Syvään henkeä vetäen valmistaudumme taas kokemaan joulun ilman Einoa. Aikomuksenani on tarttua joulun aikaan mahdollisimman perusteellisesti, kuten ennen Einon kuolemaa. En siksi, että voisin itse uskoa nauttivani siitä, vaan siksi, että uskon Ilmarin nauttivan siitä.
Ilmari on nyt saman ikäinen kuin Eino oli viimeisenä joulunaan. Olen iloinen siitä, että meillä silloin, kaksi vuotta sitten, oli lämmin jouluinen tunnelma. Entä jos tämä olisi Ilmarinkin viimeinen joulu? Ja vaikka toivottavasti asia ei näin olekaan, niin ei minulla mielestäni kuitenkaan ole oikeutta riistää lapseltani enää yhtäkään joulua oman suruni takia. Ehkä joulun vääntämisestä on iloa minullekin. Ehkä jostakin voi hitusen nousta se sama tunne kuin ensimmäisenä jouluna Einon syntymän jälkeen. Silloin joulu tuntui oman lapsen kautta ikään kuin uudestaan löytyneeltä, vaikkei Eino tietenkään 7-kuisena joulusta vielä varsinaisesti mitään ymmärtänytkään. Joka tapauksessa tiedän, että ilman Ilmaria en kykenisi minkäänlaiseen joulutunnelmaan heittäytymiseen tänäkään vuonna.
Samanlainen tästä joulusta ei tietenkään ole tulossa kuin joulumme kaksi vuotta sitten. Hautausmaalla käyminen ei kuulunut kaksi vuotta sitten kuvioihin. Muistettavia olisi toki ollut silloinkin, ja kyllä periaatteessa läheisten haudoilla käyminen on aiemminkin ollut mielestämme osa joulua, mutta kaksi vuotta sitten koimme hautausmaareissun turhan vaivalloisena. Ohjelmaa riitti muutenkin, ja jossain välissä oli lasten nukuttava päiväunet ja saatava ateriansa.
Einon toisen joulun vietimme sairaalassa, Einon vaikean kurkunpääntulehduksen vuoksi. Kova yskä alkoi jouluaattoa edeltävänä yönä, ja samalla alkoi nousta kuume. Jouluaattoillan vielä olimme vanhempieni luona, missä Eino nukkui katkonaisesti koko illan ja yön yskien ja hengitys vinkuen, ja aikaisin joulupäivän aamuna, kun kuumetta oli edelleen 40 astetta ja mikään ei enää pysynyt sisällä senkään vertaa, että olisimme saaneet lääkkeet annettua, lähdimme Lastenklinikalle. Eino oli siellä osastohoidossa kolme vuorokautta suonensisäistä lääkitystä saamassa, ja lisähappeakin annettiin Einon olon helpottamiseksi.
Kuten aina Einon ollessa kovasti kipeänä, silloinkin Einon toipumisen seuraaminen oli mahtava tunne. Oli ihanaa, kun Eino äkkiä olikin taas pirteä, halusi pois sängystä konttailemaan ja kiipeilemään, söi ja nauroi ja taputti käsiään, kun näki meidät vanhemmat esimerkiksi sen jälkeen, kun olimme käyneet syömässä. Pääsimme kotiin, ja uudenvuodenaattona avasimme yhdessä joululahjat, jotka jouluaattona olivat jääneet koskematta. Tuo sairauden jälkeinen elämän palaaminen vanhoihin uomiinsa tuntui upealta, ja toisaalta myös itsestäänselvyydeltä, vaikkakin arvostetulta sellaiselta. Viimeiselläkin kerralla se oli jo mielessäni niin lähellä. Kun sinä vanhan elämäni viimeisenä iltana menin nukkumaan, uskoin Einon viattoman pikkutaudin olevan seuraavana aamuna jo jokseenkin ohi. Mutta heräsinkin uuteen todellisuuteen, sellaiseen maailmaan, jossa elämä ei palaa vanhoihin uomiinsa enää koskaan.
Kotiteollisuuden levy Kuolleen kukan nimi ilmestyi vuonna 2002. Pidin levystä heti, myös kappaleesta Satu Peikoista, vaikka silloin en osannut edes arvailla, keitä ovat Rukka-Pikku Takkutukka ja Heikko-Peikko Pelokas ja miksi kukan kuolema oli heille niin kova paikka. Vähän Einon syntymän jälkeen kuuntelin tuota levyä, ja ajattelin, että laulu voisi hyvinkin kertoa lapsensa menettäneistä vanhemmista. En todellakaan tiedä, mitä Jouni Hynysellä oli sanoja kirjoittaessaan mielessä, ehkä laulusta ei edes ole tarkoitus etsiä symboliikkaa. Joka tapauksessa muistin laulun pitkän tauon jälkeen uudestaan pian Einon kuoleman jälkeen.
