Kahden vuoden jälkeen

Einon kuolemasta on nyt kaksi vuotta. Muistan lukeneeni, että suunnilleen niihin aikoihin keskimääräinen akuutin surun vaihe lapsen menetyksen jälkeen päättyy. Kukaan ei väittäne tämän olevan yleistettävissä oleva aikaraja, enkä minäkään omien tuntemusteni perusteella usko kahden vuoden sinänsä merkitsevän mitään.

Suru ei varsinaisesti kahdessa vuodessa muutu. Se, mikä saattaa muuttua, on elävä elämä. Meidän perheessämme kaksi vuotta on muuttanut paljon, ja todennäköisesti vaikuttanut hyvin paljon siihen, miten koen surun nyt. Einolla ja Ilmarilla on ikäeroa kaksi vuotta. Einon viimeisten kuukausien eläminen ikään kuin uudelleen Ilmarin kanssa on ollut elämäni tunteita riepottelevin kokemus ja tuntunut lähinnä juoksuhiekassa rämpimiseltä. Ajantaju on ollut omituinen sekoitus kaiken muuttumista ikuisuudeksi ja toisaalta elämän kulkemista käsittämättömän nopeassa hujauksessa. Välillä illalla tuntuu siltä, että vasta oli aamu, mutta toisaalta välillä yksi päivä tuntuu kestäneen useita vuosia. Kai se kuvastaa sitä, miten usein käyn vuosien takaisissa muistoissani, kelaan kaikkea, mikä on tapahtunut viisi vuotta sitten ja sen jälkeen.

Minun elämässäni Einon kuolema ei ole ainoa vedenjakaja. On aika ennen Einon syntymää, Einon syntymän ja kuoleman välinen aika, aika Einon kuoleman jälkeen ennen Viljan syntymää, ja sitten Viljan syntymän jälkeinen aika. Tämän jaottelun määrittelevät tapahtumat ovat muuttaneet merkittävästi tapaani ajatella ja muodostaa elämänkatsomustani. Näiden tapahtumien yhteydessä ovat muuttuneet ajatukseni elämän tärkeimmistä asioista. Kaikki nämä tapahtumat ovat sisältäneet yllätyksen, jotakin sellaista, johon en millään muotoa ollut varautunut, ja lisäksi nämä tapahtumat ovat tuoneet mukanaan haasteita, joita en olisi uskonut joutuvani kohtaamaan. Nämä tapahtumat ovat olleet tiettyjen haaveiden menetyksiä, enemmän tai vähemmän. Kuitenkin, kaikkien tapahtumien johdosta olen myös saanut jotakin.

Kokonaisuus ratkaisee. En usko, että olisin Einon kuoleman johdosta alkanut nauttia kaikista niistä pienistä asioista, joista nautin nyt, ellen nyt kahden vuoden jälkeen olisi jo ylittänyt tuota mainitsemaani uutta rajaa. Ilman Viljan syntymää jäljellä olisi vielä aivan liikaa tyhjyyttä. Viimeiset kahdeksan kuukautta ovat muuttaneet rauhan ja kiireettömyyden vastenmielisestä pakkopullasta tavoittelemisen arvoiseksi ylellisyydeksi. Olen törmännyt toistuvasti erääseen rinnastukseen, jonka todennäköisesti ovat keksineet ihmiset, joita henkilökohtaisesti kyseiset asiat eivät ole koskettaneet. Olen nimittäin huomannut, että lapsen sairaudesta ja kuolemasta puhutaan usein kuin ne olisivat samankaltaisia asioita. Näin ehkä onkin silloin, kun lapsella on varmasti tai suurella todennäköisyydellä kuolemaan johtava sairaus. Mutta muissa tapauksissa vanhemmat eivät koe lapsen sairautta samalla tavoin kuin lapsen kuoleman. Erityislapsen syntymä ja kuolema ovat aivan yhtä päinvastaisia tapahtumia kuin ne ovat terveenkin lapsen kohdalla. Välittömästi Einon kuoleman jälkeen janosin kokea uudestaan jokaisen Einon kanssa elämäni hetken, ja ajatus siitä, että saisin toisen samaa sairautta sairastavan lapsen, tuntui miltei lohdulliselta. Enää en kaipaa paluuta Einon vauva-aikaan, eikä tämän asian huomaaminen ole tuntunut surulliselta, vaan vapauttavalta.

Olemme mieheni kanssa scifi-intoilijoita, ja tv-sarja Tähtiportti kuului vakiosuosikkeihimme jo kauan ennen kuin Eino oli syntynytkään. Einon kuoleman jälkeen lienemme kuitenkin saaneet sarjasta mielihyvää paitsi avaruusseikkailuja seuraamalla, myös samaistumalla yhteen tarinan päähenkilöistä, eversti Jack O’Neilliin, jonka poika kuoli 8-vuotiaana, kun isän kotiin unohtama ase laukesi pojan leikeissä. Tarina käynnistyi elokuvalla, jossa työstään tragedian johdosta eronnutta O’Neilliä pyydetään palaamaan palvelukseen osallistumalla tehtävään, joka suurella todennäköisyydellä päättyisi itsemurhaan. Eräässä alkupään jaksossa (jossa onnellisesti ja ilman O’Neillin hengenlähtöä päättynyt tehtävä on jo kauan sitten suoritettu) työtoveri kysyy everstiltä, miten hän pärjäilee poikansa kuoleman kanssa. O’Neill vastaa: ”En voi ikinä antaa itselleni anteeksi, mutta joskus voin unohtaa.” Jotakin tämän suuntaista on käynnissä minunkin päässäni. En tarkoita, että voisin koskaan hetkeksikään unohtaa Einoa ja hänen kuolemaansa, mutta joskus voin unohtaa ne tuntemukset, joita ensimmäisinä Einon kuoleman jälkeisinä kuukausina koin. Sen ihmeempiä kahdelta vuodelta ei voine vaatia.

Sisarukset mökillä 10.7.2009