Vauva puhuu!

Ilmari sanoi ensimmäisen sanansa muutama päivä ennen Einon kuolemaa. Eino oli ollut pihalla leikkimässä, ja kun Eino tuli sisään, marssi juuri kävelemään oppinut Ilmari, 1 vuotta ja 2,5 kuukautta, ovelle vastaan ja hihkaisi: "Moi!" Eino katseli hetken pikkuveljeään ja totesi sitten tyytyväisenä: "Vauva puhuu!"

"Moi" on ollut Ilmarilla käytössä tämän jälkeenkin, mutta juuri muuta Ilmari ei selkokielellä ole sanonut. Ei taida vanhempien seura olla aivan niin puhumiseen innostavaa kuin isoveljen kanssa touhuaminen. Ilmari on minulle pelastusrengas, ainoa asia, joka kunnolla pitää minut kiinni tässä maailmassa, mutta toisaalta Ilmarin olemassaoloon liittyvät myös kaikkein surullisimmat tunteet. Hän menetti parhaan ystävänsä, ja ainoan koko ajan käytettävissä olevan leikkitoverin.

Jälleen kerran kritisoin neuvolan opuksia. Sisaruudesta annetaan niissä kurja kuva. Kerrotaan mustasukkaisuudesta, muistutellaan siitä, miten perheen kaikki lapset tarvitsevat vanhempien huomiota. Ihan hyvä näitäkin asioita on käsitellä, mutta miksei missään kerrota, että lapset kaipaavat toisten lasten seuraa, enemmänkin kuin vanhempien seuraa? Hoitopaikoissa alati vaihtuvat päiväkaverit eivät myöskään merkitse lapselle sitä, mitä aina arjessa mukana oleva sisarus. Ehkä kaikkein typerryttävin kommentti, joita puolitutuilta olen kuullut Einon kuoleman jälkeen, oli erään yhden lapsen äidin toteamus: "No, Ilmari on varmaan tyytyväinen kun saa nyt äidin kaiken huomion." Paljoa pahemmin hakoteillä ei voisi olla.

Tiedän, että on paljon vanhempia, jotka minun tavoin sydän syrjällään toivovat yksinäiselle lapselleen sisarusta. Tiedän kuitenkin myös, että on paljon niitä perheitä, joissa lasten maailmaan tulo ja tässä maailmassa pysyminen ovat itsestäänselvyyksiä, joita ei edes muisteta pahemmin arvostaa. Kun näen puistossa tai toisissa lapsiperheissä kyläillessämme sisarusten leikkivän yhdessä, tai vaikka nahistelevankin, kateus, katkeruus ja viha perheemme kohtalon vuoksi tulvahtavat mieleeni. Inhottavia tunteita, joiden en halua saavan otetta ajatuksistani, mutta joiden välillä annan vyörähtää ylitseni. Sitten voin taas palata alistuneena surun maailmaani, ja sanon Ilmarille: "Meidän on aika lähteä syömään. Vilkutahan hei hei lapsille." Jolloin Ilmari heiluttaa kiltisti kättään, ja oikein reippaalla tuulella ollessaan saattaa myös toitottaa "Häv hävä!" tarkasti minun hei heini sointia jäljitellen. Sitten poistumme käsi kädessä.