Kuitenkin, yksikään yksittäinen lapsi ei ole suojassa kuolemalta yhtään sen paremmin kuin 100 tai 1000 vuotta sitten. Ihmislaji on edelleen hyvin haavoittuvainen. Siirtyminen elämästä kuolemaan on hätkähdyttävän nopea ja täydellinen, ja kuka tahansa voi kuolla koska tahansa. Ei se vaadi edes auto-onnettomuutta. Kätkytkuolema koetaan Suomessa vuosittain alle 20 perheessä . Määrä on pieni, mutta niille muutamalle perheelle tapahtuma on totista totta. Minkä ikäinen lapsi tahansa voi kuolla esimerkiksi yön aikana, ilman, että kuolemaan ikinä löydetään syytä. Myös nuori, terve aikuinen voi kuolla yhtäkkiä niin, että lääketieteen ymmärrys tapahtumalle jää puuttumaan. Tällaista siis todellakin tapahtuu. Joka vuosi Suomessa syntyy satoja kuolleita vauvoja. Kohtukuolemille tai synnytyksen aikaisille kuolemille saadaan usein ainakin osittainen selitys, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö perhe alunperin olisi alkanut mielessään odottaa aivan yhtä tervettä ja elävää vauvaa kuin kuka tahansa muukin.
Nykyään neuvoloiden ja perhevalmennuksen toimintaperiaate on pitkälti se, että koska useimmiten vanhemmuuden suurimmat haasteet ovat luokkaa yöheräämiset ja kakkavaipat, niin vakavammista asioista ei juuri puhutakaan. Olen huomannut lapsiaiheisia lehtiä lukiessani, että jos vanhemmat (useimmiten äidit) kertovat "ammattilaisille" pelkäävänsä hirveästi lapsen menetystä, heille vastataan puhtaasti psykologisesta näkökulmasta. Selitetään, että tällaiset turhat pelot on saatava hallintaan keskustelemalla vaikkapa psykologin kanssa. Heille ei kerrota, kuinka suuri riski esimerkiksi kätkytkuolema oikeasti on, ja mitkä ovat sen selviä ja arveltuja riskitekijöitä. En tarkoita, että vanhempien pitäisi jatkuvasti valvoa yönsä ja kädet täristen odotella, milloin joutuvat järjestelemään hautajaisia lapselleen, mutta mielestäni on epäammattimaista luokitella tällaiset pelot turhiksi. Pikemminkin olisi selitettävä, että kyllähän se niin on, että mitä tahansa ikävää voi koska tahansa tapahtua, mutta sen tosiasian kanssa on vaan elettävä.
En tiedä, oliko oman lapsen kuolema helpompi hyväksyä ja kestää silloin, kun lähes joka perheessä oli menetetty vähintään yksi lapsi. Voi olla, että silloin asia tuntui tosissaan raskaalta vasta sitten, kun vanhemmat menettivät lapsistaan suurimman osan, tai jopa kaikki. Välitön suru oli toki varmasti kova silloinkin aina lapsen kuollessa, mutta lapsen kuolema ei heittänyt vanhempia eri maailmaan samalla tavoin kuin nykyään. Kaikki elivät siinä samassa maailmassa, johon kuului paljon kuolemaa. Näihin aikoihin myös lapsia tehtiin paljon enemmän kuin nykyään. Kun lapsia alettiin saada heti, kun siihen oltiin biologisesti valmiita, ei tarvinnut nelikymppisenä tuntea morkkista nuoruuden biletysvuosista ja vuosikausien ehkäisyn käytöstä.
Joka tapauksessa, oli ilmiö sitten miten yleinen tai harvinainen hyvänsä, niin ei siinä mitään järkeä ole, että joku kuolee 3-vuotiaana. Einolle oli juuri puhjennut kaikki maitohampaat. Hän oli juuri oppinut puhumaan, juoksemaan ja käymään oma-alotteisesti potalla. Hän näki niin paljon vaivaa oppiakseen nuo kaikki asiat, ja hänellä olisi ollut edessään upeita kokemuksia. Jos näistä asioista päättää joku jumala, niin tällä hetkellä käytettävissäni olevien tietojen perusteella en voi antaa hänelle anteeksi Einon kuolemaa. Jos tällaiset asiat tapahtuvat sattumanvaraisesti, en voi antaa anteeksi sattumalle.
En ole kuitenkaan unohtanut, että minulla on myös kiitollisuuden aiheita. Kauniita muistoja Einon kanssa koetuista hetkistä on päivälleen 4 vuotta, jos lasketaan Einon odotusajan ensimmäisestä päivästä alkaen. Paljonhan sekin on.
"Näen hymysi iltataivaan aurinkona,
kesäaamun sadetta ovat kyyneleesi.
Ja kun tuuli laulaa pihan koivikossa
kuvittelen sinun laulavan."
Eino kotipihallamme 14.6.2007. Eino kuoli 5.8.2007.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti