lauantai 13. lokakuuta 2007

Alkusanat

Nykyään oletusarvo vauvan odotuksessa on, että kaikki menee hyvin, ja siksi ongelmat revitään täysin tyhjästä. Kun neuvolan opaskirjoissa annetaan ymmärtää, että univelka ja parisuhteen muuttuminen arkiseksi (mitä sekin sitten tarkoittaa) ovat ongelmia, niin tottahan siinä odottajat alkavat kuvitella, että koliikki ja puolison haluttomuus vaihtaa kakkavaippoja ovat vähintäänkin psykoterapian arvoisia katastrofeja. Kai minullakin jotain kliseisiä kuvitelmia oli mielessäni, kun mieheni kanssa päätimme yrittää saada vauvan. Nyt se kaikki tuntuu hyvin etäiseltä.

Meillä oli onni myötä, sillä esikoisemme sai alkunsa nopeasti ja raskaus sujui hyvin. Toki silloin odottaessani olin sitä mieltä, että jouduin kestämään aivan kohtuutonta pahoinvointia, mutta osasin joka tapauksessa iloita siitä, että vauva vaikutti voivan hyvin. Tuntui tärkeältä, että "kaikki menee hyvin". En kunnolla ymmärtänyt, eikä varmaan moni muukaan odottaja ymmärrä, että on kovin suhteellista, milloin kaikki menee hyvin. Jollekin kriteeri on terve vauva, jollekin elävä vauva. Joku haluaa paitsi vähintään yhdeksän pisteen vauvan, niin lisäksi myös luonnollisen ja mielellään helpon synnytyksen voidakseen sanoa, että "kaikki meni hyvin".

Hieman esimakua asioiden sujumisesta "huonosti" sain ensimmäisessä yliaikakontrollissa. Ultraäänitutkimuksessa huomattiin, ettei vauva ole läheskään niin iso kuin pitäisi raskauden kestoon nähden. Kuitenkin, aluesairaalamme lääkärit suhtautuivat asiaan varsin rennosti ja päättivät, että odotellaan vielä hetki, josko synnytys käynnistyisi itsekseen, ja jos ei, niin käynnistetään normaalisti eli sitten, kun laskettu aika on ylittynyt kahdella viikolla.

Niinpä sovitusti, 6 päivää ensimmäisen yliaikakontrollin jälkeen, synnytys käynnistettiin. Jo ensimmäisistä supistuksista seurasi vauvan pulssitiheyden lasku, ja tehtiin keisarileikkaus. Poikamme näki maailmamme kohdun ulkopuolelta ensimmäisen kerran 27.5.2004 klo 16.48. "Poika", sanoi lääkäri, ja lähti viemään vauvaa rivakasti toiseen huoneeseen. Hetken päästä hän tuli sanomaan, että vauva on lähetettävä heti ambulanssilla Lastenklinikalle. Poika oli vielä kohdusta otettaessa ollut suht hyväkuntoisen näköinen, mutta sitten mennyt nopeasti hyvin veltoksi. Hän tarvitsisi heti tehohoitoa. Aluesairaalan lääkärit eivät osanneet sanoa, mistä pojan huonokuntoisuus johtui.

Sain itse seuraavana päivänä siirron Naistenklinikalle ja pääsin aloittamaan tutustumisen poikaani. Hän joutui olemaan Lastenklinikalla kuusi viikkoa. Selvisi, että hänellä on harvinainen hormonitoiminnan sairaus, aivolisäkkeen vajaatoiminta. Itse asiassa vajaatoiminta oli niin vakava, että kyse oli oikeastaan aivolisäkkeen toimimattomuudesta. Lastenendokrinologit kuitenkin suhtautuivat poikamme tilanteeseen hyvin positiivisesti. Kaikki aivolisäkkeen tuottamat hormonit on mahdollista korvata, ja lääkärit saattoivat hyvillä mielin luvata pojallemme aivan normaalin ja pitkän elämän. "Hänestä tulee hieno lapsi", vakuutteli lääkäri meille vanhemmille. Ja hän oli aivan oikeassa, Einosta tuli hieno lapsi.

