lauantai 15. joulukuuta 2007

Tyhjän paikan syndrooma

Tyhjän paikan syndrooma on kodissamme tuttu ilmiö. Ei tarvitse ottaa tavara kuin hetkeksi pois paikaltaan, niin jo paikalla onkin jokin toinen tavara. Einon kuoleman jälkeen kyseinen ilmiö on kuitenkin usein näyttäytynyt myös aivan päinvastaisena.

Eino joi mielellään lastenvellejä, ja jääkaapissamme olikin yleensä avattu vellitölkki ja yksi avaamaton jäähtymässä (vellit kelpasivat vain jääkaappikylminä). Näitä tölkkejä tuli pidettyä aina samalla paikalla. Einon kuoleman jälkeen vei pitkän aikaa, ennen kuin osasimme laittaa tälle paikalle jotain. Sitten tietoisesti päätin alkaa säilyttää siinä Ilmarin maitomukia ja hedelmäsosepurkkia, joille ei aiemmin ollut ollut varsinaista omaa paikkaa. Paikalle tuli ikään kuin "sovittu" käyttötarkoitus. Puolihuolimattomasti siihen en osaisi mitään asettaa.

Einon kasvuhormonikynä koteloineen on edelleen jääkaapissamme vanhalla paikallaan. Ei sitä tietenkään enää tarvitsisi jääkaapissa säilyttää. Kynässä on vielä ampulli, jossa on pieni tippa kasvuhormonia - tietysti ajat sitten vanhentunutta sellaista. Ampulli pitäisi ottaa pois ja toimittaa apteekkiin, ja kynän koteloineen voisi säilyttää muistona ihan missä vaan. Emme vain ole saaneet näitä asioita tehdyksi. Jotenkin toimitus tuntuu hirveän työläältä.

Einon lääkkeet ja avaamattomat lastenvellit (Ilmari ei niitä juo) toimitimme heti paikkoihin, joista ne voitaisiin jakaa sellaisille lapsille, jotka niitä tarvitsevat. Lääkkeet Lastenklinikalle, vellit neuvolaan. Sen verran käytännöllisiä olimme, ettemme halunneet käyttökelpoisten tarvikkeiden vanhenevan kaapeissamme. Eipä näidenkään paikoille ole oikein mitään tullut laitettua. Tämä ei ehkä olisi kovin huomiota herättävää jossakin tilavassa kodissa, mutta meidän 53,5 neliön kaksioomme, jossa säilytystila on todella kortilla, tyhjät paikat kaapeissa eivät oikein istu. Silti, minun huomiotani kiinnittäisi paljon nykytilannetta enemmän se, että nämä paikat olisi täytetty uudelleen.

Jos Eino olisi kuollut silloin, kun tämä vaihtoehto todella tuntui todennäköiseltä, eli pikkuisena vauvana, minulla olisi varmasti ollut voimakas tarve kiiruhtaa tyhjän paikan syndrooman toteutumista klassisessa mielessä, eli täyttää aukko uudella vauvalla. Ihmiset lienevät tässä asiassa erilaisia, mutta uskoisin, että moni vauvan menettänyt alkaa pian toivoa uutta vauvaa. Toinen lapsi ei ikinä täytä lapsen menetyksen aiheuttamaa sydämen tyhjiötä, mutta arkielämään jääneen tyhjiön täyttyminen auttaa kestämään ensin mainitun. Kun leikki-ikäinen tai vielä vanhempi lapsi kuolee, tilanne on vähän erilainen. Uusi vauva olisi vauva, ei 3-vuotias. Vaikka saisimme vielä tusinan vauvoja, emme voisi mitenkään saada Ilmarille isoveljeä. Mutta toki, Ilmarin ansiosta, meillä on toivoa siitä, että kodissamme on jo 1-2 vuoden kuluttua omatoimisuutta ja sosiaalisia taitoja opetteleva pikkuihminen, joka, toivon mukaan, täyttää elämäämme jäänyttä aukkoa. Uskoisin, että oli kyse sitten minkä ikäisen lapsen kuolemasta tahansa, niin kuolleesta lapsesta muistuttavien vaiheiden läpikäyminen toisen lapsen kanssa on satuttava, mutta ennen pitkää myös eheyttävä prosessi.

Uusi vauva ei täyttäisi Einon jättämää tyhjiötä, mutta se täyttäisi kyllä perheemme sisaruus-tyhjiön. Sisaruudesta jäi meille erittäin positiiviset muistot. Meille oli jo ennen Einon kuolemaa selvää, että lapsia saa tähän perheeseen tulla enemmänkin, ja näin on edelleen. Puhuimme asiasta Einon kanssa vain muutama viikko ennen Einon kuolemaa. Kysyimme, haluaisiko Eino vielä pikkusiskon tai -veljen, ja Eino innostui välittömästi. Vaikka toisesta pikkusisaresta ei tulisi enää Einon leikkikaveria tässä maailmassa, niin Einon reaktiosta päätellen Ilmari saattaisi myös arvostaa uutta perheenjäsentä. Tervetuloa siis, vauveli, ihan koska vaan. Tule Ilmarin yhteistyökumppaniksi vahvistamaan uskoani siihen, että tässäkin maailmassa on minulle vielä paikka. Tule tasoittamaan kärkeä halultani päästä jo Einon luokse.

Eino, kun olit pieni vauva, jouduimme eroon toisistamme. Tiesin jo silloin, ettei mikään voisi olla hirveämpää. Nyt tiedän tämänhetkisen eromme olevan viimeinen. Kun seuraavan kerran tapaamme, niin sitten kukaan tai mikään ei voi enää koskaan estää meitä olemasta yhdessä. Anna minulle jokin merkki siitä, ettei tämä viimeinen eromme ole täydellinen. Haluan uskoa, että olet kanssani, vaikken sinua näekään.

Timo Rautiainen on taitava muusikko, ja hän on tehnyt myös itse kauniita sanoituksia useisiin esittämiinsä kappaleisiin. Tässä pieni ote levyltä Sarvivuori, kappaleesta Meille niin rakas.



"Jos pyydät, tulen kyllä vastaan

sinun kanssasi kulkemaan

sitä pitkää, yksinäistä matkaa.

En lähde vierestäsi pois.


Jos pyydän, tule minua vastaan

minun kanssani kulkemaan

tätä pitkää, yksinäistä matkaa.

Et lähde vierestäni pois."

Ei kommentteja: