liikkumista ylös ja alas, ja lahjojen avaaminen oli myös mieluinen ohjelmanumero. Eino avasi lähes kaikki lahjat, paitsi omansa, myös vanhempien, isovanhempien ja pikkuveljen lahjat. Hän oli varsin tehokas. Lahjojen sisältöä Eino ei pitkäksi aikaa jäänyt ihmettelemään, vaan siirtyi nopeasti avaamaan seuraavaa. Hänellä oli avaamistekniikassaan aika pitkälti "tyylipisteitä ei jaella" -periaate, ja kuusen alusta olikin aikamoinen näky, kun kaikki lahjat oli purettu paketeista. Jossain välissä Eino söi, mutta varsinainen aikuisten harjoittama pöydässä istuminen ei kuulunut kuvioihin.

Vietimme mummolassa vielä joulupäivän, jolloin lähellä asuvat serkutkin kävivät kyläilemässä. Eino sai ulkoilla mummin kanssa. Illansuussa ajoimme kotiin. Lopun joulunajan vietimme kotiympyröissä, ja sitten loppiaisen jälkeen palailimme normaaliin, joulun jälkeiseen elämään. Ensi vuonna uudestaan, ajattelin.

Tänä vuonna meillä ei ole joulukalenteria. En ole pystynyt laulamaan Ilmarille yhtäkään joululaulua. Emme ole käyneet yksissäkään pikkujouluissa, emmekä ole ottaneet esille joulukoristeitamme. Ilmarille laitettiin kerran päähän tonttulakki, ja pikkumies innostuikin siitä kovin. Nyt hän saa lakin päähän jo itsekin ja heiluttelee innoissaan kulkusta. On hurjaa kuvitella, kuinka pahalta tuntuisi ilman Ilmaria, kun hänen hymyilynsä ja touhuilunsa suojassakin elämä on melkein sietämättömän synkkää.

Rakas Eino, jos kuulet minua, niin haluan toivottaa sinulle oikein hyvää joulua. Toivon, että sinulla on joulukalenteri ja tonttulakki. Toivon, että saat avata paljon lahjoja - ainakin ihan sen avaamisen ilon takia. Varmasti saat paljon jouluherkkuja, ja jossain välissä varmasti leikit piirileikkejä toisten lasten kanssa. Jos ehdit, pistäydy haudallasi kanssamme. Tuomme sinne kynttilöitä ja vähän lisää kuusen havuja. Voit silloin vaikka leikkiä hetken pikkuveljesi kanssa. Meillä kaikilla on sinua kova, kova ikävä.

Pikku tontut jouluna 2006

Paljon onnea, Suomi!

2007-12-06T13:33:00.000+02:00

Itsenäisyyspäivä sopii hyvin kansakuntamme menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden mietiskelyyn ja elämän jatkuvuuden tunteen eheyttämiseen. On hyvä hetki pohtia, voisiko yhden perheen kohtalon lisäksi olla muitakin asioita, joilla on väliä.

Itse koen, että myös kansakunnallamme on väliä. Nykyään ihannoidaan ”kulttuurittomuutta” ja kansojen sekoittumista. Enpä tiedä, onko tällainen juurettomuuden luominen hyvä keino vahvistaa ihmisten itsetuntoa. Minusta tuntuu, nyt oman elämäni käännyttyä tragediaksi, jossain määrin lohdulliselta muistaa, että olen joka tapauksessa osa yhtä kansaa. Tämä kansa jakaa kanssani saman kielen ja samankaltaisen kulttuurin. Tällä kansalla on yhteinen historia ja yhteisiä juhlan aiheita, kuten itsenäisyys. Oma menetykseni tuntuu hyväksyttävissä olevalta sen rinnalla, millaisia menetyksiä esi-isäni ovat kansakuntamme historian aikana kokeneet. Einon kohtalo ei tunnu kohtuuttomalta, kun peilaan sitä menneisyyteen. Kansallinen identiteetti antaa minulle voimaa ottaa elämä vastaan, kärsimyksineenkin.