Sairaalajakso oli raskas. Eino muun muassa sairasti kaksi kertaa keskuslaskimokatetrin kautta saadun vakavan yleisinfektion, ja monta kertaa pelkäsimme, ettei hän koskaan tulisi meille kotiin. Mutta Eino selvisi kaikesta, ja päivää vaille kuuden viikon ikäisenä hän lähti sairaalasta mukaamme. Aluksi Einon hoito oli vaativampaa kuin täysin terveen vauvan hoitaminen, oli opeteltava lääkkeiden anto ja huomioitava ikään nähden heikko lihasjäntevyys. Syöttäminen oli vaikeaa, imetys ei onnistunut ja nenämahaletkuakin tarvittiin. Näistäkin ajoista jäi kuitenkin valoisat muistot. Vähitellen Eino kasvoi ja kehittyi ja alkoi olla kuten ikäisensä. Sairaus lakkasi näkymästä päälle päin ja vaikuttamasta oleellisesti arkielämäämme.

3-vuotiaana Eino oli oikein reipas ja nokkela pikku poika. Hän oli hyvin kiinnostunut kirjaimista ja numeroista ja halusi, että opetamme niitä hänelle. Kun hän oli 3 vuotta ja 2 kuukautta, hän osasi kaikki kirjaimet ja numerot ja mietti sanojen muodostumista. Sängystä saattoi juuri ennen Einon nukahtamista kuulua esimerkiksi "E, I, N, O, Eino!" Ulkoillessa yksi Einon suosikkikohteista oli parkkipaikka, missä Eino juoksi auton luota toiselle ja luetteli sujuvasti kaikki rekisteritunnukset. Eino oli myös mahtava isoveli 2 vuotta nuoremmalle kuopuksellemme Ilmarille. Kysyimme Einolta, haluaisiko hän vielä toisenkin pikkusisaruksen, ja vastaus oli innostunut "Joo!" Eino vaihtoi vaipat nukeilta ja nalleilta ja imettikin kaikki vuoron perään. Jos pikkuveljelle tuli itku, hän silitti kärsivällisesti pienen päätä ja ilmoitti, että "vauva haluaa äidin syliin".

Elokuun ensimmäisenä lauantaiaamuna huomasimme, että Einolla oli kuumetta ja lieviä vatsatautioireita. Kuume kuitenkin alkoi jo alkuiltapäivästä laskea, ja illalla Eino oli pirteämpikin. Vesi pysyi sisällä, emmekä olleet lainkaan huolissamme. Olihan niitä flunssia ja vatsatauteja ollut, välillä rajujakin, tämähän ei ollut juuri mitään verrattuna kaikkeen siihen, mistä Eino oli elämänsä aikana selvinnyt. Mieheni meni puolen yön aikaan nukkumaan samaan huoneeseen Einon kanssa, minä nukuin toisessa huoneessa Ilmarin kanssa. Mieheni mennessä huoneeseen Eino oli havahtunut hetkeksi hereille ja juonut vähän vettä. Noin neljä tuntia myöhemmin mieheni heräsi ja vilkaisi Einon sänkyyn. Peitto oli oudosti mytyssä eikä poikaa näkynyt. Mieheni tempaisi peiton pois, ja alla makasi Eino,vatsallaan, kasvot patjaa vasten. Hän ei hengittänyt eikä pulssia tuntunut.

Kun heräsin mieheni avunhuutoon, arvasin joutuneeni keskelle loputonta painajaista. Soitin hätäkeskukseen, elvytimme poikaa yhdessä ambulanssin tuloon asti. Toivoisin voivani unohtaa sen yön tapahtumat, mutta muistan ne yksityiskohtaisesti. Tunnistaisin varmasti ensihoitajan äänenkin, jos kuulisin sen uudestaan. Muistan erittäin tarkasti, kun hän sanoi sen, minkä olin jo arvannut: "Olen hyvin pahoillani, mutta mitään ei ole tehtävissä". Medi-Helille soitettiin ja kehotettiin kääntymään takaisin. Tilalle lähetettiin ruumiinkuljetusauto. Eino oli ollut kuolleena jo pitkälti toista tuntia mieheni löytäessä hänet. Hän oli kuollessaan 3 vuotta, 2 kuukautta ja 9 päivää vanha.

