sunnuntai 10. helmikuuta 2008

Lääkäreiden virheet

Noin viikko sitten Ilta-Sanomat julkaisi jutun muutaman vuoden takaisesta 3-vuotiaan pojan kuolemasta. Pojan tarina oli surullista luettavaa. Vaikka kuolinsyy ei toki ollutkaan sama kuin Einon kohdalla, niin tiettyjä yhteneväisyyksiä näiden kahden pikkuisen kohtaloissa oli.

Molemmat tarvitsivat vastasyntyneinä sairaalahoitoa vakavan sairauden takia. Molemmat joutuivat myöhemminkin käymään paljon sairaalatutkimuksissa ja hoidoissa, molemmat olivat olleet myös leikkauksessa. Molemmilla nämä raskaat vaiheet oli kuitenkin jo ohitettu, ja he elivät normaalia 3-vuotiaan pojan elämää. He olivat myös molemmat vanhemmilleen hyvin rakkaita pikkulapsia. Sitten 3-vuotiaana molemmat kuolivat äkillisesti kotona.

Yhteistä näiden kahden pojan tarinoissa on myös kuolemaa edeltänyt lääkärikäynti. Kävimme Einon kanssa lauantaina päivystyksessä, koska hänellä oli yli 39 asteen kuume ilman muita varsinaisia oireita (vain lieviä vatsatautioireita oli) ja olimme siitä hieman ihmeissämme, vaikkakaan emme varsinaisesti huolestuneita. Lääkäri teki hyvin lyhykäisen yleistutkimuksen, totesi vain että joku virus pojalla on, eikä antanut oikein hoito-ohjeitakaan. Koska jo lääkärissä huomattiin, että kuume oli laskenut, ja illalla se oli enää 37,8 astetta, emme mekään alkaneet enempiä tutkimuksia vaatia. Mutta kun Eino seuraavana yönä kuoli, niin alkoi meitä toki mietityttää, olisiko jotain oleellista voinut käydä ilmi esimerkiksi perusverinäytteet ottamalla. Tai, jos lääkäri olisi antanut perusteelliset hoito-ohjeet, olisimmeko olleet huolellisempia kaiken kaikkiaan pienen potilaan hoidossa?

Koska Einon kuolinsyy ei ole edelleenkään tiedossamme, en ala miettiä asiaa siltä kannalta. Kuitenkin, periaatteellisella tasolla olen miettinyt, mitä teemme, jos todella käy ilmi, että jokin lääkärin huolellisempi toiminta olisi voinut Einoa auttaa. Oleellisinta tietysti on, että mikään ei enää tuo Einoa meille takaisin. Pelkän koston himossa ei pidä mennä kovin pitkälle silloin, kun kyseessä on vahinko. Einoa tutkinut nuori lääkäri on varmasti miettinyt, tekikö hän jotain väärin. Koska olen eläinlääkäri, tunnen myös ihmislääkäreitä kohtaan jonkinasteista kollegiaalisuutta, ja voisin kuvitella ymmärtäväni ammatin varjopuolia. Lääkärin ammatissa inhimillinen erehdys voi maksaa ihmishengen. Onko kuitenkaan oikein, että lääkäri tuomitaan inhimillisesti erehdyksestä esimerkiksi sakkorangaistukseen? Useimmissa muissa ammateissa tällaista vaaraa ei ole, ei sellaisissakaan ammateissa, joissa palkkataso on vähintään samaa luokkaa kuin lääkäreillä. Koska varsinkin päivystävistä lääkäreistä on pulaa, meidän tulisi olla tyytyväisiä siihen, että joku tekee näitäkin töitä. Lääkäreitä ei pitäisi pelotella pois potilastyöstä tuomitsemalla heitä sen tasoisista erehdyksistä, joita muiden ammattikuntien edustajat myös tekevät jatkuvasti.

Virheen tunnustaminen ei kuitenkaan ole sama asia kuin juridinen tuomio. Koska virheistä on yleensä mahdollista oppia, eikö tästä mahdollisuudesta kannattaisi hyötyä? Voisiko jokin lääketieteellinen elin, esimerkiksi Lääkäriliitto tai lääketieteelliset tiedekunnat, potilasvirhetapauksissa ottaa asian käsittelyyn, ei sillä mielellä, tuleeko kyseinen lääkäri tuomita, vaan sillä mielellä, olisiko asiassa voinut toimia paremminkin ja voisiko koko lääkärikunta, erityisesti aloittelevat lääkärit, oppia tapauksesta jotain? Jotain sellaista, joka voisi ehkä joskus pelastaa jonkun ihmisen hengen. Ehkä tällainen käytäntö onkin, en tiedä. Kovin ankea maku jäi kuitenkin Ilta-Sanomien jutusta. Hovioikeudessa oli todettu, että lääkäri oli toiminut tilanteeseen nähden oikein. Vaikka hän ei ollut edes kysynyt yksinkertaista kysymystä: Onko poikaa hoidettu sairaalassa? Jos olisi selvinnyt, että taustalla on vakava sairaus, lääkäri olisi ehkä toimittanut pojan osastolle tarkkailtavaksi. Poika olisi saattanut silti kuolla, mutta ehkä ei. Kyllä minun mielestäni sairaushistorian selvittäminen, edes pikaisesti, kuuluu jokaisen potilaan kohdalla kuvioihin.