Olen aiemmin kritisoinut individualismia, eikä minun tule sortua siihen itsekään. Kansakuntamme hyvinvointi koostuu sen jäsenten hyvinvoinnista, mutta yksittäisen ihmisen epäoikeudenmukaisen kohtalon voi kestää, jos jäsenillä kuitenkin aina säilyy yhteinen, arvokas päämäärä: luoda maallemme paras mahdollinen tulevaisuus. On raskasta herätä joka aamu uuteen päivään, kun koko ajan ainakin pikkuisen, salaa mielessään, toivoo omaa kuolemaansa. Kuoleman odotuksen tekee kuitenkin huomattavasti siedettävämmäksi se, että odottaessa voi saada aikaan jotakin hyvää. Loppujen lopuksi juuri suuren kokonaisuuden osana oleminen tekee yksittäisen elämän arvokkaaksi, ei loputon itsekeskeisyyden tavoittelu.

Kun olin lapsi, perheessämme oli tapana käydä itsenäisyyspäivän iltana kävelyllä, katselemassa kynttilöitä ikkunoissa. (Mainittakoon, että omat kynttilämme oli erittäin paloturvallisesti aidattu kaikesta palavasta tyhjennetylle alueelle.) Kuten monet muutkin kauniit lapsuusajan tavat, tämäkin tapa unohtui minulta aikuisuuden kynnyksellä. Viime itsenäisyyspäivänä päätin kuitenkin virvoitella perinteitä, ja, mieheni jäädessä yhdistetyksi vauva-kynttilävahdiksi, lähdin Einon kanssa pienelle kävelylenkille pimeään talvi-iltaan. Oli leutoa mutta tuulista, eli sää oli jokseenkin samanlainen kuin nyt. Einolla oli yllään talvihaalarin sijaan kuravaatteet. Lähtiessämme päätin viedä melkoiseksi kertyneen paperinkeräyspinomme laatikkoon. No, eiköhän tuuli napannut noin puolet pinosta, ja paperit lentelivät sinne tänne. Eino auttoi erittäin omatoimisesti keräämään pitkin pihaa levittäytyneet paperit. Pikkuiset kasvot hymyilivät kypäräpipon keskeltä, kun heppu uurastuksen jälkeen tömisteli vesilätäköissä.

Tänä vuonna kävelylenkki jäänee väliin. Toivottavasti ensi vuonna suoritan rituaalin taas, Ilmarin kanssa. Ehkä vielä aamun valkeus voittaa yön vallat.

Yölliset onnen hetket

2007-11-26T12:16:00.000+02:00

Einon kuoleman jälkeen olen nähnyt Einosta unta noin 6-7 kertaa. Ensimmäisten viikkojen aikana oli pari painajaista, joissa kävin läpi Einon kuolemaa, mutta pian unet muuttuivat aivan toisenlaisiksi. Niistä tuli vierailukäyntejä paratiisinomaisessa paikassa.

Unissa tiedän aina, että Eino on oikeasti kuollut ja näen nyt unta. Kuitenkin Eino on paikalla täysin todellisen tuntuisena, pystyn koskettamaan häntä ja puhumaan hänen kanssaan. Hän vastaa kysymyksiini, tunnen hänen pehmeän ihonsa ja hiuksensa ja näen hänen onnellisen hymynsä. Usein tarjoan hänelle jotakin syötävää ja hoivaan häntä kuten ennen tein. Yhdessä unessa peittelin hänet lopussa nukkumaan, ja huoneesta poistuessani ajattelin huokaisten, että nyt en taas vähään aikaan häntä näe. Kuitenkaan unen loppuessa en koskaan tunne surua, vaan herään keveämmällä mielellä kuin yleensä. Olenhan koko unen ajan tiennyt, että joudun siitä heräämään, hyväksynyt asian ja ottanut unen vastaan lahjana Einolta.