Kun Eino kuoli, minäkin jätin maailman, jossa olin siihen asti elänyt. Siirryin onnellisten ihmisten maailmasta surun maailmaan. Ehkä jonain päivänä tämä uusi maailma ei ole enää niin kolkko ja mauton kuin nyt. Joka tapauksessa tiedän, että tästä maailmasta ei ole paluuta vanhaan. Einon kuolema särki sydämeni niin pieniksi siruiksi, etten saa sitä enää korjattua.

12 kommenttia:

Maija kirjoitti...

Ja meidän pikkuisemme oli 3 vuotta 4 kk ja 18 päivää. Silloin loppui reilun vuoden taistelu aivokasvainta vastaan. Silloin loppui myös tämän äidin elämä.

Anonyymi kirjoitti...

<3 Löysin blogisi ja halusin jättää merkin ensimmäisen viestisi lukemisen jälkeen. Luen lisää, kunhan kyyneliltäni näen.

Tonnikeiju76 kirjoitti...

Voi hyvä Jumala, otan koko sydämestäni suuresti osaa suruunne. Fb:n kautta törmäsin blogiin... :(

Anonyymi kirjoitti...

Otan osaa suruusi. Sisarukseni on kuollut samalla tavalla 5-vuotiaana. En tiedä miksi, mutta halusin jättää merkin käynnistäni ja kertoa lukeneeni melkein koko blogisi yhdeltä istumalta. Herätti paljon ajatuksia ja muistoja.. Kaikkea hyvää teille!

Susanna Salonen kirjoitti...

Kiitos viestistäsi, ja kaunista kesän jatkoa myös sinulle!

Anonyymi kirjoitti...

Otan myös osaa suruunne!!Meidän Daniel poika kuoli 19.5.2011 alle vuorokauden taistelun jälkeen todennäköisesti aivokalvontulehdukseen.Daniel oli 2v 9kk ja 7 päivää vanha..Raskaassa surussa elämme. Danielin pikkuveli syntyi 3 päivää hautajaisten jälkeen..

Susanna Salonen kirjoitti...

Voin kuvitella, miten murheellinen kesä teillä on takana. Onneksi olkoon kuitenkin vauvan johdosta ja koittakaa nauttia hänestä... Tiedän, että se on vaikeaa, kun vauva-ajasta tuli niin erilainen kuin piti. Lämmin osanotto ja paljon voimia tuleville kuukausille.

Anonyymi kirjoitti...

Löysin FB:n kautta linkin blogiisi.. koskettavaa. Oma Topi-poikani kuoli 1v 15 pv ikäisenä, vaarinsa nimi on Eino Salonen.

Susanna Salonen kirjoitti...

Osanotto myös sinulle. Meidän Eino muuten sai nimensä isänäidinisänsä mukaan, eli Eino hänkin, sukunimi kyllä ehti välissä vaihtua.

Anonyymi kirjoitti...

Lukiessani kirjoituksiasi, en tiedä, menen aivan sanattomaksi. En pysty edes kuvittelemaan, minkälainen surunne ja menetyksenne on ollut. Tahdon vain ottaa suuresti osaa teille ja kaikille lapsensa menettäneille. Se on vain yksinkertaisesti väärin. Siunausta pikku-Einolle taivaaseen !

Anonyymi kirjoitti...

Löysin juuri blogisi ja halusin kertoa, että on yksi lukija enemmän.
Hurjan paljon voimia <3
Meidän poika kuoli neljän päivän iässä.

Anonyymi kirjoitti...

Kyyneleet kihosi silmiin. Koskaan ei vanhemman pitäisi joutua luopumaan lapsestaan.
*Halaus*