Ja taas on syksy

Ja taas on syksy. Viime syksy tuntuu olleen juuri äsken. Se syksy, josta tuli aivan erilainen kuin piti. Sen hirveän hiljaisuuden ja synkkyyden tuntemukset ovat läsnä edelleen, mistä kai johtuu kummallinen tunne ajan pysähtymisestä, aivan kuin koko vuotta ei olisi ollutkaan. Perheemme ulospäin näkyvät muutokset viime syksyyn verrattuna ovat oma asiansa, mutta niitä on vaikea yhdistää sisäiseen maailmaan, jossa on valtavasti surua ja pohjimmiltaan voimakkaasti läsnä sama epätoivo kuin vuosi sitten.

Kahden vuoden takaisen syksyn muistot tuntuvat jo muistoilta, vaikka kovin vähän aikaa siitäkin syksystä tuntuu olevan. Aloitin elokuun lopulla hetken mielijohteesta ja jonkin asteisin ennakkoluuloin varustettuna poikien kanssa seurakunnan perhekerhon, mikä pian osoittautui hyväksi ajatukseksi. Eino viihtyi hyvin kerhossa leikkimässä toisten lasten kanssa, ja Ilmarin hoitaminen kerhotiloissa oli vaivatonta. Syyskuun ensimmäisellä viikolla osallistuimme viisi päivää kestäneelle Lasten ja nuorten kuntoutuskodin järjestämälle Aivolisäkkeen vajaatoiminta –kurssille, jossa oli meidän lisäksemme viisi muuta perhettä. Jos vanhempien luentotilaisuuksien yksityiskohtien annetaan tässä yhteydessä olla, niin kokonaisuutena kurssi oli oikein hyvin järjestetty, etenkin pienten lasten kannalta. Osittain saatan ollakin jäävi arvioimaan kurssia muuten, sillä kahden pienen lapsen kotiäidille riittää ylellisyydeksi, kun saa viettää aikaa jossakin, missä lapset viihtyvät ja kotitöistä on täydellinen vapautus.

Syyskuun puolivälissä päättyi Einon hieman yli kaksi vuotta kestänyt fysioterapia, jota oli siihen asti ollut säännöllisesti 1-2 kertaa viikossa tunnin kerrallaan. Nyt neurologi oli sitä mieltä, että Einon liikunnallinen kehitys oli edennyt niin hyvin, ettei fysioterapiaa enää tarvittaisi. Ensimmäisten sateiden ilmaannuttua hyvin kuivan kesän jälkeen huomasin nopeasti Einon mieltymyksen vesilätäkköleikkeihin. Kaiken kaikkiaan se syksy meni vielä aika paljolti kaksilapsiseen arkeen totutellessa, ja Eino sai aivan liian vähän huomiota osakseen. Toivon, että hän sai siltäkin syksyltä ainakin jonkun verran mukavia kokemuksia ja muistoja, vaikka eipä kai sillä enää merkitystä Einon kannalta ole. Pienenä lohtuna itselleni jälkeenpäin ajatellen on, että Ilmari ainakin oli varsin helppo vauva, ja osasin myös olla ottamatta kotitöistä turhia paineita. Kotityösaavutuksilla kehuvia pienten lasten vanhempia en ole koskaan ymmärtänyt. Pitäisi ennemmin pystyä kehumaan lapsille annetun ajan laadulla ja määrällä. Täysin ristiriidassa nämä kaksi elämän osa-aluetta eivät toki läheskään aina ole, mutta parivuotias ainakin arvostanee enemmän puistossa vietettyä iltaa kuin kiiltäväksi kuurattua lattiaa.

Jotenkin Einon kuolemaa edeltävän elämän muisteleminen tuntuu kuukausi kuukaudelta raskaammalta. Menetyksen lopullisuus iskee koko ajan kovemmin, eikä ikävään totu, vaan se kasvaa. Siitä ajasta, jonka vietin Einon ja Ilmarin kanssa, on tullut muistoissani tarunhohtoinen. Tuntuu jo lähes käsittämättömältä, että sain kokea elämässäni jotakin niin upeaa, ja yhtä käsittämättömältä tuntuu, että saatoin päästää sen onnen menemään. Se elämä oli parasta, mitä minulla on koskaan ollut, ja sitä en pystynyt säilyttämään. Viimeisen reilun vuoden aikana koetut asiat ovat pahan kerran vieneet luottamukseni siihen, että elämää olisi mahdollista hallita. Tulevaisuuden suunnitteleminen tuntuu kolkolta. Optimismi on hukassa. Elämästä saatavan ilon on oltava todella konkreettisesti tässä ja nyt, kun sekä menneisyys että tulevaisuus ovat mahdottomia ajatella.

Toisaalta vain tulevaisuuden suunnittelulla on mahdollista saada aikaan se, että myös tulevaisuudessa ilo voi olla tässä ja nyt. Siksi suunnittelemme kyllä tulevaisuutta, mutta se on erilaista kuin ennen. Siihen sisältyy aina tieto siitä, että nyt ei ole kyse oikeasti olemassa olevasta maailmasta, vaan nämä suunnitelmat vain ovat välttämättömiä. Haaveilun autuutta en pysty tavoittamaan niin kuin joskus aiemmin. Talven kynnyksellä odotamme syntyväksi perheemme kolmatta lasta. Lienee lähes tarpeetonta mainita, että vauvan odotuskin on nyt kovin erilaista kuin ennen. Edellistä ei pidä tulkita niin, ettenkö olisi tämän raskauden johdosta iloinen ja kiitollinen, olen kyllä kovastikin. Mutta se ilo on hyvin erilaista kuin aiempien odotuksieni ilo. Ennen kaikkea ero on siinä, että niin iloni kuin pelkonikin liittyvät paljolti siihen, että ajattelen vauvaa enemmän Ilmarin tulevana sisaruksena kuin meidän vanhempien lapsena.

Ilmaria odottaessa minulla vielä oli sisaruudesta aika hatara käsitys. Uskoin kyllä, että pikkusisaruksesta olisi paljon iloa Einolle, mutta en uskonut Einon nauttivan kovin paljoa pienestä vauvasta tai kärsivän, vaikka menettäisimme vauvan. Pian Ilmarin syntymän jälkeen sisaruus alkoi toki avautua minulle paremmin. Oli hätkähdyttävää huomata, miten suurella hellyydellä jo kaksivuotias suhtautui pienempään. Nyt sydäntäni puristaa seuratessani, miten innokkaasti Ilmari odottaa sisarustaan. Ilmarihan on jo vanhempi kuin Eino minun odottaessani Ilmaria, ja Ilmari osaa puheellakin jo kertoa ajatuksistaan. Pelko vauvan menetyksestä kouraisee kaikkein kovimmin, kun ajattelen, miten hirvittävää olisi joutua kertomaan Ilmarille, ettei pikkusisarus tulisikaan meille kotiin. Sanoisimme tietysti vauvan olevan turvassa Eino-isoveljen luona, mutta kuinka moinen voisi lohduttaa taaperoa, kun ei se kunnolla lohduttaisi meitä vanhempiakaan?

Näköjään tohdin kuitenkin ajatella vauvan menettämistä. Se ajatus on aavistuksen verran vähemmän veret seisauttava kuin ajatus vauvaa odottavan isoveljen menettämisestä. Vaikka olen kokenut karmeita, asiani voisivat olla vielä paljon huonomminkin. Ja tämä tieto ei tunnu kovinkaan lohdulliselta.





Einon lähes vuoden ikäinen hauta 10.8.2008