Unissa tapahtuu vaihtelevia asioita. Kerran Eino tuli puistoon minun ja Ilmarin kanssa leikkimään, kerran kerhon joulujuhlaan. Viimeksi olimme Lastenklinikan odotustilassa. Eino on kertonut, että hänellä on kaikki hyvin. Hän voi hyvin, ja hänellä on hauskaa uudessa kodissaan. Minä kerron Einolle yleensä vain, että hän on minulle hurjan rakas ja olen onnellinen siitä, että hän tuli käymään luonani. On aivan ihmeellistä, miten hyvältä minusta näissä unissa tuntuu. Kaikki suru ja tuska on poissa, ja tilalla on se sama onni, jota tunsin Einon vielä eläessä. Kun herään, musta järkäle hiipii taas vähitellen painamaan päätäni ja varjostamaan kaikkea sitä hyvää, mitä minulla on tässä maailmassa. Mutta unissa olen saanut edelleen tuntea, mitä kokonaisvaltainen onni on.

En tarvitse psykologia kertomaan, että alitajunta voi helposti rakentaa tällaisen "satumaailman" näin järkyttävän kokemuksen jälkeen. Kuten aiemminkin olen kirjoittanut, realiteetit jättävät aina tilaa myös uskolle. Minä uskon, että nämä unet ovat Einon tapa käydä tervehtimässä minua. Ne ovat synninpäästö, sillä jos Eino ei pitäisi minusta, hän tuskin kävisi luonani. Sitten herää tietysti kysymys siitä, miksi Eino ei käy luonani useammin, vaikka joka yö. No, uskon, että hänellä on siihen jokin selitys. Ehkä ihminen ei ole aina yhtä helposti tavoitettavissa unen kautta. Ehkä Einolla on niin paljon hauskaa tekemistä, ettei hän ehdi useammin. Minusta on joka tapauksessa hienoa, että hän käy silloin tällöin.

Onnellinen perheemme juhannuksena 2007

Hallituksen terveiset lapsikuolemaperheille, osa 1

2007-11-21T12:55:00.000+02:00

Minulle tuli yllätyksenä se, että kaikki Einoa koskeneet sosiaalietuudet lakkautettiin heti seuraavana päivänä Einon kuolemasta. Koska olin kotiäiti, tämä merkitsi sitä, että palkastani tipautettiin osa pois ilman "irtisanomisaikaa", kun työni yhtäkkiä väheni entiseen verrattuna. Minulla ei ollut päivääkään mahdollisuutta varautua tähän muutokseen. Se tuntui minusta hassulta, onhan Suomessa yleisesti ottaen varsin hyvä irtisanomisturva. No, ajattelin, että onhan Kelalla varmaankin jonkinlainen sairaspäivärahamahdollisuus tällaiseen tilanteeseen, eihän minun kai sentään voitu olettaa hakevan töitä seuraavana päivänä lapsen menetyksestä. Vaan eipä ollut, sairaspäivärahaan on peräti kahden kuukauden omavastuuaika, kun kyseessä on minimisairaspäiväraha eikä palkkatuloihin perustuva päiväraha.

Tilanne tuntui mielestäni sen verran kummalliselta, että myöhemmin syksyllä, rahkeiden taas riittäessä, otin yhteyttä suosikkipuolueeni eduskuntaryhmään. Ryhmä teki aiheesta hallitukselle kirjallisen kysymyksen, joka on tässä:

