Paljon onnea, Suomi!

Itsenäisyyspäivä sopii hyvin kansakuntamme menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden mietiskelyyn ja elämän jatkuvuuden tunteen eheyttämiseen. On hyvä hetki pohtia, voisiko yhden perheen kohtalon lisäksi olla muitakin asioita, joilla on väliä.

Itse koen, että myös kansakunnallamme on väliä. Nykyään ihannoidaan ”kulttuurittomuutta” ja kansojen sekoittumista. Enpä tiedä, onko tällainen juurettomuuden luominen hyvä keino vahvistaa ihmisten itsetuntoa. Minusta tuntuu, nyt oman elämäni käännyttyä tragediaksi, jossain määrin lohdulliselta muistaa, että olen joka tapauksessa osa yhtä kansaa. Tämä kansa jakaa kanssani saman kielen ja samankaltaisen kulttuurin. Tällä kansalla on yhteinen historia ja yhteisiä juhlan aiheita, kuten itsenäisyys. Oma menetykseni tuntuu hyväksyttävissä olevalta sen rinnalla, millaisia menetyksiä esi-isäni ovat kansakuntamme historian aikana kokeneet. Einon kohtalo ei tunnu kohtuuttomalta, kun peilaan sitä menneisyyteen. Kansallinen identiteetti antaa minulle voimaa ottaa elämä vastaan, kärsimyksineenkin.

Olen aiemmin kritisoinut individualismia, eikä minun tule sortua siihen itsekään. Kansakuntamme hyvinvointi koostuu sen jäsenten hyvinvoinnista, mutta yksittäisen ihmisen epäoikeudenmukaisen kohtalon voi kestää, jos jäsenillä kuitenkin aina säilyy yhteinen, arvokas päämäärä: luoda maallemme paras mahdollinen tulevaisuus. On raskasta herätä joka aamu uuteen päivään, kun koko ajan ainakin pikkuisen, salaa mielessään, toivoo omaa kuolemaansa. Kuoleman odotuksen tekee kuitenkin huomattavasti siedettävämmäksi se, että odottaessa voi saada aikaan jotakin hyvää. Loppujen lopuksi juuri suuren kokonaisuuden osana oleminen tekee yksittäisen elämän arvokkaaksi, ei loputon itsekeskeisyyden tavoittelu.

Kun olin lapsi, perheessämme oli tapana käydä itsenäisyyspäivän iltana kävelyllä, katselemassa kynttilöitä ikkunoissa. (Mainittakoon, että omat kynttilämme oli erittäin paloturvallisesti aidattu kaikesta palavasta tyhjennetylle alueelle.) Kuten monet muutkin kauniit lapsuusajan tavat, tämäkin tapa unohtui minulta aikuisuuden kynnyksellä. Viime itsenäisyyspäivänä päätin kuitenkin virvoitella perinteitä, ja, mieheni jäädessä yhdistetyksi vauva-kynttilävahdiksi, lähdin Einon kanssa pienelle kävelylenkille pimeään talvi-iltaan. Oli leutoa mutta tuulista, eli sää oli jokseenkin samanlainen kuin nyt. Einolla oli yllään talvihaalarin sijaan kuravaatteet. Lähtiessämme päätin viedä melkoiseksi kertyneen paperinkeräyspinomme laatikkoon. No, eiköhän tuuli napannut noin puolet pinosta, ja paperit lentelivät sinne tänne. Eino auttoi erittäin omatoimisesti keräämään pitkin pihaa levittäytyneet paperit. Pikkuiset kasvot hymyilivät kypäräpipon keskeltä, kun heppu uurastuksen jälkeen tömisteli vesilätäköissä.

Tänä vuonna kävelylenkki jäänee väliin. Toivottavasti ensi vuonna suoritan rituaalin taas, Ilmarin kanssa. Ehkä vielä aamun valkeus voittaa yön vallat.