”Toisiinsa kietoutuneina
he kulkevat metsän halki
heille tuntemattoman,
pienille loputtoman
Rukka-Peikko Takkutukka
ja Heikko-Peikko Pelokas
molemmat niin urheina
ovat toistensa tukena
Mitä puiden takana heitä odottikaan?
Niin kaunis kukka, jota ei osaa sanoin kuvailla
sen tahtoi itselleen Rukka, pikku takkutukka
Lyijynraskaita
jalkojaan ei tunne kumpikaan
Ei maailmaa, ympärillä pelkkää harhaa
Halki jäätyneen maan
he kulkevat käsikkäin,
katsomatta toisiaan,
sanomatta sanaakaan
Jään pinnasta peilasivat
huurtuneita kasvojaan,
silmät niin vettyneet
ovat isäntiinsä pettyneet
Se kukka kuoli ja Takkutukan kyyneliin
hukkui Heikko-Peikko
Niin se vain menee, ei aina käykään niin
kuten toivoi Rukka, pikku takkutukka
Lyijynraskaita
jalkojaan ei tunne kumpikaan
Ei maailmaa, ympärillä pelkkää harhaa
Sormet vieraat soittavat
tätä soitinta
kuoleman sormet,
kylmät ja kankeat
Astun sisään portista,
vieras maailma
avautuu sen takaa,
maisemat ankeat
Nyt sanat on sanottu,
laulut on laulettu,
aamun koittaessa
ilta jo hämärtää
Kun hukun itkuuni,
toivon, että jää
edes kauniin kukan nimi
tänne elämään.”
Ilmari on nyt saman ikäinen kuin Eino oli viimeisenä joulunaan. Olen iloinen siitä, että meillä silloin, kaksi vuotta sitten, oli lämmin jouluinen tunnelma. Entä jos tämä olisi Ilmarinkin viimeinen joulu? Ja vaikka toivottavasti asia ei näin olekaan, niin ei minulla mielestäni kuitenkaan ole oikeutta riistää lapseltani enää yhtäkään joulua oman suruni takia. Ehkä joulun vääntämisestä on iloa minullekin. Ehkä jostakin voi hitusen nousta se sama tunne kuin ensimmäisenä jouluna Einon syntymän jälkeen. Silloin joulu tuntui oman lapsen kautta ikään kuin uudestaan löytyneeltä, vaikkei Eino tietenkään 7-kuisena joulusta vielä varsinaisesti mitään ymmärtänytkään. Joka tapauksessa tiedän, että ilman Ilmaria en kykenisi minkäänlaiseen joulutunnelmaan heittäytymiseen tänäkään vuonna.
Samanlainen tästä joulusta ei tietenkään ole tulossa kuin joulumme kaksi vuotta sitten. Hautausmaalla käyminen ei kuulunut kaksi vuotta sitten kuvioihin. Muistettavia olisi toki ollut silloinkin, ja kyllä periaatteessa läheisten haudoilla käyminen on aiemminkin ollut mielestämme osa joulua, mutta kaksi vuotta sitten koimme hautausmaareissun turhan vaivalloisena. Ohjelmaa riitti muutenkin, ja jossain välissä oli lasten nukuttava päiväunet ja saatava ateriansa.
Einon toisen joulun vietimme sairaalassa, Einon vaikean kurkunpääntulehduksen vuoksi. Kova yskä alkoi jouluaattoa edeltävänä yönä, ja samalla alkoi nousta kuume. Jouluaattoillan vielä olimme vanhempieni luona, missä Eino nukkui katkonaisesti koko illan ja yön yskien ja hengitys vinkuen, ja aikaisin joulupäivän aamuna, kun kuumetta oli edelleen 40 astetta ja mikään ei enää pysynyt sisällä senkään vertaa, että olisimme saaneet lääkkeet annettua, lähdimme Lastenklinikalle. Eino oli siellä osastohoidossa kolme vuorokautta suonensisäistä lääkitystä saamassa, ja lisähappeakin annettiin Einon olon helpottamiseksi.
Kuten aina Einon ollessa kovasti kipeänä, silloinkin Einon toipumisen seuraaminen oli mahtava tunne. Oli ihanaa, kun Eino äkkiä olikin taas pirteä, halusi pois sängystä konttailemaan ja kiipeilemään, söi ja nauroi ja taputti käsiään, kun näki meidät vanhemmat esimerkiksi sen jälkeen, kun olimme käyneet syömässä. Pääsimme kotiin, ja uudenvuodenaattona avasimme yhdessä joululahjat, jotka jouluaattona olivat jääneet koskematta. Tuo sairauden jälkeinen elämän palaaminen vanhoihin uomiinsa tuntui upealta, ja toisaalta myös itsestäänselvyydeltä, vaikkakin arvostetulta sellaiselta. Viimeiselläkin kerralla se oli jo mielessäni niin lähellä. Kun sinä vanhan elämäni viimeisenä iltana menin nukkumaan, uskoin Einon viattoman pikkutaudin olevan seuraavana aamuna jo jokseenkin ohi. Mutta heräsinkin uuteen todellisuuteen, sellaiseen maailmaan, jossa elämä ei palaa vanhoihin uomiinsa enää koskaan.