"Kun perhettä kohtaa Suomessa traaginen menetys lapsen kuollessa, on ymmärrettävää, että tuolloin perhe tarvitsee tukea. Monia perheitä tukevat lähiomaiset ja ystävät, mutta myös yhteiskunnalla on mahdollisuus auttaa. Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin valitettavasti se, että yhteiskunnan apu jää puuttumaan. Tämä ilmenee esimerkiksi siinä, että monien sosiaalitukien, joita lapsiperheet saavat esimerkiksi lapsien lukumäärän mukaan, maksaminen katkeaa lapsen kuolinpäivää seuraavana päivänä. Tämä aiheuttaa jo muutenkin hankalaa aikaa elävälle perheelle lisävaikeuksia, kun joudutaan heti "alkujärkytyksen" aikana miettimään uudelleen myös taloudellisia asioita. Esimerkiksi lapsen hoidon järjestämistä voidaan joutua taloudellisista syistä miettimään uudelleen silloin, kun esim. kaksilapsisen perheen toinen lapsi kuolee ja perheelle maksettavan lasten kotihoidon tuen määrä samalla muuttuu - tällöin voidaan joutua pikaisestikin etsimään lapselle hoitopaikka. Kun monet perheet Suomessa ovat pienituloisia ja maksettavana voi olla esim. asuntolainaa, niin vähennykset perheelle maksettavissa sosiaalietuuksissa voivat aiheuttaa nopeastikin erilaisia maksuvaikeuksia.

Näin ollen yhteiskunta voisi olla avuksi sellaisille perheille, joiden kohdalle osuu surullinen perheenjäsenen menetys. Edesmenneen lapsen osalta voitaisiin jatkaa erilaisten sosiaalitukien maksamista esimerkiksi kahden lapsen kuolemaa seuraavan kalenterikuukauden ajalta. Näin menetyksen kokeneilla perheillä olisi hieman enemmän aikaa järjestellä uudelleen käytännön elämäänsä ilman, että heti aluksi joudutaan taloudellistenkin syiden takia tekemään isoja muutoksia.

Olisi kohtuullista, että lapsensa juuri menettäneillä perheillä olisi hieman parempi mahdollisuus olla ajattelematta kaiken surun keskellä sitäkin, miten rahat riittävät arjen järjestämiseen. Myöskään väliaikaisen taloudellisen avun hakeminen sosiaalitoimiston kautta voi kaikkine selvityksineen tuntua monen tällaista kokemusta läpikäyvän henkilön kohdalla liian raskaalta. "Sosiaaliluukulle" ohjaamista yksinkertaisempaa ja paremmin tällaisen perheen jaksamista tukevaa olisi se, että sosiaalitukien maksamista kuolleenkin lapsen osalta jatkettaisiin jonkin aikaa kuoleman jälkeen. Onneksi lasten kuolemat ovat kuitenkin verrattain harvinaisia, joten em. toimilla, joilla pyritään lapsensa menettäneiden perheiden tukemiseen, ei olisi suurta vaikutusta valtiontalouteen.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitämme asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Onko hallituksella suunnitelmia uudistaa lapsiperheille maksettavien sosiaalitukien maksatusta siten, että jos perheen lapsi kuolee, voidaan kyseisen lapsen osalta jatkaa perheelle myönnettyjen tukien maksamista esim. kahden kuukauden ajan lapsen kuoleman jälkeenkin, jolloin voidaan tukea tällaisen perheen selviämistä vaikeana aikana niin, että edes perheen taloudellinen tilanne olisi hieman parempi?"

Helsingissä 11 päivänä lokakuuta 2007Timo Soini /ps Pentti Oinonen /ps Pirkko Ruohonen-Lerner /ps Raimo Vistbacka /ps Pertti Virtanen /ps

Peruspalveluministeri Paula Risikko (kok) vastasi näin:

"Vastauksena kysymykseen esitän seuraavaa:
Lapsiperheiden tukijärjestelmän kaksi keskeistä peruspilaria ovat perhepoliittiset tulonsiirrot sekä kunnallinen palvelujärjestelmä. Näiden molempien kautta pyritään tukemaan lapsiperheiden hyvinvointia ja selviytymistä erilaisissa elämäntilanteissa. Perhepoliittisten tulonsiirtojen perustana on lapsesta aiheutuvan kustannuksen tasaaminen lapsiperheiden ja muiden kotitalouksien välillä. Perhepalvelujen kautta luodaan tukea lapsen, mutta laajemmin myös koko perheen elämäntilanteen mukaisiin palvelutarpeisiin.