Ilta-Sanomissa haastateltu äiti vaikutti olevan samoilla linjoilla kanssani. Vanhemmat eivät vaatineet korvauksia, vain sen, ettei asiaa painettaisi villaisella. Heidän tapauksessaan pojan kuoleman oikeuskäsittely oli kestänyt kolmisen vuotta. Oli varmasti ollut raskasta käydä läpi pojan viimeisiin hetkiin liittyviä yksityiskohtia uudestaan ja uudestaan. Itsestäni juuri se tuntuu kaikkein tuskallisimmalta ajatukselta mahdollisessa oikeusprosessissa. Enhän minä edes muista kaikkia yksityiskohtia enää - blogin alkusanoihin olen kirjoittanut suurimman osan siitä, mitä ylipäänsä voin varmuudella muistaa. En painanut kaikkea mieleen, en esimerkiksi lääkkeiden antamisten tarkkoja kellonaikoja. Enhän voinut arvata, että Eino kuolisi. Kuvittelin vielä illalla nukkumaan mennessäni, että hän olisi aamulla taas jokseenkin terve, lähes toipunut pienestä pöpöstä.

Oikeuskäsittelyn tielle siis tuskin lähdemme - enhän sitä periaatteessakaan kannata silloin, kun lääkärin tekemä virhe on ollut tiedon puutteesta johtunut vahinko. Mielestäni on kuitenkin ehdottomasti väärin, jos lääkärikunta ei kykene hyödyntämään sitä oppia, joka potilasvirhetapauksista on mahdollista saada - silloinkin, kun lääkäri todetaan oikeudessa syyttömäksi. Olen sitä mieltä, että vanhemmatkin saavat oppia lapsen kuolemasta. Vanhempien itsesyytöksiä kauhistellaan, mutta olisi huomioitava, että vanhemmuus on oppimista, ja myös lapsen kuolema saa olla opettavainen kokemus. Ei se tarkoita sitä, että vanhemmat jäisivät ikuiseen itseinhoon. Voi ottaa opiksi, ja sitten antaa itselleen ainakin suurin piirtein anteeksi. Sama saisi mielestäni koskea lääkäreitä. Lääkärin virheen tunnustaminen ja julkistaminen lääkärikunnan sisällä voisi johtaa monien lääkärien oppimiseen ja lääketieteen kehittymiseen. Olisiko tämä huono asia?

Lääketiede on nykyään aivan ihmeellinen. Vakaviakin sairauksia pystytään hoitamaan hyvin. Esimerkiksi Eino eli yli kolme vuotta jokseenkin normaalia elämää, vaikka vielä muutama vuosikymmen sitten hän olisi varmasti kuollut heti syntymän jälkeen. Suomessa tämä kehittynyt lääketiede on sitä paitsi kaikkien, myös varattomien, ulottuvilla, mikä mielestäni on todella kiinni pitämisen arvoinen asia. On sääli, että etenkin päivystystoimintaan pesiytynyt huolimattomuus tekee monen potilaan kohdalla tyhjäksi nämä hienot saavutukset. Uskaltaisin väittää, että minulla on paljon kokemusta lastensairaalapäivystyksistä, vieläpä maamme parhaasta lastensairaalasta eli Helsingin Lastenklinikalta. Tiedän, että huolimattomuus on tavallista. Oman kokemukseni mukaan juuri potilaan sairaushistoriaan tutustuminen unohtuu usein. Toisaalta, myös varsinaisten hoitavien lääkärien olisi painotettava näitä asioita sairaalan sisällä nykyistä enemmän. Monimutkaisen sairastelutaustan omaavien potilaiden kohdalla voisi olla kansiossa päällimmäisenä ohjeet päivystäjälle. Aluesairaaloita tulisi ehkä nykyistä herkemmin kehottaa ottamaan yhteyttä hoitavaan yliopistosairaalaan, jos heidän päivystykseensä tuodaan vaikeasti sairas lapsi.

