Perintötaakat

Muutama ilta sitten, pian kymmenenkuisen iltavirkun ikiliikkujamme sammumista odotellessani, katselin TV 2:lta dokumenttia Mennyt sukupolvi. En arvioi dokumenttia yleisellä tasolla, Yle-elementit löytyivät ja se siitä. Dokumentti innosti minua kuitenkin pohtimaan perheyritysten sukupolvenvaihdoksiin liittyvää dramatiikkaa ja yleisemmälläkin tasolla vanhempien lapsilleen sälyttämiä arvoperintöjä.

Kakkosen dokumentissa kahden pojan isä pyörittää kiertävää pelihallia. Dokumentista saadun vaikutelman perusteella isä on ahkera, hyvää tarkoittava ja käytännönläheinen ja rakastaa kovasti lapsiaan. Hän on kuitenkin myös kapeakatseinen ja menneeseen takertuva ja, valitettavasti, sortuu lasten painostamiseen. Painostus on hienovaraista, johdattelevaa. Isä toivoisi kovasti yrityksensä aikanaan siirtyvän pojilleen vaikka myöntää itsekin, että kiertäville pelihalleille ei enää pleikkariaikakaudella ole samanlaista kysyntää kuin ennen.

Kyseinen isä ei varmasti ole ainoa laatuaan. Reilu kymmenen vuotta sitten vietin kolme kuukautta Itävallassa työskennellen viinitilalla. Tila oli perheyritys. Vanhemmat olivat työmyyriä, älykkäitäkin ihmisiä, jotka tuottivat tilallaan erinomaisia viinejä pellolta pöytään. Myyntityönkin he hoitivat itse. Tila oli kaikin puolin upeasti hoidettu, pellot olivat hienossa kunnossa ja viininvalmistustilat ja viinikellarit siistejä, edustustilat näyttävät. Puitteiden puolesta tilalla oli ilo työskennellä. Ilmapiiri oli kuitenkin jossain määrin ahdistava. Perheessä oli 6- ja 10-vuotiaat pojat. Kun heidän tulevaisuudensuunnitelmansa ja haaveammattinsa tulivat puheeksi, tunnelma kiristyi. Kun kuusivuotias ilmoitti, ettei halua viinitilalliseksi, äiti kivahti, että roskakuskiksiko sitten haluat (Tosin hän itse heti perään myönsi, että roskakuskin työ ei ole hullumpaa. Ainakin hänen käsityksensä mukaan itävaltalaiset roskakuskit tienaavat hyvin ja työ on helppoa.). Vanhempi poika oli juuri valinnut koulussa linjan, joka valmistelee enemmän jatko-opintoihin kuin ammatilliseen koulutukseen, ja se ei vanhempia miellyttänyt. Huolena tietysti oli, malttaako poika jäädä jatkamaan tilaa, jos hänelle koulutuksensa puolesta aukeaa muitakin mahdollisuuksia saada hyvä toimeentulo.

Minusta on hienoa, jos perheyritys siirtyy vanhemmilta lapsille. Sukupolvenvaihdoksia, oli kyse sitten maatilasta tai muusta yrityksestä, tulisi mielestäni valtion toimesta helpottaa esimerkiksi myöntämällä näissä tilanteissa erityinen helpotus perintöveroon. Joskus voi kuitenkin olla yhtä hienoa, jos sukupolvenvaihdosta ei tapahdu, vaan lapset kouluttautuvat ja työllistyvät aivan toiselle alalle. Tämän pitäisi olla vanhemmillekin itsestään selvää silloin, kun tilan tai yrityksen jatkaminen edellyttäisi massiivisia, työläitä muutoksia uusi yhteiskuntarakenne tai muuttunut lainsäädäntö huomioon ottaen, ja etenkin, jos kyse kaiken kaikkiaan on häviävästä elinkeinomuodosta. Tarvitseeko näistä luopumisista tehdä surumielisiä? Eikö paljon tärkeämpää ole lasten elämä? Eikö kuolevaa yritystä voi muuttaa kauniiksi muistoiksi, siirtää lapsille valokuvia ja kertomuksia raskaan tulevaisuuden sijaan? Luopuminen ei ehkä suju täysin ilman tuskaa, mutta jos vanhempi käsittelee tämän tuskan itse ja säästää siltä lapsensa, hän antaa lapselleen hyvän perinnön.

Elämänarvojen perinnöksi antamiseen ei aina liity konkreettisesti perheyritystä. Vanhemmilla voi olla myös yrittämiseen liittymättömiä toiveita sen suhteen, mitä työtä lapsen tulisi tehdä tai millä tavoin ajatella. Nämä arvoperinnöt voivat aiheuttaa tarpeetonta välien kiristymistä siinä missä yrityksen jatkamiseen liittyvä painostuskin. Vanhemman velvollisuus on ohjata lasta järkeviin valintoihin, mutta raja yhteiskunnan tarpeet ja lapsen ominaisuudet huomioivan ohjauksen ja kapeakatseisen painostamisen välillä on hiuksenhieno. Kuten perheyrityksiin, kaikkeen muuhunkin pätee se, että ajat muuttuvat. Ideologioidenkin on pystyttävä muuttumaan tarvittaessa, realiteettien myötä. Ja lisäksi on tietysti hyväksyttävä se karu tosiasia, että joskus lapset kerta kaikkiaan haluavat ajatella eri tavoin kuin vanhempansa, ilman että olisivat yhtään lapsellisempia tai tyhmempiä. Heidän persoonallisuutensa voi olla erilainen. Ei vanhempi tunne omaa lastaankaan yhtä hyvin kuin tämä itse tuntee itsensä.

Minun mielestäni on hirvittävän surullista, jos vanhempi alkaa halveksia lastaan, koska tämä on hänen mielestään tehnyt vääriä valintoja. Onko se tosiaan sen arvoista? Vanhemmat ovat hakoteillä, jos he janoavat kuulla lapsensa sanovan: ”Olit oikeassa, minun olisi pitänyt toimia toisin.” Paljon tärkeämpää olisi, että vanhemmat sanoisivat lapsilleen: ”Olet oikeassa, olet toiminut hyvin.” En vielä tiedä, millaiset elämänarvot minun lapseni valitsevat. Tuskin voin ongelmitta hyväksyä sitä, jos he haluavat ajatella kovin eri tavoin kuin minä. Yritän kai puolustella omaa ajattelutapaani sillä, että se on avarakatseinen. Olen sitä mieltä, että jos lapseni toimivat missään määrin järkevästi, he saavat siunaukseni. Jään mielenkiinnolla odottamaan, tuleeko lapsillani ja minulla olemaan yhtenevä käsitys siitä, mikä on missään määrin järkevää. Aika näyttää, toivottavasti.