Kotiteollisuuden levy Kuolleen kukan nimi ilmestyi vuonna 2002. Pidin levystä heti, myös kappaleesta Satu Peikoista, vaikka silloin en osannut edes arvailla, keitä ovat Rukka-Pikku Takkutukka ja Heikko-Peikko Pelokas ja miksi kukan kuolema oli heille niin kova paikka. Vähän Einon syntymän jälkeen kuuntelin tuota levyä, ja ajattelin, että laulu voisi hyvinkin kertoa lapsensa menettäneistä vanhemmista. En todellakaan tiedä, mitä Jouni Hynysellä oli sanoja kirjoittaessaan mielessä, ehkä laulusta ei edes ole tarkoitus etsiä symboliikkaa. Joka tapauksessa muistin laulun pitkän tauon jälkeen uudestaan pian Einon kuoleman jälkeen.
”Toisiinsa kietoutuneina
he kulkevat metsän halki
heille tuntemattoman,
pienille loputtoman
Rukka-Peikko Takkutukka
ja Heikko-Peikko Pelokas
molemmat niin urheina
ovat toistensa tukena
Mitä puiden takana heitä odottikaan?
Niin kaunis kukka, jota ei osaa sanoin kuvailla
sen tahtoi itselleen Rukka, pikku takkutukka
Lyijynraskaita
jalkojaan ei tunne kumpikaan
Ei maailmaa, ympärillä pelkkää harhaa
Halki jäätyneen maan
he kulkevat käsikkäin,
katsomatta toisiaan,
sanomatta sanaakaan
Jään pinnasta peilasivat
huurtuneita kasvojaan,
silmät niin vettyneet
ovat isäntiinsä pettyneet
Se kukka kuoli ja Takkutukan kyyneliin
hukkui Heikko-Peikko
Niin se vain menee, ei aina käykään niin
kuten toivoi Rukka, pikku takkutukka
Lyijynraskaita
jalkojaan ei tunne kumpikaan
Ei maailmaa, ympärillä pelkkää harhaa
Sormet vieraat soittavat
tätä soitinta
kuoleman sormet,
kylmät ja kankeat
Astun sisään portista,
vieras maailma
avautuu sen takaa,
maisemat ankeat
Nyt sanat on sanottu,
laulut on laulettu,
aamun koittaessa
ilta jo hämärtää
Kun hukun itkuuni,
toivon, että jää
edes kauniin kukan nimi
tänne elämään.”
Pyhäin-päivänä 2008
7 kommenttia:
Moi,
Opintoihini liittyen etsin netistä synnytyskertomuksia, ja eksyinkin blogiisi. Otan kovasti osaa perheenne suruun, täällä silmät vedessä olen tekstejäsi lukenut. Jaksamista ja rauhallista joulunodotusta toivottaen,
Johanna
Kiitos ja hyvää joulun aikaa myös itsellesi.
Hei!
Minäkin löysin vasta blogisi, ja kauniisti olet kirjoittanut Einosta.
Olen myös iloinen sekä teidän vanhempien että Ilmarin puolesta, että yritätte juhlia joulua, vaikka se ei olekaan sellaista "kuin ennen". Minusta tuntuu/minä ajattelen, että se on Ilmarille tärkeää. Pyrkikää kuitenkin siihen, että kenenkään ei tarvitsisi esittää iloista, jos tuntuu pahalta. Ei teatteri-joulu ole lapsellekaan hyvä joulu. Oikea joulu, kuten kaikki muutkin hetket, tulee sydämestä.
Voimia teille tähän juhlaan ja seuraavaan vuoteen!
Hei, osanottoni. Kaunis lapsi. Joko vauva on syntynyt? Terveisiä koko teidän perheelle!
Hei, kiitos viesteistänne. Ei ole vauva vielä syntynyt, synnytyksen jälkeen kirjoittelen varmaankin sitten blogiin kunhan kerkeän.
Joulun viettomme näkisin tulevan sydämestä sikäli, että todellista on rakkautemme Ilmaria kohtaan. Se on ollut meille syy näyttää ulkoisesti iloa joka päivä, Einon kuolemasta lähtien. Loppujen lopuksi lienee aika suhteellista, mikä on aitoa ja mikä näyttelemistä. Kulutussirkus ei ole jouluumme kuulunut koskaan eikä tule kuulumaan, sitä en suosittele kenellekään ;)
Hei Susanna!
Kauniisti kirjoitat ihanasta Einosta. Lämmin osanotto. Joko teidän pikkuinen on syntynyt ? Levollista joulunaikaa, sytytin Einolle kynttilän.
Eemeli
Hei ja kiitos, vauva ei ole vielä syntynyt. Hyvää joulun odotusta, tällä hetkellä mukavan talvisissa tunnelmissa.
Lähetä kommentti