Koska perhepoliittisten tulonsiirtojen tavoitteena on lapsesta aiheutuvien kustannusten tasaaminen, on ollut tarkoituksenmukaista määritellä myös tuen maksaminen perustuvaksi lapsen tosiasialliseen läsnäoloon perheessä. Perhetilanteissa, joissa lapsi kuolee, perhettä kohtaa monenlainen suru ja osalla perhettä myös taloudellisen tilanteen tasapaino voi horjua. Perhettä voidaan näissä tilanteissa parhaiten tukea hakemalla perhekohtaisesti räätälöityä kokonaisvaltaista tukea niin riittävien tukipalvelujen kuin tilannekohtaisen toimeentulon tukemisen kautta. Käyttökelpoisin taloudellisen tuen muoto lapsen olemassaoloon sidotun sosiaaliturvaetuuden sijasta on perheelle myönnettävä toimeentulotuki. Toimeentulotuen peruslähtökohtana on turvata tukeen oikeutetun henkilön tai perheen taloudellinen tilanne, kun toimeentulossa tapahtuu ennakoimattomia muutoksia. Samoin tuen keskeinen tavoite on pyrkiä palauttamaan henkilön tai perheen taloudellinen tilanne uudelleen vakaaksi siten, että yllättävän muutoksen vaikutus ei jää pitkäkestoiseksi.

Hallitusohjelman mukaisesti pääministeri Vanhasen II hallitus on käynnistänyt sosiaaliturvaa koskevan uudistamistyön sosiaaliturvan uudistamiskomiteassa. Komitea joutuu arvioimaan sosiaaliturvan kokonaisuutta ja siihen kohdistuvia uudistustarpeita ja siinä yhteydessä on tarkoituksenmukaista tarkastella myös lapsiperheiden toimeentuloturvaan liittyviä kysymyksiä."

Heh, varsinkin viimeinen kappale oli oikein aitoa "poliitikkoa". Muutenkin rouva ministeri onnistui varsin hyvin vastaamaan vastaamatta oikein mihinkään. Päätin, että asia vaatii hieman täsmennystä, joten kirjoitin ministerille seuraavan sähköpostiviestin:

"Hyvä peruspalveluministeri,

kirjoitin jokin aika sitten perussuomalaisten eduskuntaryhmälle lapsikuolemaperheiden heikosta sosiaaliturvasta. He tekivät aiheesta kirjallisen kysymyksen, johon vastasitte (KK 369/2007). Koska asia ei saanut toivomaani päätöstä, kirjoitan nyt suoraan teille.

Kirjallisessa kysymyksessä ei ehkä tullut riittävän selkeästi esille, että kotihoidontuessa on kyse kotiäidin palkasta. Kyse ei siis sanan varsinaisessa merkityksessä ole tulonsiirrosta, tai jos olisi, kaikkien julkisissa viroissa olevien palkoissa olisi kyse tulonsiirroista. Alkuperäiseen ehdotukseeni olin kirjoittanutkin, että lapsilisän maksamisen voisi minun puolestani lopettaa heti lapsen kuollessa. Kotihoidontuki on kuitenkin eri asia. Jos kotiäidin ainoa lapsi kuolisi, hänen palkkansa maksaminen lopetettaisiin kokonaan, ilman päivänkään irtisanomisaikaa. Minulle ei käynyt näin radikaalisti, koska meille jäi eloon toinen lapsi esikoisemme yllättäen kuollessa. Kuitenkin, palkkani toki pieneni.