Mitä tulee lääkärivihaan, josta jo tekstin alkuosassa hieman kirjoitin, pidän myös tätä ilmiötä vastenmielisenä. Ottaen huomioon, että Suomen oikeuslaitos jättää jopa raiskaajia kokonaan tai lähes vaille rangaistusta, on mielestäni pöyristyttävää, että työtään tehnyt lääkäri voidaan huolimattomuusvirheen takia tuomita sakkorangaistukseen. En ole tutustunut tältä osin Suomen lainsäädäntöön, eli en tiedä, onko sakkoja ankarampikin rangaistus mahdollinen potilasvirhetapauksissa. Minun mielestäni sakkorangaistuskin on liikaa, jos kyseessä on ilmiselvä vahinko - sellainen, jonka lääkärikunta tunnustaa virheeksi, joka voisi kiireessä sattua kenelle tahansa. Jos kyseessä on kummallinen, vakava vahinko, johon syyllistyminen toisten lääkärien mielestä osoittaa erittäin huonoa harkintakykyä, olisi varmaankin harkittava lääkäriluvan menettämistä tilapäisesti tai pysyvästi. Mutta ei tällaisestakaan minun mielestäni ketään pitäisi sakkoihin tuomita. Kyseessä on huonosti onnistunut ammatinvalinta, ei sen rikollisempi teko.

Potilaat ja heidän vanhempansa ovat samalla puolella lääkäreiden kanssa. Tämä ei saisi koskaan unohtua. Lääkärien tulisi muistaa kunnioittaa asiakkaitaan siitä hyvästä, mitä heille on annettu. Suomessa lääkärit koulutetaan veronmaksajien rahoilla, ja yhteisestä kassasta tulee myös useimpien palkka, joko suoraan tai välillisesti. Samoin asiakkaiden tulisi kunnioittaa lääkäreitä siitä hyvästä, että nämä tekevät vaativaa ja arvokasta työtä. Jos keskinäinen luottamus olisi parempi, olisi virheetkin ehkä helpompi tunnustaa puolin ja toisin. Silloin virheistä olisi myös mahdollista oppia.

8 kommenttia:

Moira kirjoitti...

Erinomainen kirjoitus. Olen muutenkin lukenut tekstejäsi suurella mielenkiinnolla ja vaikuttunut niiden sävystä ja sisällöstä. Kiitos, että kirjoitat.

Anonyymi kirjoitti...

Siskoni 10kk ikäinen tyttövauva menehtyi varhain eilen aamulla (13.2.2008). Hän oli myös läpikäynyt muutaman leikkauksen heti vastasyntyneenä ja puolen vuoden ikäisenä... kuolemaa edeltävänä iltana kuulemma vatsaflunssan tapaisia oireita, oksensi ja oli hieman kuumeinen, lopulta hengitys tiheni ja lakkasi kokonaan....olemme muuten myös samalta paikkakunnalta kuin te...Voimia myös teille, söpö poika teidän Eino!!!

Anonyymi kirjoitti...

Hei.
Eksyin blogiisi etsiessäni netistä tietoa lasten hengitysongelmista. Olemme painineet hankalien asioiden kanssa kohta vuoden verran sen jälkeen, kun Poikamme eräänä päivänä päiväunilla vain lopetti hengittämisen. Lääkärin mukaan oli vain parista minuutista kiinni, ettemme päätyneet numeroksi kätkytkuolematilastoon, toisaalta käpy-yhdistys sanoo, etteivät nämä ALTE-lapset ole oikeasti olleet kätkytkuoleman vaarassa. Olemme saaneet osaksemme myös paljon lääkärien virheitä ja suoranaista välinpitämättömyyttä. Huoli on läsnä melkein koko ajan, pelko siitä, että miten tässä käy. Pojan hengitysongelmat ovat kuitenkin läsnä jokaisessa päivässä.

Anteeksi, että tällä tavalla täytän blogiasi. Vaan jos kiinnostaa ja haluat niin laita sähköpostia - minttis @ hobitinkolo.net.

Susanna Salonen kirjoitti...

Kiitos kaikille kommenteista, ei ole pelkoa että blogi niistä liikaa täyttyisi :)

Osanotto sinulle sukulaistytön menettänyt. Kuulin keskiviikkona kovin samankaltaisesta tapahtumasta kuin kertomasi - olisikohan ollut juuri siskontyttösi kyseessä. Joka tapauksessa paljon voimia teille kaikille pienen enkelitytön läheisille.

Anonyymi kirjoitti...

Hei Susanna ! Olisiko mahdollista saada jotain kautta sähköpostiosoitteesi?

Susanna Salonen kirjoitti...

Sähköpostiosoitteen olen jättänyt sivuilta pois roskapostitulvaa välttääkseni, eli voin kyllä osoitteen laittaa tähän "salakielellä": :)

susanna piste k piste salonen miukumauku gmail piste com

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos osoitteesta, en ole vain kerennyt aiemmin sitä hakemaan. Palaan asiaan,
jaksamisia sinulle, Einon kuolemasta on vielä niin vähän aikaa..kauniisti kirjoitat Einosta.

Anonyymi kirjoitti...

mita olin etsimassa, kiitos