Vastauksessanne puolustatte nykyistä ratkaisua eli tilapäistä toimeentulotukea. En tiedä, oletteko koskaan joutunut sellaista hakemaan. Minä en ole, mutta ymmärtääkseni toimeentulotuen saaminen edellyttää henkilökohtaista käymistä jossakin (?) ja lisäksi aikamoista paperien täyttelyä. Käsittääkseni kuittejakin tarkistellaan (?). Eikä takeita tuen myöntämisestä ole. Aikamoinen rumba, ottaen huomioon, että rakas lapsi on juuri kuollut, hautajaisia pitäisi alkaa järjestellä ja siinä kaiken ohella hoitaa vuoden ikäinen kuopus. Tällaisessa tilanteessa perheelle pitäisi antaa aikaa yhdessä suremiselle ja puhumiselle. Lisäksi, palaan edelliseen kappaleeseen, kyse on myös periaatteesta. Millä oikeudella kotiäiti voidaan irtisanoa ilman irtisanomisaikaa, kun sellainen muilla aloilla ei ole mahdollista? Mitään ongelmaahan ei olisi ollut, jos olisin ollut vaikkapa lastenhoitajana töissä samassa päiväkodissa, jossa omat lapseni olisivat olleet. Silloinhan olisin paitsi saanut edelleen palkkaa, saanut vieläpä sairaslomaakin.

Sairaslomaa kuopukseni hoidosta en kaivannut, joten en ottanut edes selvää, olisinko periaatteessa voinut laittaa lapseni hoitoon veloituksetta. Jos tämä olisikin ollut mahdollista, olisin kuitenkin menettänyt palkkani viime rippeetkin, olisihan kotihoidontuen maksaminen lopetettu lapsen siirtyessä kunnalliseen päivähoitoon. Kelan minimisairaspäivärahalle (olen ollut kotiäitinä monta vuotta, joten vain tähän olisi ollut mahdollisuus) on 55 päivän omavastuu. Tämän vaihtoehdon saattoi siis unohtaa, sairasloman tarvehan olisi ollut todennäköisin juuri ensimmäisten 1-2 kuukauden aikana.

Vastauksenne viimeisessä kappaleessa annatte ymmärtää, että voisitte ehkä harkita asian ottamista esille, kun uudistuksia mietitään. Kaikkien tulevien lapsikuolemaperheiden takia toivon todella, että sen teette. Se olisi myös hyvä tilaisuus osoittaa, että kotiäitejä arvostetaan edes jossain määrin siinä missä muitakin työntekijöitä. Lisäksi on otettava huomioon se, että toimeentulotukien hakemiset ja myöntämiset sisältävät melkoisen määrän byrokratiaa. Käsittelykulujen suhteen huomattavasti huokeampi vaihtoehto olisi, että kotihoidontukien maksu jatkuisi entiseen tapaan esimerkiksi kahden kuukauden ajan lapsen kuolemasta, ilman, että kenenkään tarvitsisi täytellä, leimailla tai postitella ylimääräisiä papereita. Valtio siis itse asiassa saattaisi jopa säästää rahaa nykykäytäntöön verrattuna. Pahimmillaankin valtiontaloutta ajatellen kyseessä olisi lähes symbolinen ele. Kotihoidontuet ovat pieniä, ja lapsia kuolee harvoin.

Ystävällisin terveisin
pientä pellavapäätään ikävöivä äiti
Susanna Salonen, Nummela"

Nyt siis vain odottelemaan Risikon vastausta. Sinänsä aika hämmentävää, että hallitus harkitsee ylimääräisen rahallisen avun myöntämistä suoraan Jokelan uhrien omaisille. En missään nimessä väitä, etteikö tällaiselle avulle saattaisi hyvinkin olla tarvetta, mutta, ottaen huomioon esimerkiksi meidän perheemme kohtelu, jo kyseisen tuen harkitseminen tarkoittaa, että hallitus on laittanut lapsikuolemat arvojärjestykseen. Jos lapsi nukkuu hiljaa pois ilman, että lehdet pääsevät kirjoittelemaan ja kunnat vaatimaan miljoonakorvauksia terapioita ynnä muita varten, perheen voi hyvällä omalla tunnolla unohtaa. Mainittakoon vielä, että itse en lähtisi erittelemään, mikä tapa menettää lapsi on raskain ja mikä vähiten raskas. Rakastetun lapsen kuolema on aina vanhemmille painajainen, josta selviytymiseen ei voine saada liikaa apua.

Lisää aiheesta ministerin vastattua kirjeeseeni.